Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1989 parhaiksi levyiksi.
- Steve Reich: Different Trains / Electric Counterpoint (US) ****½
- Peter Gabriel: Passion (UK) ****½
- Bob Dylan: Oh Mercy (US) ****½
- Magma: Mekanïk Kommandöh (FR) ****
- Thinking Plague: In This Life (US) ****
- Anderson Bruford Wakeman Howe: s/t (UK) ****
- John Williams: Indiana Jones And The Last Crusade (US) ****
- Allan Holdsworth: Secrets (UK) ****
- Miles Davis: Aura (US) ****
- The Work: Rubber Cage (UK) ****
Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä
1. Steve Reich: Different Trains / Electric Counterpoint
Niin sanottu minimalistinen musiikki syntyi 1960-luvun alussa USA:ssa. Sille tyypillistä on toisteisuus ja tarkoituksellisen yksinkertaistettu rytminen, melodinen ja harmoninen sävelkieli. Minimalistinen musiikki oli tavallaan vastareaktio yhä monimutkaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi muuttuneeseen Arnold Schönbergin edustamaan atonaaliseen ja sarjalliseen taidemusiikin suuntaukseen.
Minimalistisen suuntauksen neljä keskeistä säveltäjää sen alkuaikoina oli La Monte Young, Terry Riley, Philip Glass ja Steve Reich. Kivikkoisen alun jälkeen kahdesta viimeksi mainitusta tuli taidemusiikin uusia supertähtiä. Siinä missä Glassin musiikki muuttui pikku hiljaa yhä suurellisemmaksi on Reich pysynyt uskollisempana minimalismin aatteelle…
****½
2. Peter Gabriel: Passion
Peter Gabriel nousi 60/70-luvun vaihteessa rockdiggareiden tietoisuuteen Genesiksen koukeroisen musiikin lomaan outoja tarinoita kertovana ja laulavana kaverina. Tuohon aikaan Gabriel saattoi järkyttää jopa yhtyetovereitaan pukeutumalla yllättäen punaiseen mekkoon ja kettunaamaroin konserttilavalle noustessaan. Genesis kävikin ennen pitkää aina omaa tietään kulkevalle Gabrielille liian rajoittavaksi ympäristöksi ja hän jätti yhtyeen The Lamb Lies Down On Broadway -levyn (1974) jälkeen.
70-luvun lopulla Gabriel aloitteli pikku hiljaa soolouraansa. Hänen neljä ensimmäistä levyään olivat täynnä omaperäistä ja usein hyvin innovatiivista taiderokkia. Ne saivat osakseen musiikkilehdistön ja asianharrastajien arvostuksen, mutta mitään koko kansan musiikkia ne eivät olleet vaan Gabrielia olisi voinut kuvailla lähinnä suht suuren profiilin kulttiartistiksi.
Kaikki tämä muuttui lopulta vuonna 1986…
****½
3. Bob Dylan: Oh Mercy
Oh Mercy on Bob Dylanin 26. studiolevy.
Vuonna 1962 ensimmäisen soololevynsä tehnyt Bob Dylan (s. 1941) on eittämättä yksi maailman arvostetuimmista lauluntekijöistä. Sanoituksistaan jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Dylanin historiallisesti merkittävin vaihe lienee vuodet 1963-1966 jolloin hän alkoi tuomaan sähköisiä instrumentteja ja rock-vaikutteita musiikkiinsa vanhan folk-yleisönsä kauhuksi. Tuolloin syntyi mm. arvostetut levyt Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde on Blonde.
Dylan teki erinomaisia levyjä myös 70-luvun puolivälissä jolloin ilmestyi esimerkiksi omat suosikkini Blood On The Tracks ja Desire. 70-luvun loppupuolella alkoi kuitenkin Dylanin pitkä alamäki (sattumalta Dylan löysi tuolloin myös kristinuskon…) ja hän julkaisi lukuisia kehnoja albumeita joista usein heikoimmaksi on tuomittu vuonna 1988 ilmestynyt Down On The Groove.
Down On The Grooven seuraaja äänitettiin kertaalleen The Rolling Stone -kitaristi Ronnie Woodin kanssa, mutta Dylan ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Dylan päätti tehdä levyn kokonaan uudestaan…
****½
4. Magma: Mekanïk Kommandöh
Vuonna 1973 julkaistu Mekanïk Destruktïw Kommandöh lienee neljä vuotta aiemmin perustetun Magman merkittävin levytys. Tuolla albumilla rumpali Christian Vander kaappasi itselleen Magman itsevaltijuuden, ja levy synnytti sen ”zeuhl”-tyylin, josta yhtye tunnetaan yhä 50 vuotta myöhemmin.
Vuonna 1973 kauppojen hyllyille ilmestynyt Mekanïk Destruktïw Kommandöh (tästä eteenpäin vain MDK) ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Magma yritti äänittää magnum opustaan. Sävellyksestä tehtiin jo ilmeisesti vuoden 1971 puolella jonkinlainen lyhyt versio, mutta vuoden 1973 alussa teosta äänitettiin toden teolla, ja silloin syntyi tämä vasta vuonna 1989 ensi-iltansa saanut versio. Tarina kertoo, että levy-yhtiö hylkäsi tämän version ja lähetti yhtyeen takaisin studioon hiomaan teostaan.
Se kaikkien Magma-fanien tuntema MDK -versio onkin huomattavasti hiotumpi ja täyteläisempi julkaisu kuin tämä ensimmäinen yritys. Mekanïk Kommandöh -nimen saanut versio on riisutumpi ja karumpi, mutta erittäin sykähdyttävä omalla tavallaan. Levyn raakuudessa on oma viehätyksensä.
Sävellykseltään Mekanïk Kommandöh ei eroa MDK:n versiosta kovinkaan paljon, vaan erot löytyvät sovituksesta ja orkestraatiosta. MDK:lla suuressa roolissa soineet puhaltimet ovat poissa, ja ”Mekanïk Kommandöhissa” instrumentaatio on hyvin samankaltainen kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Ẁurdah Ïtahissa (1974), eli keskiössä ovat rummut, urut/piano ja basso. Ja tietysti oudolla yhtyeen omalla kielellä hoilaavat vokalistit (päärooleissa Vanderin ohella Klaus Blasquiz ja Stella Vander), joita vahvistetaan hetkittäin myös pienellä kuorolla. Valitettavasti pelottava kaljupää Jannick Top ei kuitenkaan ollut vielä mukana, ja Mekanïk Kommandöhilla bassotteleva Jean Pierre Lambert lienee vähäisin Magmassa koskaan soittanut basisti. Yksi Mekanïk Kommandöh -version miellyttävimmistä puolista on se, että sen riisuttu instrumentaatio nostaa Vanderin hienon rumpaloinnin keskeisempään rooliin kuin yleensä. Rumpusoundit tosin ovat valitettavan ponnettomat ja kuolleesti soivat.
Yksi huomattavampi ero Mekanïk Kommandöh -versiossa rakenteellisesti on se, että levy alkaa aivan huikealla Vanderin intohimoisen raivoisalla monologilla, jonka hän messuaa atonaalisen piano-intron päälle – tätä ei kuulla MDK -versiossa. Voisi melkein sanoa, että Mekanïk Kommandöh on hintansa väärti pelkästään tuon hetken takia! Lähinnä esteettinen ero on se, että siinä missä MDK on indeksoitu seitsemään eri osaan, on Mekanïk Kommandöh yksi melkein 39 minuuttinen kokonaisuus.
Mekanïk Kommandöhia ei voi pitää välttämättömänä hankinta kuin intohimoisimmille Magma-entusiasteille muiden pärjätessä enemmän kuin hyvin MDK -versiolla, mutta niille jotka tuntevat jo läpikotaisin tuon definitiivisen version tarjoaa Mekanïk Kommandöhia erittäin kiinnostavaa vaihtoehtoista kuunneltavaa.
****
5. Thinking Plague: In This Life
In This Life on Thinking Plaguen kolmas studioalbumi.
Thinking Plague on kitaristi Mike Johnsonin ja multi-intstrumentalisti Bob Draken vuonna 1982 perustama amerikkalainen avantproge-bändi ja In This Life on heidän kolmas studioalbuminsa.
In This Lifella Johnsonin (kitara) ja Draken (rummut, basso, viulu) rinnalla musisoi Shane Hotle (koskettimet), Maria Moran (bassokitara, kitara), Mark Harris (puupuhaltimet) ja Lawrence Haugseth (klarinetti ja syntetisaattori). Lisäksi mukana on joukko vierailijoita joista moni soittaa puhaltimia.
Tyylillisesti In This Life jatkaa suht luontevasti siitä mihin yhtyeen edellinen levy Moonsongs jäi. Tuon levyn post-punk -vaikutteet tosin ovat pitkälti historiaa Thinking Plague on siirtynyt enemmän avantgardistisen kamarirockin suuntaan. Sävellykset rakentuvat edelleen kuitenkin pitkälti laulujen ympärille ja In This Life on avantprogeksi suht helposti lähestyttävää.
Suosikkini levyn seitsemästä 3-12 minuuttista sävellyksestä ovat ”Lycanthrope”, ”Run Amok” ja ”Organism”.
Seitsemän minuuttinen ”Lycanthrope” käynnistyy rämisevästi ja koukeroisesti soivalla akustisella kitaralla joka saa pian seurakseen hienostuneesti soivan klarinetin ja helisevät perkussiot. Tunnelma on kuin keskiaikaiselta torilta. Komeasti sustainia käyttävä sähkökitara vie tosin ajatukset toisaalle. Intensiivisesti soivan musiikin yllä leijuu Lewisin kuulas ja tarkoituksella epäemotionaalisen kuuloiset vokaalit.
Kuten nimestäkin saattaa arvata on ”Run Amok” varsin päälle käyvä biisi Se on kolme minuuttinen nopeatempoinen miniatyyri joka ehtii kestonsa aikana käymään läpi monta eri käännettä ja tuo minulle mieleen hieman Art Bearsin.
Lähes 12 minuuttia kestävä ”Organism” on levyn avantgardistisinta antia. Ex-Henry Cow -kitaristi Fred Frith vierailee sävellyksen atonaalisessa, alkuaikojen Univers Zeroa muistuttavassa, introssa. Kaksi minuuttisen intron jälkeen kappale muuttuu hetkeksi vahvasti perkussiiviseksi kunnes Lewisin laulu tulee mukaan. Rummut vaikenee ja niiden tilalle nousee pärisevä tabla. Tämän jälkeen seuraa lukuisia erilaisia monimutkaisia osioita kunnes saavutaan noin kuusiminuuttiseen outoon minimalistiseen jaksoon joka rakentuu lähes pelkästään itsepintaisesti hakkaavien perkussioiden varaan.
Sävellyksiltään ja instrumentaatioltaan In This Life on vahvaa työtä mutta laulupuoli jättää hieman toivomisen varaa. Lewisin pätevät, mutta hieman monotoniset vokaalit sopivat osaan kappaleista kuten ”Lycanthropeen”, mutta välillä tilalle olisi kaivannut huomattavasti värikkäämpää laulajaa. On helppo kuvitella miten Dagmar Krausen kaltainen personaallisempi vokalisti olisi nostanut biisien tasoa entisestään. Etenkin levyn päättävä ”Fountain Of All Tears” olisi hyötynyt hieman eloisammasta laulusuorituksesta. Kyseessä on tosin muutenkin levyn heikoin raita.
In This Life alkuperäisellä Chris Cutlerin RēR Megacorpin julkaisemalla CD-versiolla oli mukana bonus-raitoina myös pitkät sävellykset ”Moonsongs” ja ”Possessed”. Nuo kappaleet kuuluivat edelliselle levylle Moonsongs” ,mutta koska tuo albumi julkaistiin vain C-kasettina varsin rajatulle yleisölle ilmeisesti ajatus oli antaa kyseisille biiseillä uusi mahdollisuus löytää yleisöä. 2015 vuoden Cuneiformin uudelleen julkaisulta nämä kappaleet on poistettu ja nykyään ne voi kuulla CD-formaatissa kokoelmalla Early Plague Years (2000).
In This Lifen julkaisun jälkeen Thinking Plague katosi lähes kymmeneksi vuodeksi kunnes palasi vuonna 1998 hienon In Extremis levyn myötä. In This Life jäi viimeiseksi Thinking Plaguen levyksi jolla Bob Drake oli yhtyeen virallinen jäsen. In Extremisistä alkaen yhtye siirtyi Mike Johnsonin yksinään ohjattavaksi.
Parhaat biisit: ”Lycanthrope”, ”Run Amok”, ”Organism”, ”The Guardian”
****
6. Anderson Bruford Wakeman Howe: s/t
Syyskuussa 1988 laulaja/säveltäjä Jon Anderson sai tarpeekseen. Hän lähti toistamiseen ovet paukkuen 20 vuotta aiemmin perustamastaan Yesistä.
Anderson (s.1944) oli palannut Yesiin vuonna 1983 ja samana vuonna ilmestynyt Trevor Rabinin ja Trevor Hornin johdolla syntynyt levy 90125 oli nostanut yhtyeen uuteen kaupalliseen kukoistukseen. Itseasiassa yhtyeestä oli tullut uuden suoraviivaistetun modernin tyylinsä ansiosta suositumpi kuin koskaan. Vaivalloisen prosessin jälkeen syntynyt Big Generator (1987) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta tuota levyä promotoineen menestyksekkään maailman kiertueen jälkeen Yes oli yhä yksi maailman suosituimmista rock-yhtyeistä. Miksi Anderson siis hylkäsi jälleen emoaluksen…
****
7. John Williams: Indiana Jones And The Last Crusade
Indiana Jones And The Last Crusade on John Williamsin kolmas Indiana Jones -score.
Kuten aina Steven Spielbergin ja George Lucasin Indiana Jones -elokuvien kohdalla, myös Last Crusadea tahdittaa lähes jatkuvasti Williamsin musiikki. Kokonaisesta scoresta soundtrack-levylle on päätynyt kuitenkin vain 59 minuuttia. Musiikki ei esiinny levyssä elokuvan tapahtumajärjestyksessä vaan Williams on järjestänyt sen kuuntelukokemuksen kannalta optimaaliseksi. (Vuonna 2009 scoresta julkaisiin 92 minuuttiseksi laajennettu painos.)
Williamson nerous kiteytyy pitkälti hänen taitoonsa loihtia yksinkertaisia, mutta silti kiinnostavia melodioita jotka hän sommittelee usein hyvin monimutkaisen taustarakenteen päälle. Kuulija voi hyräillä mukana melodiaa ja samalla orkesterin rattaat nakuttavat taustalla täsmällisesti elokuvan tapahtumia mukaillen ja tukien.
Vahvoista melodioista puheenollen: vuoteen 1989 ensimmäisessä Indiana Jones elokuvassa esiteltystä ”Raiders Marchista” oli tullut yksi tunnistettavimmista elokuvateemoista, mutta Williams sorru lepäämään laakereillaan vaan on kehittänyt valtavan määrän aivan uutta musiikkia uusine teemoineen Last Crusadea varten. Klassinen Indy-teema ”Raiders March” nousee elokuvassa esiin vain silloin tällöin ja itse tällä soundtrack-levyllä vain kahdesti.
Vauhdikkaasti kulkevan ja suuren Hollywood Studio Symphony -orkesterin (kyseessä ei ole perinteinen sinfoniaorkesteri vaan sessiomuusikoista koostettu valiojoukko) virtuoosimaisesti soittavan scoren huippuhetkiä ovat ”Escape From Venice” ja ”Belly Of The Steelbeast”. Molemmat ovat toimintakohtausten taustamusiikkia mutta siitä huolimatta ne eivät jää pelkäksi mekkalaksi vaan draaman kaaren voi aistia pelkästään musiikkia kuuntlemalla. Nopea ja sähäkkä ”Escape From Venice” sisältää hauskan mandoliini-osion ja ”Belly Of The Steelbeast” puolestaan muistuttaa että Williams on mestari luomaan marssimaista sotaisaa orkesterimusiikkia. Aggressiivisesti ja rytmisesti hellittämättä eteenpäin raivoava ”Belly Of The Steelbeast” on yksi hänen hienoimmista onnistumisistaan tällä sektorilla.
Indiana Jones And The Last Crusade toi Williamsille hänen 26. Oscar-ehdokkuutensa.
Ottamatta sen enempää kantaa siihen miten Indiana Jones And The Last Crusaden score tukee (hyvin!) elokuvaa on sen soundtrack -levy mielestäni selvästi kolmesta ensimmäisestä Indiana Jones -scoresta selvästi koherentein kuuntelukokemus. Indiana Jones And The Last Crusade on orkestraalisen elokuvamusiikin aatelia.
Parhaat biisit: ”Indy’s Very First Adventure”, ”Scherzo For Motorcycle And Orchestra”, ”Escape From Venice”, ”Belly Of The Steelbeast”, The Penitent Man Shall Pass”
****
8. Allan Holdsworth: Secrets
Secrets on Allan Holdsworthin kahdeksas. soololevy. Tai seitsemäs jos Holdsworthilta itseltään kysyttäisiin sillä debyytti Velvet Darkness (1976) julkaistiin ilman kitaramaestron lupaa.
Perusbändinä Secretsillä on Holdsworthin, Jimmy Johnsonin(basso) ja Vinnie Colaiutan muodostama trio (rummut), mutta kappalekohtaisesti kokoonpanossa on hieman variaatiota ja muutamassa biisissä on mukana myös kosketinsoittaja. Holsworthin itsensä soitto on jälleen aivan käsittämättömällä tasolla, mutta kitarasyntetisaattori Synthaxen soundi ärsyttää välillä.
Levy käynnistyy räjähtävästi Gary Husbandin (rumpali/pianisti Husband ei soita kuitenkaan tällä levyllä lainkaan) nopea tempoisella sävellyksellä ”City Nights”. Chad Wackermanin rummut soivat villin hyperaktiivisesti ja samaan aikaan hallitusti. Jimmy Johnsonin tuhdisti ja kumisella soundilla soiva basso luo maukkaan harmonisen pohjan ja kaiken kruunaa tietysti Holdsworthin aivan uskomaton salaman nopea kitarointi jossa nuotit liittyvät toisiinsa ällistyttävän sulavasti. Harmillisesti hektistä suurkaupungin yötä oivallisesti kuvaava biisi on pari minuuttisena aivan liian nopeasti ohi.
”City Nightsissa” ilahduttaa myös se että Holdsworthin kitara kuulostaa kitaralta eikä syntetisaattorilta kuten liian usein levyllä käy. Holdsworthin kitarointi kitarasyntetisaattori SynthAxella on toki huikeaa kuultavaa sekin kuten hänen pistävät saumattomat sointilinjansa esimerkiksi levyn nimibiisillä ”Secrets” osoittavat. Äärimmäisen itsekriittinen ja saksofonisteja ihaileva Holdsworth halusi aina kitaransa kuulostavan joltain muulta kuin kitaralta, mutta itse nautin hänen soitostaan eniten silloin kun se on orgaanisimmillaan. Vaan nyt eksyn hieman aiheesta.
Nimibiisissä ujeltavan SynthAxen rinnalla laulaa klassisesti koulutetun kuuloinen sopraano Rowanne Mark. Hänen laulunsa on kaunista kuultavaa vaikka laulumelodia hetkittäin toimii hieman väkinäisesti monimutkaisen taustan kanssa. Vokaalien käyttö kuitenkin on piristävä veto pääosin instrumentaalisella levyllä. Myös viimeisessä kappaleessa kuullaan vokaaleja, mutta Craig Copelandin suoritus ei ole erityisen kiinnostava.
”City Nightsin” ja ”Secretsin” ohella levyn huippuhetkiin kuuluu lyyrinen ”54 Duncan Terrace”, jota määrittelee paitsi Alan Pasquan kaunis pianon soitto, Wackermanin jytisevä ylisoiton rajoilla pauhaava rumpalointi ja Johnsonin maukas lyhyt bassosoolo, niin tietenkin myös Holdsworthin aivan käsittämätön SynthAxe-sooloilu.
Levyn ehkäpä paras kitarasoolo kuullaan muuten ei niin kiinnostavassa Steve Huntin sävellyksessä ”Joshua”. Holdsworthin ärhäkkä ensimmäinne soolo on jotain aivan käsittämätöntä enkä valitettavasti osaa sanoa siitä mitään fiksua. Yli hilseen menee ja kovaa, mutta vaikuttavaa kuultavaa se on. Kappaleen toinen soolo Holdsworthilta on sekin komea, mutta lyyrisyydessään tavanomaisempi. Siis Holdsworthin mittakaavalla tavanomaisempi! Kuka tahansa muu kitaristi ansaitsisi valtavaa suitsutusta siitäkin.
Erityisen emotionaalisesti vahvana albumina Secretsiä on vaikea pitää, mutta vauhdikkaan virtuoosimaisella soitolla kuorrutetun fuusiojazzin nälkään se on yksi parhaista lääkkeistä. Secrets on i.o.u.:n (1982) ohella luultavasti Holdsworthin uran tasavahvin albumikokonaisuus.
Parhaat biisit: ”City Nights”, ”Secrets”, ”54 Duncan Terrace”
****
9. Miles Davis: Aura
Miles Davis on eittämättä yksi jazzin historian suurimmista legendoista. Davis oli bebopin, cool jazzin, modaalisen jazzin ja jazz-rockin pioneeri ja yksi instrumenttinsa trumpetin soinnin merkittävimmistä uudistajista. 70-luvun puolivälissä hänen uransa kuitenkin hiipui tai oikeastaan törmäsi kuin tiilimuuriin.
Miles Davisin (1926-1991) yksityiselämä oli ollut aina myrskyisää ja 70-luvun puolivälissä koitti hänen elämänsä ehkä synkin aikakausi. Davis katosi musiikkimaailmasta ja täytti musiikin jättämän aukon alkoholilla ja huumeilla. Milesin (minusta tuntuu oudolta kirjoittaa muusikoista etunimellä, mutta koska kaikki muutkin tuntuvat tekevän niin Miles Davisin kohdalla niin menköön!) syöksykierre oli niin jyrkkä että monet ystävät eivät uskoneet hänen enää nousevan siitä. Vastoin odotuksia Davis kuitenkin onnistui tekemään paluun 80-luvun alussa. Vuonna 1981 ilmestynyt Man With The Horn oli Milesin ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä studiolevy seitsemään vuoteen. Päihderiippuvuudet hän onnistui karistamaan kuitenkin vasta vuonna 1982…
****
10. The Work: Rubber Cage
Rubber Cage on The Workin toinen studioalbumi.
Vuonna 1980 perustettu The Work teki ensimmäisen levynsä kahta vuotta myöhemmin, mutta seuraavaa levyä Rubber Cagea saatiin odottaa syystä tai toisesta vuoteen 1989 asti.
Pitkästä tauosta huolimatta Rubber Cage on tehty saman kvartetin voimin kuin debyytti. Eli asialla on Bill Gilonis (kitara, samplaaminen, vokaalit) Mick Hobbs (bassokitara, guitar), Tim Hodgkinson ( kitarat, koskettimet, puhaltimet, vokaalit) ja Rick Wilson (rummut, perkussiot).
Kun mukana on Henry Cow’n perustajajäsen Tim Hodgkinson ei ole yllättävää että myös Rubber Cagen musiikki on hyvin monimutkaista labyrinttimaisine sointukuvioineen ja epäsäännöllisine tahtilajeineen. The Workin avantprogeen tuo kuitenkin oman twistinsä se että musiikissa on vahvoja post-punk -vaikutteita. Rubber Cagen lyhyet (1-6 min.) biisit ovat enimmäkseen varsin vauhdikkaita, aggressiivisia ja jopa rujoja.
Repivän mekkalan seassa kuullaan kuitenkin riittävästi myös melodisuutta ja toisaalta välillä yhtye uppoutuu miellyttäviin hypnoottisiin krautrockmaisiin jumituksiin jotka tuovat mieleen vahvasti This Heatin. Vaikka yleissävy on vakava ja synkkä on mukana hetkittäin myös huumoria josta selkein osoitus ”Quack” -biisin todella oudot ”nam-nam-nam”-vokaalit. Samassa biisissä Hodgkinson revittelee myös saksofonistaan sorsamaisesti pärisevän soolon.
Vaikka Hodgkinson on taitava puhallinsoittaja jää torvet pitkälti sivuun Rubber Cagella ja kyse on enemmän kitarabändistä. Kitaroita käytetään monipuolisesti Niitä nakuttaa, raapii ja surisee usein monta päällekkäin. ”Dangerfishin” vinkuva ja vonkuva ”hawailais-kitara” on erityisen kiinnostavaa kuultavaa.
1980-lukua on helppo ajatella musiikin kannalta muovisena ja siloiteltuna vuosikymmenenä, mutta marginaalista on mahdollista löytää tällaista viiltävän satuttavaa musiikkia.
Rubber Cagen jälkeen The Work kiersi ahkerasti pari vuotta Eurooppaa ja julkaisi vuonna 1992 viimeisen studioalbuminsa See.
Parhaat biisit: ”Abdomen”, ”Commerce And Despair”, ”Dangerfish”, ”1992”, ”Trauma”, ”Jay”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1989 levyjä:
- Rush: Presto (CA)
- Mike Oldfield: Earth Moving (UK)
- Birdsongs Of The Mesozoic: Faultline (US)
- Alice: Il sole nella pioggia (UK)
- Tin Machine: s/t (UK)
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti