Vuonna 2013 ilmestyneen NOW What?! -albumin saaman positiivisen vastaanoton jälkeen Deep Purple palasi jälleen tien päälle. Keikkataltioinnit olivat luonnollisesti itsestäänselvyyksiä ja vielä samana vuonna julkaistiin useammalta keikalta koottu NOW What?! The Live Tapes, jonka materiaali löytyi myös NOW What?! -albumin erikoisjulkaisulta. Yhtyeen esiintyminen Wacken Open Air -festivaaleilla Saksassa 1.8.2013 julkaistiin vuonna 2015 kokonaisena nimellä From The Setting Sun… In Wacken. Tuon julkaisun täkynä on ”Smoke On The Water”, jolla toisena kitaristina vierailee 1970-luvulla Scorpionsissa soittanut Uli Jon Roth. Kyseisillä festivaaleilla käyneille Purplefaneille From The Setting Sun… on luonnollisesti todennäköisin valinta, mutta enemmän tuoreen NOW What?! -albumin materiaalia halajaville sen Japanissa 12.4.2014 äänitetty sisarjulkaisu … To The Rising Sun – In Tokyo antaa enemmän.
Deep Purple on vieraillut Japanissa lukemattomia kertoja. Yhtyeen ensivisiitti vuonna 1972 poiki Made In Japanin, yhden kaikkien aikojen tunnetuimmista livealbumeista. Tuo ”kaikkien livelevyjen äiti” – kuten yksi ystävistäni albumia tituleeraa – teki Japanista aiempaa houkuttelevamman kohteen länsimaisille artisteille ja luultavasti moni luki Tokion kuuluisasta Budokan-hallista ensimmäisen kerran juuri Made In Japanin kannesta. …To The Rising Sunille lyhyen esittelyn kirjoittaneen basisti Roger Gloverin mukaan paluu Budokanille palautti mieleen muistoja neljän vuosikymmenen takaa.
Uuden albumin myötä Deep Purple uudisti settiään. Tietysti vanhat klassikot olivat totuttuun tapaan pääosassa, mutta tuskinpa Budokanilla pahastuttiin siitä, että ilta alkoikin uuden levyn kappaleella ”Après Vous”. Eihän se tietenkään ole samaan tapaan energinen kappale kuin useimmiten keikan aloituksena kuultu ”Highway Star”, mutta vaihtelu virkistää. Gloverin ja Ian Paicen muodostama rytmiryhmä saa luonnollisesti kappaleen groovaamaan hienosti. Don Aireykin pääsee näyttämään heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, että hänen kosketinarsenaalissaan on muutakin kuin vain Hammondit.
Alkuyllätyksen jälkeen siirrytään vanhemman materiaalin pariin. ”Into The Fire” oli poikkeillut yhtyeen setissä Steve Morsen liittymisestä lähtien. Eipä Ian Gillan tätä Deep Purple In Rockilta peräisin olevaa kappaletta pysty kiljumaan niinkuin nuorena kollina, mutta kyllä tästä harvemmin esitetystä klassikosta kuullaan silti hyvä versio.
”Hard Lovin’ Man” oli palannut settiin muutamaa vuotta aiemmin Songs That Built Rock -kiertueella, jolla Deep Purple kiersi esiintymislavoja orkesterin kanssa. Tällä levyllä kuullaan, että eihän tämä Deep Purple In Rockin päätöskappale oikeasti kaivannut mitään orkesteria tuekseen. Yhtyeen nuorukaiset Steve Morse ja Don Airey soittavat pitkät soolot – Airey pitkälti Jon Lordin tyyliä mukaillen, Morse omalla persoonallisella tyylillään.
Klassikkokavalkadi jatkuu ”Strange Kind Of Womanilla”. Gillan oli ehtinyt väsyttää ääntään jo kahdella edellisellä kappaleella, joten enpä voi väittää kaipaavani jo muutamia vuosia aiemmin kappaleelta tiputettua klassista Gillanin ja kitaran kaksintaistelua. Aivan kappaleen lopussa tosin kuullaan pientä laulun ja kitaran vuoropuhelua. Toteanpa jälleen kerran mielipiteenäni, että ”Strange Kind Of Womanin” voisi surutta korvata setissä jollakin muulla kappaleella.
Vaikkei Deep Purplen uuttakaan materiaalia voi väittää helposti laulettavaksi, on niissä kuitenkin huomioitu Gillanin nykyinen ääniala. Ja vaikkei NOW What!? -albumin päätöskappale ”Vincent Price” ehkä olekaan maailman kekseliäin rockkappale, niin sekin on mukava kuulla setissä. Varsinkin Don Aireyn soittama kauhuleffojen kliseitä esittelevä intro hymyilyttää väkisinkin.
Seuraavana vuorossa on Steve Morsen soolospotti, jonka aikana hän soittaa Bananas-albumilla kuullun instrumentaalin ”Contact Lost”. Deep Purplen keikat on rakennettu jo pitkään siten, että Gillan pääsee välillä huilimaan. Enää ei nähdä Gillanin pitkiä hiuksia hulmuamassa miehen hakatessa bongoja kitara- ja urkusoolojen aikana. Hieman melankolisen ”Contact Lostin” päätyttyä Morse jatkaa sooloiluaan, joka muuttuu lopulta ”Uncommon Manin” introksi. On hauska huomata yleisön innostunut reaktio Don Aireyn alkaessa soittaa kovasti Rick Wakemanin ja Keith Emersonin tyyliin tehtyä syntetisaattorifanfaaria. Jon Lordin muistolle tehty kappale toimii livenäkin erinomaisesti.
Lue myös:
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
- Review: Annie Barbazza – Vive (2020)
- Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
- Levyarvio: Rush – Hold Your Fire (1987)
”Uncommon Manin” päätyttyä Steve Morse esittää jälleen instrumentaalin. Vauhdikas ”The Well-Dressed Guitar” toimii hyvin myös ilman säestävää orkesteria – Don Aireyn kosketinsoitinarsenaalista kun tuntuu löytyvän sopivia soundeja melkein mihin tahansa tarkoitukseen.
Seuraavaksi kuullaan todennäköisesti ihan vartavasten japanilaista yleisöä varten valittu ”The Mule”. Sitä ei ole käsittääkseni kuultu kovinkaan usein 1970-luvun jälkeen, mutta nyt se soitetaan Made In Japanin tyyliin, eli Ian Paice soittaa sen aikana rumpusoolonsa.
”Above And Beyond” syntyi “Uncommon Manin” tapaan reaktiona uutiseen Jon Lordin kuolemasta. Tyylikkäästi riitasointuinen ja tunnelmaltaan vaihteleva valssi on myös liveversiona mykistävä. Kappaleessa kuuluu mielestäni studioversiota selvemmin tietty uhmakkuus lopulta meitä kaikkia odottavan kuoleman edessä.
Jon Lord oli sanonut neuvona Don Aireylle, että tämän kannattaisi vain soittaa omalla tyylillään eikä edes yrittää kopioida hänen soittoaan. En kuitenkaan usko kenenkään yleisössä pahastuneen siitä, että Airey soitti ”Lazyn” intron jälleen kerran melko tarkkaan samoin kuin Lord Made In Japanilla. Rento blues soitetaan perinteiseen tapaan onnistuneesti.
Illan viimeinen uusi kappale ”Hell To Pay” on myös liveversiona reipas rokkipala ja se antaa mukavan energisen kuvan yhtyeen uudemmasta materiaalista. Sen jälkeen päästään kuulemaan Don Aireyn soolospottia, joka perinteiseen tapaan on sikermä klassisen musiikin tunnetuimmista (ja kuluneimmista) sävellyksistä sekä näytteitä niin elokuvamusiikista kuin sähköisten kosketinsoitinten ihmeellisistä soundeista. Keikalla ”Don Airey’s Solo” on mukavaa seurattavaa, mutta cd:tä kuunnellessa tulee kiusaus skipata suuri osa kieltämättä taitavan ja tyylitajuisen kosketinsoittajan sooloilusta.
Don Aireyn sooloilun lopuksi siirrytään ”Perfect Strangersiin”. Yli vuosikymmenen ajan se on ollut merkkinä siitä, että loppuilta vietetään purppuraklassikoiden parissa. Vaikka Gillanilla onkin ollut keikan aikana pari huilaustaukoa, ei hänen äänensä valitettavasti ole tämän illan loppupuolella enää aivan täydessä terässä. Toisaalta paikan päällä yleisö on ehtinyt lämmetä yhteislaulutunnelmaan, eikä enää arvioi solistin suoritusta objektiivisesti.
Mielestäni myös ”Space Truckin’” on kappale, jonka Deep Purple voisi jo jättää pois setistä. Keikan loppupuolella Gillanin ääni ei välttämättä nouse toivottuihin korkeuksiin, eikä ”Space Truckin’” ole kappaleenakaan aivan Purplen tuotannon terävintä kärkeä. Ehkä siinä on kuitenkin jotain, joka tekee siitä yhtyeen jäsenten mielestä mukavan soitettavan.
Vaikka olenkin löytänyt tästä keikasta puutteita, niin siitä huolimatta yhtyeen soittotaitoa ihmetellessä puolitoista tuntia on kulunut kuin siivillä. Onko nyt todellakin jo ”Smoke On The Waterin” vuoro!? Yleisö laulaa luonnollisesti mukana ja kappaleen päätyttyä kuullaan kaikkien ymmärtämä ”We love you, Tokyo” sekä perinteisiä japaninkielisiä kohteliaisuuksia, minkä jälkeen on vuorossa useimpien yhtyeiden koreografiaan kuuluva poistuminen lavalta.
Vuodesta 1994 lähtien yleisön ei ole tarvinnut jännittää, palaako Deep Purple soittamaan encoreja. Ritchie Blackmoren aikoina – kykeninkö todellakin kirjoittamaan tätä esittelyä näin pitkälle ennen kuin mainitsin mustiin pukeutuneen kitaristin nimen? – encoret eivät todellakaan olleet itsestäänselvyys. Tällä kiertueella ensimmäinen encore alkaa ”Green Onions” -jammailulla, jonka jälkeen kuullaan yhtyeen ensimmäinen singlejulkaisu ”Hush”. Hyväntuulinen kappale soljuu hienosti ja sekä Morse että Airey soittavat maukkaat soolot.
Illan viimeisenä kappaleena kuullaan totuttuun tapaan ”Black Night”, jota edeltää Roger Gloverin bassosoolo. Tässä vaiheessa iltaa kaikilla on hyvä fiilis ja tällainen sanoitusten osalta hassuttelubiisi, jonka riffin mukana on hauska ”laulaa”, sopii hölmöydestään huolimatta keikan päätökseksi.
Kaiken kaikkiaan …To The Rising Sun on mainio tallenne, jolla uudet ja vanhat kappaleet ovat kohtuullisen hyvin tasapainossa. Historiansa tuntevan yhtyeen on nykyään oikeastaan melko mahdotonta olla soittamatta keikoilla huomattavaa osaa Made In Japanilla kuulluista kappaleista. Jo ”Highway Starin” puuttuminen setistä on yksi tämän levyn suurimmista yllätyksistä. Tämäkin levy on hyvä todiste siitä, ettei Deep Purplella ollut aikomustakaan jämähtää pelkästään vanhoja klassikoitaan esittäväksi nostalgiayhtyeeksi.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Marillion – Clutching At Straws (1987)
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Vastaa