Amerikkalaisen Cheer-Accidentin perusti rumpali Thymme Jones (s.1962) Chigagossa vuonna 1981. Tätä nykyä Jones on monia kokoonpanomuutoksia kokeneen Cheer-Accidenin johtohahmo ja ainoa vielä mukana oleva alkuperäisjäsen. Fades on tuotteliaan yhtyeen peräti 19. studioalbumi. Vuosikymmeniä kestäneen, ilman kompromisseja tehdyn uran, salaisuus on itseasiassa se että Jones on työskennellyt jo pitkään pizza-lähettinä(!) koska Cheer-Accidentin musiikilla ei yksinkertaisesti voi elää. On monella tapaa kiinnostavaa että merkittävä osa nykyään julkaistavista parhaista albumeista, tulee itseasiassa artisteilta joille musiikki on, yleensä olosuhteiden pakosta, vain harrastus. Nykyisin on lähes mahdotonta elää musiikilla joka poikkeaa vähänkin valtavirrasta. Tämä aihe ansaitsee osakseen ehkä joskus toiste oman kirjoituksen, mutta palataan nyt Cheer-Accidentin (C-A tästä eteenpäin) pariin.
C-A:ta on määritellyt alusta alkaen jonkinlainen linjaton linjattomuus. Bändi on kurkotellut ennakkoluulottomasti vuosien varrella moniin suuntiin tehden poukkoillen kaikkea indierockin, avant-progen, syntsapopin metallin ja monen muunkin genren välillä. Ja usein vielä kaikkea näitä yhden ja saman levyn aikana! Tietynlainen äkkiväärä vinksahtaneisuus kaikkeen kuulemaani C-A:n musiikkiin (en ole kaikkia levyjä kuullut) on kuitenkin aina kuulunut. Ja vaikka C-A:n jäsenet vokalisteja myöten ovat vaihdelleet on bändillä kuitenkin ihan tunnistettava identiteetti.
Fadesin äänitykset on tehty jo vuonna 2013-2014. Sitä en tiedä miksi albumi saatiin ulos vasta 2018 vaikka tuon ajanjakson jälkeen ehti ilmestyäpari muutakin C-A:n levyä. Poikkeuksellista albumissa on myös että Thymme ei ole säveltänyt yhtäkään levyn 10 kappaleesta vaan ne ovat bändissä vuodesta 1987 alkaen soittaneen multi-instrumentalisti Jeff Libersherin käsialaa. Sanoitukset on kynäillyt C-A:n ulkojäsen Scott Rutledge. Ilmeisesti materiaalista oli alunperin tarkoitus syntyä Libersherin soololevy, mutta jossain vaiheessa kappaleet tuupattiinkin C-A:n nimen alle.
Fadesilla on suht painostava ja intensiivinen tunnelma. Jonesin rummut on miksattu hyvin pintaan ja ne potkivat biisejä lähes jatkuvasti peräänantamattoman kiihkeästi eteenpäin. Ja kuten aina monimutkaisilla rytmityksillä ja polyrytmeilla on tärkeä rooli tälläkin kertaa C-A:n musiikissa. Toisaalta levy sisältää useammankin hyvin tarttuvan kertosäkeen ja on tietyllä tapaa myös varsin helposti lähestyttävä albumi. Etenkin verrattuna moniin aikaisempiin C-A:n levyihin. Fadesia voisi melkein, siis melkein, kuvailla pop-levyksi.
Levyn kymmenen lyhyttä biisiä (etenkin järkäleisiin verrattuna joita bändin tiedetään tehneen silloin tällöin), joiden kestot vaihtelevat parista minuutista hieman vajaaseen kuuteen minuuttiin, ovat kaikki omilla tavoillaan toimivia herkkupaloja. Alla seuraa pieniä luonnehdintoja niistä jokaisesta.
Fades alkaa hieman syntsapoppimaisella kappaleella ”Done” joka vie ajatukset myös krautrockin suuntaan. Jonesin itsensä laulamassa kappaleessa kuullaan Mike Hagedornin hauska pasuunasoolo joka yhdistyy kummalliseen sanattomaan vokalisointiin.
Levyn toisessa raidassa ”The Mind Body Experiencessa” on mainio 5/4 groove ja todella messevä bassosoundi. Jonesin tiukka ja kulmikkaasti poukkoileva rumpalointi on upeaa kuultavaa. Tässäkin kappaleessa kuullaan pasuunaa, mutta mukana on myös trumpetti ja baritonisaksofoni.
Kolmas raita ”Monsters” on kiero syntikkarock joka käynnistyy itsepintaisella rumpukompilla ja paksulla synteettisella bassosoundilla jonka päälle soitetaan viiltävällä syntetisaatorisoundilla uhkaavia kuvioita. Lopulta piano ja Dawn McCarthyn teatraalinen lauluääni tuovat kappaleeseen häivähdyksen inhimillisyyttä. Aivan lopussa kuullaan hieman Fred Frithin avant-folk -musiikin mieleen tuova hetki harmonikan tullessa mukaan renkuttamaan. ”Monsters” on kiehtovan kylmäävä kappale.
”I Am Just Afraid” on musiikillisesti hieman vähemmän tiivis kappale ja pääosassa on Sacha Mullinin hyvin korkealta taitavasti laulamat upeat vokaalit. Loppupuolella pasuuna päästetään taas mukaan pärisemään. ”I Am Just Afraid” on kappale jonka voisi melkein kuvitella pieneksi hitiksi jos sen esittäisi joku Radioheadin kaltainen vakiintunut nimibändi.
Thymme Jones laulaa itse levyn viidennen kappaleen ”Trying To Comfort Maryn” jossa onkin hyvin tarttuva kertosäe. Hyperaktiivinen rumpuraita kiihdyttää, hidastuu ja kiihdyttää jälleen uudestaan taitavasti aina tarvittaessa rakentaen biisiin mielettömän jännitteen vain vokaalit, kitara ja basso tukenaan. Ihastuttava, vinksahtanut pop-biisi.
Rupisilla kitaroilla ja surisevilla syntetisaatteoreilla alkavassa ”Art Landissa”, Sleepytime Gorilla Museumista tuttu vieraileva vokalisti Nils Frykdahl, kuulostaa aivan Peter Hammillilta. Myös musiikillisest biisistä tulee mieleen Hammillin new wave -kauden levyt 70/80-luvun taitteesta. Kerrassaan hieno ralli!
Seuraavana vuorossa on kimurantti ja vauhdikas tempoinen ”Last But Not Lost” jossa Thymmen raivokkaasti takovien rumpujen taustalla kuullaan runsas määrä erilaisia puhaltimia saksofoneista tuubaan ja fagottiin. Libersher soittaa myös mainion ja nopean kitarasoolon jota olisi mielellään kuunnellut hieman pidempäänkin. Kappale on erittäin kiinnostava yhdistelmä monimutkaisuutta, monenlaisia outoja sovitusratkaisuja ja tarttuvia melodioita. Ehkäpä Fadesin kappaleista parhaiten bändin luonteen kiteyttävä.
Frykdahl laulaa yhdessä Bethany Schmittin kanssa myös toisen levyn kohokohtiin kuuluvan, todella erikoisen mutta silti hyvin tarttuvan kertosäkeen sisältävän, aggressiivisen ja suorastaan kuin kimppuun käyvän ”House Of Dowsen”. ”House Of Dowse” kertsi on luultavasti sairain korvamato joka minulla koskaan on ollut! Frykdahlin ja Schmittin vuorottelevat vokaalit ovat todella metkaa kuunneltavaa. Jos olet aina halunnut kuulla miltä stereoideja vetäneen Peter Hammillin ja Minni Hiiren kohtaaminen kuulostaisi levylle tallennettuna niin tämä on mahdollisuutesi!
Toiseksi viimeinen kappale Caboose vaikuttaa aluksi olevan levyn simppeleintä antia. Kappale alkaa hyvin vokaali-painotteisesti taustallaan pitkään vain yksinkertaisesti rämpytetty akustinen kitara kunnes parin minuutin jälkeen rummut tulevat lopulta mukaan paksun syntetisaattori-soundin saattelemana. Kappale muuttuu lopulta hyvin kaoottiseksi ja katkonaisia rytmityksiä sisältäväksi mahtavaksi sekoiluksi.
Levy päättyy ”Do I”:n jumittavaan kitara-basso-rumpu -trion soittamaan krautrockiin jonka motoristinen rytmi tuo mieleen etenkin Neu!– yhtyeen. Kappaleen ainoa lyriikka ”Do I” -kysymys jää lopulta toistumaan loputtomiin kunnes levy on ohi.
Fades on raikas raikas tuulahdus kieroutunutta kauneutta, sekoitus helpoutta ja haastavuutta sekä ennen kaikkea ilahduttavaa genre-rajoista ja kuuntelijoiden odotuksista vapaata asennetta. Cheer-Accident teki jälleen proge-levyn joka ei katsele menneisyyteen vaan pelottomasti ylös, alas, sivuille ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin ja mahdottomiin ilman suuntiin.
Parhaat biisit: ”The Mind Body Experience”, ”I Am Just Afraid”, ”Last But Not Lost”, ”Trying To Comfort Mary” ja ”House Of Dowse”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
- Done 04:14
- The Mind-Body Experience 05:13
- Monsters 05:20
- I’m Just Afraid 05:35
- Trying To Comfort Mary 05:18
- Art Land 04:40
- Last But Not Lost 05:39
- House Of Dowse 05:04
- Caboose 04:23
- Do I 02:40
Kokonaiskesto: 48 min.
Cheer-Accident: tuotanto; Todd Rittmann: äänitys
Pienemmät Purot 