Levyarvio: Deep Purple – Rapture Of The Deep (2005)

Kosketinsoittaja Don Aireyn liittyminen Deep Purpleen vuonna 2002 piristi selvästi yhtyettä ja loppuvuodesta 2003 julkaistu Bananas otettiin positiivisesti vastaan. Uudistuneella yhtyeellä riitti kysyntää. Loppuvuodesta 2004 yhtye ilmoitti, että vuonna 2005 ei keikkailtaisi, vaan keskityttäisiin uuden albumin sekä mahdollisten sooloalbumien tekemiseen. Steve Morse olikin ehtinyt julkaista Bananasin jälkeen sooloalbumin Major Impacts 2, jonka kappaleet oli tehty häneen musiikillisesti vaikuttaneiden yhtyeiden tyylejä mukaillen. Lisäksi sekä Morse että Airey olivat ehtineet olla mukana Bob Daisleyn ja Lee Kerslaken ideoimalla Living Loud -albumilla, jolla kuultiin uusia versioita Ozzy Osbournen kahdella ensimmäisellä soololevyllä kuulluista kappaleista. 

Deep Purple aloitti uuden albumin äänitykset maaliskuussa 2005, mutta jokseenkin ennalta-arvattavasti keikkakalenteri kuitenkin täyttyi ja yhtye nähtiin Suomessakin toukokuussa Tuurissa Miljoonarockin pääesiintyjinä. Ilmeisesti edellislevyn tekeminen oli sujunut mukavasti, sillä Rapture Of The Deep tuottajana oli jälleen Michael Bradford ja äänitykset tehtiin hänen studiollaan Los Angelesissa. Viisi viikkoa kestäneiden studiosessioiden aikana yhtye sai äänitettyä albumillisen verran musiikkia. Enää Deep Purple ei äänitellyt kappaleita yön pimeinä tunteina, vaan äänitykset alkoivat päivittäin puoleltapäivin ja ne jatkuivat iltakuuteen. Lähes kaikki kappaleet tehtiin noiden viiden viikon aikana, ainoastaan pari ideaa oli peräisin Bananasin sessioista. Roger Glover kertoi jälkeenpäin, että hän olisi mielellään hionut kappaleita vielä hieman pidempään. Ian Paicen mukaan he olisivat kirjoittaneet vielä toisenkin albumin verran kappaleita, mikäli he olisivat olleet studiolla pidempään.

Vaikka jo Bananas oli onnistunut näyttö, niin Rapture Of The Deepillä uusi kokoonpano näytti taitonsa vielä vakuuttavammin. Don Aireyn ja Steve Morsen työnjako sujui mallikkaasti, Ian Paice ja Roger Glover muodostivat loistavan komppiryhmän, eikä Ian Gillaninkaan osuutta voi väheksyä. Albumin sanoitukset ovat Purplelevyn sanoituksiksi paikoitellen harvinaisen syvälliset, vaikkei huumorikaan ole unohtunut. Ja Airey oli löytänyt itselleen sopivan roolin yhtyeessä. Hän huudattaa sekä Hammondejaan että muita perinteisiä kosketinsoittimia vakuuttavasti. Airey kertoi myös vaikuttaneensa siihen, että albumilla voi kuulla vaikutteita itämaisesta musiikista.

Levy-yhtiö oli vaihtunut edellisen albumin jälkeen. Rapture Of The Deepin julkaisi saksalainen Edel, joka julkaisee edelleen Deep Purplen uudet albumit. Jos Edelin toiminnasta haluaa jotain huomautettavaa sanoa, niin yhtiön tapa julkaista sama albumi useita kertoja hieman erilaisina versioina on fanin kannalta välillä turhauttavaa. Esimerkiksi Rapture Of The Deepistä on tähän mennessä julkaistu ainakin kolme erilaista cd-painosta ja kaksi erilaista vinyyliversiota.

Albumi alkaa minuutin mittaisella koskettimien mörinällä, jonka jälkeen jo Bananasin sessioiden aikana työstetyn ”Money Talksin” riffi alkaa jyrätä. ”I was young and healthy / extremely wealthy”, laulaa Ian Gillan ja jälleen on selvää, ettei rahan turmelevasta vaikutuksesta kertovia sanoituksia ole tarkoitettu ihan hirveän vakavasti otettaviksi. Gillanin puhelaulu on toki ennestään tuttua vaikkapa Fireballin ”No-One Camelta”, mutta hyvin se toimii tälläkin kappaleella. Steve Morsen kitarasoolo on jälleen kerran tyylikäs.

”Girls Like That” on Steve Morsen leikittelevällä introlla käynnistyvä menevä kappale, jota kitarariffi kuljettaa. Kertosäekin on niin simppeli ja tarttuva, että jonkun toisen yhtyeen esittämänä tällainen kappale olisi saattanut aikoinaan saada radiosoittoa. Don Aireyn lyhyt soolo sopii kokonaisuuteen hyvin.

”Wrong Man” kulkee jälleen riffin varassa. Ian Paicen ja Roger Gloverin muodostama rytmiryhmä puskee kappaletta päättäväisesti eteenpäin Steve Morsen ja Don Aireyn soittaessa päättäväisesti raskasta riffiä. Gillan laulaa miehestä, joka sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Aivan kappaleen lopussa Airey taikoo luultavasti MiniMoogista piipityksiä, jollaisten käyttöä tuskin oli aiemmin edes harkittu käytettäväksi Deep Purplen levyillä. 


Lue myös:

Deep Purplen suunnittelema keikkatauko ei yhtyeen jäsenten mukaan toteutunut siksi, että heitä pyydettiin soittamaan maihin, joissa yhtye ei ollut aiemmin vieraillut. Yksi näistä maista oli Turkki. Kun Don Airey kuuli asiasta, hän alkoi soittaa koskettimilla itämaiselta kuulostavaa melodiaa, josta kehittyi ”Rapture Of The Deep”. Kappaleen – ja samalla albumin – nimi-idea tuli Ian Gillanin muutaman vuoden takaisesta sukellusreissusta, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa laulaja ”syvyyden hurmokseen”. Punapipoinen Merten salaisuudet -mies Jacques Cousteau antoi tuon nimen hieman humalan kaltaiselle euforiselle tunteelle, jonka sukeltajat joskus kokevat noin 30 metrin syvyydessä. Sanoitukset taitavat kuitenkin olla tällä eksoottisen kuuloisella kappaleella sivuseikka, ei niissä ainakaan sukeltamisesta kerrota. 

”Clearly Quite Absurd” on levyn helmi, jonka kitarakuviossa on hienoisia muistumia Purpendicularin upeasta ”Sometimes I Feel Like Screamingistä”. ”Clearly Quite Absurd” on hieno balladi, johon on kaiken lisäksi onnistuttu kirjoittamaan sopivat sanoituksetkin. Pääosa kappaleesta kulkee Steve Morsen herkästi heläjävän kitaran varassa, mutta loppupuolella Don Aireyn Hammondit tuovat onnistuneesti dramaattista rosoa kokonaisuuteen. ”Clearly Quite Absurdin” sävelmaailmassa on muistumia 1960-luvusta ja The Beatlesin kaltaisista melodisista yhtyeistä. Sanoitukset kertovat kommunikoinnin vaikeudesta. ”Wouldn’t it be wonderful if you could read my mind / Imagine all the stuff that we could leave behind.”

Valitettavasti hienosti alkanut albumi kadottaa punaisen lankansa levyn puolivälissä. Seuraavana kuultava ”Don’t Let Go” on hieman kevyempi rockkappale, jollaisia Deep Purple alkoi lisäillä levyilleen 2000-luvulta lähtien. Aiemmille levyille tällaiset jamimaiset kappaleet eivät oikein olisi sopineet, nytkin siinä on albumin aiempien kappaleiden tyylikkyyden vuoksi täytemateriaalin tuntua.

Ian Paicen rummuilla käynnistyvä ”Back To Back” olisi tyyliltään sopinut Abandonille. Tämäkään ei ole erityisen mieleenjäävää materiaalia ja kappaleiden tyylien vaihtelu alkaa rikkoa albumikokonaisuutta. Ehkä albumia olisi todellakin kannattanut työstää hieman pidempään. Tälläkin kappaleella Don Airey kuitenkin osoittaa soolossaan, että hän on ottanut paikkansa yhtyeessä, eikä erikoisempienkaan soundien käyttö pelota häntä. 

Myös ”Kiss Tomorrow Goodbye” alkaa rummutuksella. Hyväntuuliselta kuulostavassa kappaleessa liikutaan vanhemman rockin tunnelmissa, mutta tyyliltään kappale olisi ollut paremmin kotonaan jollain Gillanin sooloalbumilla.

2000-luvun alussa Ian Gillan kertoi olevansa ärsyyntynyt siitä, että Deep Purplea pidettiin varsinkin Yhdysvalloissa ”Classic Rock” -yhtyeenä, jonka tuoreet tekemiset eivät kiinnostaneet radiotoimittajia. Lisäksi radiossa soivat kaikilta artisteilta vain ne muutamat puhkisoitetut kappaleet. ”MTV” tylyttää radioasemien haastatteluja varsin suorasanaisesti:
”Mr Grover ’n’ Mr Gillian
You musta made a million
The night that Frank Zappa caught on fire
Could you tell us all about it
Keep it short and use my version
Or everyone out there’ll think I’m a liar”
Valitettavasti kappale ei kuitenkaan ole musiikillisesti erityisen mieleenjäävä, eikä se ollutkaan mukana albumin alkuperäisellä perusversiolla.

”Junkyard Blues” ei nimestään huolimatta ole bluesia, vaan jälleen kitarariffin kuljettamaa rockia. Se blues löytyy sanoitusten alakuloisuudesta. Tämäkin kappale kuulostaa hieman viimeistelemättömältä.

”Before Time Began” päättää Rapture Of The Deepin melankolisissa, mutta silti toiveikkaissa tunnelmissa. Sen sanoitukset ovat nykyään ajankohtaisemmat kuin vuonna 2005, vaikkei kyseessä olekaan mikään ennustus, vaan ainoastaan näkemys maailmasta.
”Every day of my life I discover
Someone murdering my sisters and brothers
In the name of some god or another
What do you know?”
Steve Morsen kitarallaan soittamat erikoiset soinnut tuovat kappaleelle oudon hartaan tunnelman, joka vielä korostuu kappaleen lopun soolojen aikana.

Albumista julkaistiin heti seuraavana vuonna Rapture Of The Deep – Limited touredition, jonka moni fani ostikin bonusmateriaalin takia. Bonuslevyn ensimmäisenä kappaleena kuullaan reilun minuutin verran typistetty versio ”Clearly Quite Absurdista”. Hieno kappale kestää yllättävän hyvin tämän editoinnin.

Alunperin vain albumin japanilaiselta painokselta löytynyt ”Things I Never Said” on pirteä rockbiisi, jonka yhtye yllättäen nosti albumia seuranneen kiertueen settiin. Melko yksinkertainen kappale osoittaa, että kyllä Deep Purple taipui myös perusrockiin.

Steve Morse kirjoitti instrumentaalin ”The Well-Dressed Guitar” vuonna 2000 Deep Purplen kiertäessä Eurooppaa orkesterin kanssa ”Concerto For Group And Orchestra” -kiertueella. Tyyliltään tämä alunperin orkesterin kanssa soitettu kisailu muistuttaa Dixie Dregsin ja Steve Morse Bandin tuotoksia. Tältä levyltä löytyvä studioversio on ilmeisesti peräisin Bananas-albumin sessioista. Keikkatilanteessa ”The Well-Dressed Guitar” toimi loistavasti osana Morsen soolospottia, mutta studioalbumille se olisi ollut hankala sijoittaa luontevasti.

Bonuslevyn lopussa kuullaan vielä lokakuussa 2005 Lontoon Hard Rock Cafessa äänitetyt liveversiot kappaleista ”Rapture Of The Deep”, ”Wrong Man”, ”Highway Star”, ”Smoke On The Water” ja “Perfect Strangers”. Niistä ei oikeastaan tarvitse todeta muuta kuin se, että Deep Purple soitti ne ammattimiesten varmuudella.

Ostava yleisö otti lokakuussa julkaistun albumin positiivisesti vastaan. Saksassa albumi nousi listalla kymmenenneksi, Suomessa yhdenneksitoista. Lisäksi levy sai Classic Rock -lehdeltä ”Classic Rock Album Of The Year 2005” -tunnustuksen. Jon Lord totesi syksyllä 2005 uudesta levystä seuraavasti: ”Mielestäni Bananas oli ovenavaus. Don koetettiin ajaa sisään, mutta siinä ei onnistuttu täydellisesti. Sen sijaan Rapture Of The Deep on nappisuoritus.”

Totuttuun tapaan tämänkin albuminkappaleet heräsivät toden teolla henkiin vasta keikoilla, vaikka kyllähän ne jo albumillakin toimivat. Jälkeenpäin levyn miksaus on saanut osakseen moitteita ja mahdollisuutta kappaleiden uudelleenmiksaukseen on kyselty vuosien ajan. Luulisi levy-yhtiön olevan ajatuksesta innoissaan, saisihan albumin myytyä vielä yhtenä tai kahtena versiona faneille. Näyttää kuitenkin siltä, ettei remiksausta ole luvassa.

Vuonna 2005 Deep Purplen jäsenet olivat hyväksyneet sen ”tosiasian”, että yhtyeen uusia albumeja tuskin enää nähdään Brittilistan tai Billboardin kärkipäässä. Ian Paice mukaan he tyytyvät tekemään niin hyvän levyn kuin mahdollista ja toivovat sen tuottavan niin paljon että soittamista voi jatkaa – siitäkin huolimatta, että ihmiset tuntuvat käyttävän enemmän rahaa kännyköiden soittoääniin kuin levyihin. Deep Purplen seuraavaa studioalbumia saatiin kuitenkin odottaa seuraavalle vuosikymmenelle asti.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Lue myös: Deep Purple –

Tuottaja: Michael Bradford
Levy-yhtiö: Edel

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: