Vuosi 1985 ei varmastikaan jää historiaan suurena progevuotena. Vanha kaarti yritti sopeutua 1980-luvun vaatimuksiin, eivätkä neoprogeyhtyeet olleet vielä saaneet omaa juttuaan kunnolla vauhtiin. Mutta pinnan alla kuhisi. Kentin yliopiston opiskelijoiden muodostama Ülf Szüghöldzt Quatertet on yksi tuona vuonna debytoineista, mutta vähälle huomiolle jääneistä mielenkiintoisista neoprogeyhtyeistä.
Mainiolla 2prog4u-sivustolla yhtyeen ranskalainen kosketinsoittaja Pierre Lacroix kertoo keksineensä yhtyeen nimen jo vuosia ennen kuin mitään yhtyettä oli edes olemassa. Umlautien käyttö oli luonnollisesti hatunnosto ranskalaiselle Magmalle, jonka kappaleiden nimissä niitä suorastaan vilisee. Eikä lopulta toteutuneen yhtyeen paisuminen kvintetiksi tietenkään vaikuttanut Lacroix’n keksimään nimeen. Eihän yhtye alunperinkään ollut kvartetti, vaan quatertet.
Pierre Lacroix oli soittanut pianoa ja viulua jo lapsena. Musiikkiharrastus oli jäänyt vähäisemmäksi hänen muutettuaan Englantiin opiskelemaan. Siellä kuitenkin Joanna McCallanin (laulu, kitara, viulu), Annie Finlaysonin (laulu, viulu, mandoliini, huilu) ja Steven McCallanin (laulu, kitara, mandoliini, basso) muodostama akustinen kelttiläishenkinen trio Lunamoon herätti soittohalut uudestaan. Aluksi Lacroix lähinnä hengaili trion kanssa ja kävi keikoilla soittamassa vain muutamalla kappaleella. Kun Lacroix’n lisäksi ryhmään liittyi vielä perkussionisti John O’Donnegan, alkoi yhtyeen tyyli muuttua nopeasti enemmän mannermaisesta musiikista vaikutteita ottavaan ja kokeilevampaan suuntaan.
Ülf Szüghöldzt Quatertetin ainoaksi jäänyt albumi Zü! äänitettiin syksyllä 1984 ja kevättalvella 1985. ”Lähinnä Lunamoonin ohjelmistoa sisältänyt puolituntinen demo oli jokseenkin valmis lokakuun alussa. Äänityksiä hoidellut kaveri päätti kuitenkin kesken kaiken lähteä Ibizalle – kertomatta asiasta meille! Ihmettelimme pari päivää, sitten aloimme purkaa turhautumistamme soittamalla ja säveltämällä. Sävy on paikoitellen aggressiivinen, mutta olimme tyytyväisiä uuteen materiaaliin”, kertoi Lacroix. Vanha nimi Lunamoon ei enää tuntunut hyvältä ja Lacroix’n ehdotuksesta uudeksi nimeksi otettiin Ülf Szüghöldzt Quatertet.
Ensimmäisenä kappaleena kuullaan ”Tales”. Hempeä, akustinen alku tavoittaa jotain siitä taiasta, jota Jethro Tullin ensimmäisillä albumeilla kuultiin. Toinen, tuoreempi vertailukohde voisi yhtyeen naislaulajien ansiosta olla Blackmore’s Night. 6/8-tahtilajissa etenevän kappaleen ensimmäisessä säkeistössä kuullaan tarinaa metsään eksyvästä nuoresta neidosta. Sähköiset instrumentit tulevat mukaan kertosäkeen alkaessa ja samalla pyydetään ”Tales, tales, tell us more” samalla kun 6/8 ja 7/8-tahdit alkavat vuorotella. Tarinoiden muuttuvat tunnelmat korostuvat hienosti vaihtelevien instrumentaatioiden avulla. ”Kummitusjuttusäkeistön” Psyko-viulut ovat hauska musiikillinen vitsi, joka toimii yllättävän hyvin. Lacroix’n mukaan ”Tales” oli mukana jo Lunamoonin ohjelmistossa, mutta äänitysten yhteydessä hän ehdotti pientä polyrytmiikkaan johtanutta muutosta kertosäkeisiin.
Myös seitsenminuuttinen, countryyn vivahtava ”Rose” oli mukana jo Lunamoonin ohjelmistossa. Tarinan Rose menee nuorena naimisiin vanhemman miehen kanssa. Leskeksi jäätyään hän huomaa kuinka tyhjää hänen elämänsä on ollut. ”You grow old, too, no-one told you / loneliness and bitterness fill your life / you were a good wife, nothing more” kuulostaa lohduttomalta. ”Rosessa” on jotain samankaltaista kuin Dolly Partonin ja Linda Ronstadtin lauluissa. Loppupuolella ”Rose” muuttuu 7/8-tahtilajissa kulkevaksi instrumentaaliksi ja tyylikkään viulusoolon ansiosta tunnelma on hieman samankaltainen kuin Rushin ”Losing It” -kappaleeella. Instrumentaaliosan aikana moneen kertaan kuultava miesäänen kuiskaama ”Come here, Rose” on hyytävä. Muisteleeko Rose edesmennyttä miestään, vai kuiskiiko siinä aviomiehen haamu?
Älppärin a-puolen päättää instrumentaali ”Twilight”. Rauhallinen melodia on toteutettu pianolla, viululla, huilulla ja kontrabassolla, loppupuolella tosin kuullaan myös kevyitä iskuja symbaaleihin. Pienen kokoonpanon esittämänä kappaleen tunnelma on kamarimusiikkimainen, mutta toisaalta se herättää mielikuvia elokuvamusiikista. Isomman kokoonpanon esittämänä ”Twilight” olisi saattanut kuulostaa vaikkapa Ennio Morriconen spagettiwesterniin säveltämältä musiikilta. Kahden edellisen laulun jälkeen tällainen instrumentaali kuulostaa todella yllättävältä. Viehättävän melodian ja hienostuneen toteutuksen ansiosta ”Twilight” on ehdottomasti yksi levyn kirkkaimmista helmistä.
Lue myös:
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
- Review: Annie Barbazza – Vive (2020)
- Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
- Levyarvio: Rush – Hold Your Fire (1987)
Albumin kakkospuolella kuullaan Ülf Szüghöldzt Quatertetin huima progeteos ”Zü!”, joka koostuu neljästä erillisestä osasta. ”Zü!” sävellettiin lähes kokonaan ensimmäisten, keskeytyneiden äänityssessioiden jälkeen. Epätasaisuudestaan huolimatta ”Zü!” kuulostaa inspiroituneelta, kekseliäältä ja ennen kaikkea hauskalta.
Vaikka koko ”Zü!” on merkitty koko yhtyeen säveltämäksi, kertoi Lacroix olevansa vastuussa ”Zü! (I) – Theörem” -osan 12 sävelen mittaisesta sävelkulusta. ”Steven oli innostunut Eddie Van Halenista ja harjoitteli tappingia. Se näytti hauskalta ja vaikken osannut soittaa kitaraa, halusin kokeilla. Kitara lojui sylissäni, naputtelin otelautaa etusormillani ja bingo! – tuo sävelkulku vain ilmestyi jostain. Voin vaikka vannoa, ettei sellaista olisi pystynyt keksimään millään muulla instrumentilla.” Albumilla tuon oudosti matemaattiselta vaikuttavan sävelkulun päällä kuullaan eri instrumenttien sooloilua. Lopputulos kuulostaa jonkin verran King Crimsonin 1980-luvun materiaalilta, joskun viulu tuo mieleen myös Starless And Bible Blackin aikaisen kokoonpanon. Pianosoolo on tyyliltään jossain Keith Emersonin ja Mike Garsonin välimaastossa. Rumpali John O’Donneganin soitossa on mukana paljon samaa ilkikurisuutta kuin Bill Brufordin soitossa.
”Zü! (II) – käosz” vie yhtyeen musiikin vielä hämärämmille poluille. Kappale alkaa kaanonina, mutta melodian polyrytmiikka sekoittaa kokonaisuuden vajaassa minuutissa. Basso jatkaa sinnikkäästi perusmelodian soittamista syntetisaattorin ja kahden viulun ryhtyessä kutomaan mutkikasta sävelmattoa. Lyhyehköjä sooloja ei voi pitää kovin melodisina ja ”Zü (II) – käosz” päättyy kakofoniseen kaaokseen.
Lacroix kuvailee Ülf Szüghöldzt Quatertetin musiikkia termillä fog prog, ”sumuproge”. Selkeimmin tämä musiikin ”utuisuus” tulee ilmi kappaleella ”Zü! (III) – könszertta”, jonka hienoinen epävireisyys ja haparoivuus selittyy sen tekotavalla. Yhtyeen jäsenet olivat kuunnelleet Portsmouth Sinfoniaa ja päättivät äänittää yhden kappaleen siten, että jokainen soittaa itselleen periaatteessa outoa instrumenttia. Päällekkäisäänitysten ansiosta jokainen siis toimi osana puhallinkvintettia, jousikvintettia, perkussioryhmää ja kuoroa. Konserton soolosoittimena kuullaan pianoa.
”Zü! (III) – könszertta” on kaukana useimpien progekosketinsoittajien klassisvaikutteisista teoksista. Lacroix kertoo pyrkineensä säveltämään yksinkertaisen sävelmän hieman Beethovenin Pianosonaatti nro 14:n eli Kuutamosonaatin alun tyyliin. ”Sovittaminen oli järkyttävän hankalaa, sillä (rumpali) John ei pystynyt muuhun kuin näppäilemään kontrabasson vapaita kieliä tai puhaltamaan torveen. Puhaltimet jouduttiin miksaamaan todella alas, sillä Annie oli meistä ainoa, joka sai soittimestaan toivotunlaisia ääniä. Kuoro lauloi tekstiä vieraskielisestä – ehkä puolalaisesta – kirjasta, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan sanojen ääntämisestä.” Miellyttävän pikku pianomelodian vastapainona on turhankin voimakasta perkussiivisuutta, sillä ”turhauttavan puhallinosuuden jälkeen oli vapauttavaa päästä kolistelemaan”.
Levyn päättää lyhyehkö ”Zü! (IV) – Q.E.D.”, joka palaa ykkösosan teemaan. Kappaleen nimen Q.E.D. on selvästi yliopisto-opiskelijoiden vitsi – quod erat demonstrandum (suomeksi M.O.T. eli mikä oli todistettava) lienee tuttu kaikille matematiikkaa opiskeille.
Ülf Szüghöldzt Quatertetin tarina kuitenkin päättyi kesällä 1985 vain pari kuukautta levyn julkaisemisen jälkeen. ”Steven ja Annie olivat seurustelleet jo muutaman vuoden ajan ja he päättivät perustaa perheen. Heidän panoksensa yhtyeen musiikkiin oli ollut valtava niin sävellysten kuin soittamisenkin osalta. Tuntui väärältä edes harkita jatkamista ilman heitä. Yhtyeen lopettamisessa ei ollut mitään draamaa tai riitoja, pikemminkin haikeutta. Lunamoonin ja Ülf Szüghöldzt Quatertetin jäsenet olivat minulle kahden vuoden ajan kuin perhe”, kertoo Pierre Lacroix. Levyn vaatimaton myynti ei ainakaan tehnyt lopettamispäätöstä vaikeaksi. ”Jatkoimme opiskelua ja myöhemmin elätin itseni tekemällä musiikkia mainoksiin”, kertoo Lacroix.
Mistä levy sitten löytyi lähes 40 vuotta myöhemmin? ”Stevenin ja Annien tytär – kummityttöni – meni naimisiin kesällä 2022. Hääjuhlassa kuultiin Ülf Szüghöldzt Quatertetin soittamina ”Twilight” ja ”Tales”. Juhlien jatkuessa ja viinin virratessa kysyin, olisiko Zü! vielä jollakulla tallessa. Steven kertoi, että heidän ullakollaan oli ollut jo vuosia laatikoita, joissa oli kaikkiaan noin 300 kappaletta levyämme! Järjestimme muutamaa viikkoa myöhemmin jakelun Bandcampin kautta ja positiivisen vastaanoton ansiosta olemme suunnitelleet julkaisevamme myös laajennetun version, jolle tulee myös ensimmäisissä sessioissa äänitettyjä Lunamoonin kappaleita.”
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progressiivinen rock, 1985, Ranska
Lue myös: Marillion – Misplaced Childhood (1985)
Pienemmät Purot 
Vastaa