Syystä tai toisesta Deep Purplen loppuvuodesta 2005 ilmestynyt studioalbumi Rapture Of The Deep sai odottaa seuraajaa hämmästyttävän pitkään. Ilmeisesti levy-yhtiössäkin asiasta alettiin lopulta huolestua ja ilmeisesti yhtyeen jäsenten tietämättä otettiin yhteyttä Bob Ezriniin, mm. Alice Cooperin, Kissin, Lou Reedin ja Pink Floydin albumien parissa työskennelleeseen tuottajalegendaan. Ezrin ei ollut erityisen innostunut asiasta, sillä 2000-luvulla lähinnä nuorempia artisteja tuottanut herra ei halunnut leimautua vanhojen artistien tuottajaksi. Häntä pyydettiin kuitenkin käymään Torontossa Deep Purplen keikalla, jolloin hän saisi käsityksen yhtyeen nykykunnosta.
”Kun keikkaa oli kulunut 15 minuuttia, aloitti yhtye jamin. Steve Morse muuttui rockjumalaksi ja hänen kitaransoittonsa oli uskomatonta, Don Airey täydensi sitä koskettimillaan ja kun rummut ja basso tulivat mukaan, yleisö sekosi. Tajusin, ettei sellaista enää nähdä. Kun olin nuori, sellainen oli keikoilla perusjuttu”, on Ezrin kertonut myöhemmin. Keikan jälkeen Ezrin kävi juttelemassa yhtyeen kanssa. Hän kertoi suoraan, että mikäli yhtye haluaa tehdä nykyaikaista musiikkia ja olla ajanmukainen, niin se ei onnistu eikä hän ole oikea tyyppi tuottajaksi. Sellaista levyä ei soitettaisi radiossa eikä bisnesväki välittäisi sellaisesta. Mutta jos Deep Purple haluaa tehdä musiikillisesti häpeilemättömän loistavan albumin, hän lähtee mukaan. Ezrinin mukaan asia oli nopeasti sovittu, kun Roger Glover oli sanonut: ”We want to put the ‘deep’ back into Deep Purple.”
Deep Purplen yhdeksättätoista albumia alettiin äänittää kesällä 2012 Nashvillessa. Ian Paicen mukaan Ezrin pyrki lähinnä saamaan albumille yhtyeen keikkasoundeja muistuttavat soundit. Lopputuloksena olikin albumi, joka on äänimaailmaltaan yksi yhtyeen onnistuneimmista. Ezrin oli mukana kappaleiden suunnittelussa ja hänen nimensä löytyykin jokaisen kappaleen tekijätiedoista. Ian Gillanin mukaan Ezrinillä on taito huomata nopeasti, jos jokin ei toimi ja hän osaa myös ehdottaa pieniä muutoksia niin kappaleeseen kuin soittotapaankin.
Bob Ezrinin ja Deep Purplen yhteistyöstä kerrottiin jo reilusti ennen uuden albumin julkaisua. Ezrinin muita töitä tuntevana aloin pelätä, tulisiko levylle mahdollisesti lapsikuoro Alice Cooperin ”School’s Outin” tai Pink Floydin ”Another Brick In The Wall (Part 2):n” tapaan, tai luodaanko kappaleille kenties lisää dramatiikkaa isoa orkesteria käyttämällä Pink Floydin The Wallin tyyliin. Onneksi Ezrin on tyylitajuinen tuottaja, joka tekee työtään musiikin ehdoilla. Deep Purplen ja Bob Ezrinin yhteistyön ensimmäinen hedelmä on loistava albumi, jolla taitavat ja kokeneet herrat luovat historiaansa kunnioittavaa, mutta rohkeasti uutta kokeilevaa musiikkia.
NOW What?! alkaa rauhallisesti Steve Morsen ilmavasti soittamalla kitaralla. ”A Simple Songin” sanoitusten alku ”Time it doesn’t matter / But time is all we have to think about” kuulostaa kohtalokkaalta. Verkkaisesti kehittyvä kappale käynnistyy kunnolla vasta kahden minuutin kohdalla, kun koko yhtye alkaa soittaa. Kappaleella on hienosti dynamiikkaa ja siitä tuntuu välittyvän Deep Purplen into, kun uutta musiikkia on vihdoinkin alettu säveltää ja levyttää. Gillan pysyttelee sopivasti äänialassaan ja yhtyeen jäsenet näyttävät olevansa instrumenttiensa taitajia.
Seuraavalla kappaleella Ian Paice ja Roger Glover osoittavat muodostavansa upeasti yhteen soittavan komppiryhmän. ”Weirdistanin” villi syntetisaattorisoolo on kuitenkin se seikka, joka jää mieleen jokaiselle kappaleen kuulevalle. On helppo kuvitella Bob Ezrinin sanoneen Aireylle, että soolon aikana voi soittaa aivan niin oudosti kuin haluaa. Lopputulos on maukkaan progressiivinen hieman Keith Emersonin tyyliin.
”Out Of Handin” Intro muistuttaa hetken Queenin “Show Must Go Onia”. Kappale alkaa kuitenkin pian kulkea jousisoittimia muistuttavien soitinäänten vetämänä. ”Out Of Handilla” on jännittävästi muistumia Perfect Strangers -albumilta, mutta toisaalta Gillanin laulussa tuntuu olevan myös muistumia Rapture Of The Deep -albumin kappaleesta ”Wrong Man”. Vaikka Steve Morse onkin levyllä merkittävässä roolissa, niin viimeistään ”Out Of Hand” kertoo Don Aireyn nousseen yhtyeen äänimaisemassa koskettimineen vähintään yhtä merkittäväksi jäseneksi.
Lue myös:
- Review: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Levyarvio: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Sarja: David Bowie – ’hours…’ (1999)
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
Tuskinpa kukaan epäili, etteikö se rokkikin sujuisi Deep Purplen soittajilta. ”Hell To Pay” on tämän albumin kitarariffivetoinen rockbiisi, joka julkaistiin singlenäkin. Varsinkin kappaleen kertosäkeestä on tehty selvästi yhteislaulutyyppinen ja sillä onkin mukana laulamassa oppilaita Nimbus School Of Recording Artsista. Toisaalta ”Hell To Pay” kuulostaa yksinkertaiselta rymistelyltä, mutta samalla se muistuttaa yhtyeen monipuolisuudesta.
”Bodyline” kulkee kitaravetoisena hieman Abandonin ”Almost Humanin” tyyliin. Sekä Morse että Airey pääsevät soittamaan lyhyehköt, mutta kappaleeseen sopivat soolot. ”Bodyline” ei ole levyn parhaimmistoa, mutta kun komppi rullaa hyvin ja Morse pääsee soittamaan mukaansa imevää riffiä, niin ei tämäkään pelkältä täytepalalta kuulosta.
Albumin äänitysten aikana Deep Purplen jäsenet saivat suru-uutisen – Jon Lord oli hävinnyt pitkän taistelunsa haimasyöpää vastaan 16.7.2012. Ian Paice oli käynyt tapaamassa Lordia ennen Nashvilleen lähtöään ja hän kertoi jälkeenpäin aavistelleensa tapaamisen jäävän viimeiseksi. Uutisen saatuaan yhtyeen jäsenet muistelivat Lordia ja kertoivat hänestä tarinoita. Gillanin mukaan Lordin henki tuntui saapuvan studiolle. Ian Paice lensi Englantiin, olivathan Lordin ja Paicen vaimot olivat kaksosia ja Paice halusi olla Vicky Lordin ja vaimonsa Jackyn kanssa.
Tällä albumilla on kaksi kappaletta, joiden aiheena on Jon Lord. Outojen riitasointujen kuljettama valssi ”Above And Beyond” ei alunperin ollut Lordista kertova, mutta siitä tuli sellainen Gillanin kirjoitettua sanoitukset ”Souls having touched are forever entwined” (”toisiaan koskettaneet sielut ovat ikuisesti kietoutuneet toisiinsa”). Musiikillisesti ”Above And Beyondilla” tuntuu olevan samankaltainen tunnelma kuin toisella valssilla, Purpendicularin kaihoisalla päätöskappaleella ”The Purpendicular Waltzilla”. ”Above And Beyondilta” tuntuu kuitenkin kuuluvan surumielisyyden lisäksi myös jonkin verran katkeruutta. Tunne on ymmärrettävä, sillä Lord työskenteli musiikin parissa loppuun asti ja hänellä olisi vielä ollut paljon annettavaa. Hänen viimeiseksi jäänyt albuminsa, studioversio Concerto For Group And Orchestrasta julkaistiin syyskuussa 2012. NOW What?! on luonnollisesti omistettu Jon Lordille.
”Blood From A Stone” on vähäeleisen rauhallinen, hieman bluesahtava ja sisäänpäinkääntynyt kappale. Steve Morsen aikaiset bluesit ovat lähes poikkeuksetta vakuuttavaa kuunneltavaa, sillä Morse on loistava kitaristi ja muut osaavat tukea vähäeleisesti mutta tyylikkäästi hänen soittoaan.
Albumin pisin kappale, seitsenminuuttinen ”Uncommon Man” on toinen Jon Lordin innoittama kappale. Kuten kappaleen nimestä voi ehkä arvatakin, on kappaleessa vaikutteita Aaron Copelandin ”Fanfare For A Common Manista”, josta Emerson, Lake & Palmer tekivät 1970-luvulla oman versionsa. ”Uncommon Manissa” on pitkä Steve Morsen soittama instrumentaali-intro ja Don Aireyn syntetisaattorifanfaarit tekevät kappaleesta kaikin puolin vaikuttavaa kuunneltavaa. Juuri tällaisilla kappaleilla voi kuulla Deep Purplen jäsenten noudattavan Bob Ezrinin neuvoja, joiden mukaan musiikin kannattaa antaa kehittyä ja kulkea vapaasti.
”Aprés Vous” laajentaa hieman Deep Purplen perinteistä äänimaailmaa ainakin rumpusoundien osalta. Paicen ja Gloverin komppi kulkee vääjäämättömästi ja Aireylla ja Morsella on tilaa sooloilla. Vaikkei kappaleella lopulta alkuriffin jälkeen ihan hirveästi tapahdukaan, vie tunnelma mukanaan.
NOW What?! -albumilta etukäteen singlenä julkaistu”All The Time In The World” oli ilmestyessään ainakin minulle varsinainen shokki. Oliko Deep Purple muuttunut radioystävällistä poppia esittäväksi vanhojen setien orkesteriksi? Kannattaa muistaa, ettei Deep Purplelta ollut tuolloin julkaistu uutta musiikkia yli viiteen vuoteen ja yleensähän tuollaiset ennakkonäytteet kai kuitenkin edustavat kohtuullisesti tulevan albumin musiikillista linjaa. Ei ”All The Time In The World” huono kappale ole, mutta tyylillisesti se oli todella outo ja yllättävä valinta varsinkin singleksi. Pitkällä, noin tunnin mittaisella albumilla se toimii miellyttävänä suvantovaiheena, jolla Airey ja Morse soittavat rauhallisesti, eikä Gillanin ääni kuulosta lainkaan pakotetulta. Itse asiassa Gillanin laulu on kautta levyn mukavasti pehmeää – onkohan Ezrin neuvonut häntä välttelemään äänialan ylärekisteriä?
Alkuperäisen cd:n päätöskappaleena kuullaan kunnianosoitus yhdelle kauhuelokuvien suuruuksista. “Vincent Price” alkaa goottilaisilla kirkkouruilla, jotka saattavat tuoda joillekuille mieleen Ozzy Osbournen Blizzard Of Ozz -albumilta löytyvän ”Mr. Crowleyn” intron. Lieneekö tuo toisaalta suuri ihme, soittihan Don Airey myös tuolla Ozzyn albumilla. ”Vincent Price” tuntuu olevan kieli poskessa tehty ”kauhurockbiisi”, jonka innoittajina saattavat olla niinikään Ezrinin tuottamat Alice Cooperin 1970-luvun albumit. Useissa Roger Cormanin kulttikauhuelokuvissa 1960-luvulla näytellyt Vincent Price (1911-1993) jutusteli tunnistettavalla äänellään mm. Alice Cooperin ”The Black Widow” -kappaleella. ”Vincent Pricella” kuullaan vihdoinkin Ian Gillanin kiljaisu, mutta ei tämä albumi sitä tarvinnut. Ja tämäkin kappale julkaistiin myöhemmin singlenä.
On mielenkiintoista huomata, kuinka musiikkibisneksessä jotkin asiat kääntyvät päälaelleen. 1980-luvun loppupuolella cd:ltä löytyi usein jotain albumin vinyyliversiolta puuttuvaa, jotta cd saataisiin tuntumaan houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tämän albumin kohdalla tilanne oli juuri päinvastainen – tuplavinyyliversiolla oli bonusraitana lainabiisi ”It’ll Be Me”, joka tosin löytyi myös myöhemmin ilmestyneeltä laajennetulta cd-versiolta. Tämän kappaleen kohdalla voi todeta, että sitä on parasta ajatella vain bonuskappaleena, joka ei tuo albumille juurikaan lisäarvoa.
Albumin äänitysten jälkeen yhtyeen jäsenet kertoivat NOW What?! -albumin teon olleen helppoa. Ian Paice hämmästeli sitä, että hänen rumpusoundinsa saatiin kohdalleen heti ensimmäisenä päivänä. Albumin pohjat äänitettiin kuudessa päivässä ja levyn tekemiseen kului aikaa kaiken kaikkiaan kuukauden verran. Gillanin mukaan hänen oma osuutensa oli tavallista pienempi, sillä albumilla oli kyse enemmän musiikista kuin laulamisesta. Isoin yllätys levyllä on kuitenkin se, että sillä soittaa muitakin kuin vain yhtyeen jäseniä. David Hamilton vierailee kolmella kappaleella kosketinsoittajana, Eric Darken kahdella perkussionistina, Mike Johnson soittaa kahdella kappaleella steelkitaraa ja Jason Roller yhdellä akustista kitaraa.
Huhtikuussa 2013 ilmestynyt NOW What?! otettiin vastaan positiivisesti. Useissa musiikkilehdissä levy sai aivan ansaitusti hyvät arviot. Myyntiluvut tuskin olivat kovin suuret, mutta fanit hankkivat albumin heti sen ilmestyessä ja saivat sen siten nousemaan myyntilistojen kärkipäähän useissa maissa. Kun albumista julkaistiin myöhemmin bonuskappaleilla ja livelevyllä laajennettu erikoispainos, kerrottiin sen hypetarrassa albumin nousseen listaykköseksi neljässä maassa ja lisäksi kärkikymmenikköön kymmenessä maassa.
NOW What?! oli ns. Aika-trilogian ensimmäinen osa. Nimitys keksittiin tietysti vasta myöhemmin, eivätkä yhtyeen jäsenet ole tuota nimitystä keksineet, mutta kieltämättä jo ikääntyneen yhtyeen viimeisen kymmenen vuoden levyillä aika on tuntunut kummittelevan kappaleiden aiheissa. ”Time it doesn’t matter / But time is all we have to think about…”
Deep Purplen tulevaisuuden kannalta NOW What?! oli tärkeä levy. Yhtye piristyi silminnähden. Kun Rapture Of The Deepin ja NOW What?! -albumin välillä oli kulunut lähes kahdeksan vuotta, saatiin uutta materiaalia jatkossa huomattavasti tiheämpään tahtiin. Bob Ezrinin tuottamat Infinite ja Whoosh! julkaistiin vuosina 2017 ja 2020 ja vuonna 2021 ilmestyi vielä coverlevy Turning To Crime.
Ja kaikki tämä luultavasti sen ansiosta, että Bob Ezrin päätti mennä Deep Purplen keikalle.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Deep Purple – Rapture Of The Deep (2005)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Vastaa