Levyarvio: Deep Purple – Turning To Crime (2021)

Deep Purple oli yksi niistä yhtyeistä, joilta ilmestyi albumi keväällä 2020. Normaalitilanteessa kevät taitaisi olla hyvä julkaisuajankohta, olisihan sen jälkeen hyvä lähteä kiertämään Euroopan ulkoilmafestivaaleja koko kesäksi. Valitettavasti vain koronavirus tuli sekoittamaan kaiken. Yhtäkkiä huomattiin, ettei keikkailu ja keikoilla käyminen ollutkaan mahdollista. Deep Purplen jäsenet toimivat kuten monet muutkin – käyttivät yllättäen ilmaantuneen vapaa-ajan uuden levyn tekemiseen. Tosin tällä kerralla kukin soitti omat osuutensa kotistudioissaan tai muissa vastaavissa paikoissa kaukana muista.

“Take five unemployed musicians under house arrest, add a smattering of technology, mix in a spoonful of songs that shaped us over the years, bake for a few months and this dish is the result. Serve with a pinch of salt and play loud.”

Teksti levyn vihkosen kannesta

Kun huhuja Deep Purplen uudesta albumista alkoi tihkua internetin kautta, olivat fanit tietysti tyytyväisiä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistut Bob Ezrinin tuottamat albumit ovat esitelleet yhtyeen, joka ei yritä karistaa menneisyyttään, mutta ei silti kuulosta levyillään miltään vanhaa loistoaan kaipaavalta vanhalta ukkolaumalta. 

Miksi sitten Deep Purple päätyi tekemään uransa tässä vaiheessa albumin, jolla on vain lainakappaleita? Basisti Roger Gloverin mukaan Deep Purplen sävellykset syntyvät jammaillessa, eikä kukaan tuo treeneihin valmiita kappaleita. Koska yhtyeen jäsenet eivät pystyneet soittamaan yhdessä – kuulemma jotain etäjammailutuokiota kokeiltiin kerran huonolla menestyksellä – ei uusia kappaleita olisi syntynyt. Ratkaisu oli lopulta yksinkertainen. Deep Purplen jäsenet päättivät äänittää coveralbumin, jolle jokainen ehdotti lainakappaleita. Tiettävästi noin viidestäkymmenestä ehdotuksesta valittiin lopulta demokraattisesti vähän yli kymmenen levylle päätynyttä kappaletta.

Ajatus Deep Purplen esittämästä coverlevystä tuntui etukäteen oudolta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että 1960-luvulla yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla oli mukana jopa runsaasti lainamateriaalia, eivätkä ensimmäiset singlet ”Hush”, ”Kentucky Woman” ja ”River Deep, Mountain High” todellakaan olleet yhtyeen itse säveltämiä kappaleita. Myöhemminhän lainabiisejä sitten kuultiin lähinnä keikoilla, eikä silloinkaan kuin satunnaisesti.

Coverlevyjä on vuosikymmenten varrella tehty monentasoisia. Itse rankkaan David Bowien PinUpsin korkealle, Fishin Songs From The Mirroria pidän kohtuullisena mutta Rushin Feedbackia lähinnä kuriositeettina yhtyeen tuotannossa. Oli siis jo etukäteen selvää, että ”rikoksen poluille” eksynyt Deep Purple tuskin onnistuu tekemään kaikkien aikojen parasta tai huonointa coverlevyä.

Marraskuun 2021 lopulla ilmestynyt Deep Purplen 22. studioalbumi Turning To Crime on ollut minulla tätä kirjoittaessani viikon verran tehokuuntelussa. En todellakaan voi väittää sen kuuluvan yhtyeen tuotannon terävimpään kärkeen, mutta ainakin herrat ovat onnistuneet osoittamaan pahimmat pelkoni aiheettomiksi. Kun Deep Purplen vuonna 2017 ilmestyneellä Infinitellä kuultiin yllättäen coverversio The Doorsin ”Roadhouse Bluesista”, tuli minulle mielikuva karaokebaariin eksyneestä ja jo muutaman oluen nauttineesta Ian Gillanista. Alkuperäisellä versiolla Jim Morrisonin voisi kuvitella heiluvan baarissa puoli pullollista Jack Danielsia päässään, valmiina käymään jonkun kimppuun. Mutta Turning To Crimea kuunnellessani minun täytyy kiittää Deep Purplen jäseniä, jotka tällä kertaa ovat toisaalta puhaltaneet kappaleisiin Deep Purplen henkeä ja toisaalta samalla laajentaneet musiikillista monipuolisuuttaan.

Albumia kuunnellessa minua on hämmästyttänyt pari asiaa. Ensinnäkin levyltä ei kuulu mitenkään häiritsevästi se, että yhtyeen jäsenet ovat soittaneet osuutensa erikseen. Roger Gloverin mukaan rumpukone piti huolta temposta hänen, kosketinsoittaja Don Aireyn ja kitaristi Steve Morsen lisäillessä osuuksiaan edestakaisin lähetetyille tiedostoille. Tämän voisi tietysti kuvitella vaikuttavan rumpali Ian Paicen soittoon, mutta kyllä vanha kettu osaa soittaa tyylikkäästi klikin tai vastaavan päällekin. Oman osuuden äänittäminen vasta muiden jälkeen oli tietysti Ian Gillanille tuttua puuhaa. 

Toinen hämmästyttävä seikka on ollut se, kuinka monipuolisesti Deep Purplen jäsenet kykenevät soittamaan. Toki kaikkia levyn kappaleita on muokattu enemmän tai vähemmän alkuperäisversioista, mutta vain osan voi väittää kuulostavan välittömästi tunnistettavalta Deep Purplelta (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Aika monella kappaleella tyyli muistuttaa vanhaa rock’n’rollia, jollaista on kuultu esimerkiksi Ian Gillanin Javelins-yhtyeen kanssa tekemillä levyillä. Steve Morsen ja Don Aireyn taidot ja monipuolisuus soittajina on ollut tiedossa jo pitkään, mutta myös Roger Glover ja Ian Paice pääsevät tällä levyllä yllättämään. 

Levy sisältää suurelta osin melko kevyttä rockia, jota Ian Gillan laulaa vaivatta. Levyllä ei tainnut olla ainuttakaan väkinäistä kiljahdusta, mikä minusta on ollut järkevä valinta. Ei yli 75-vuotiaan laulajan tarvitsekaan kuulostaa samalta kuin puoli vuosisataa aikaisemmin. Don Airey tuntuu ottaneen tällä levyllä jälleen hieman aiempaa isomman roolin ja kieltämättä herralta löytyy sekä tyylitajua että tekniikkaa. 

Levylle valitut kappaleet kertovat levyn monipuolisuudesta. Mukana ovat Loven “7 And 7 Is”, Huey ”Piano” Smithin “Rockin’ Pneumonia And The Boogie Woogie Flu”, Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin “Oh Well”, Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin “Jenny Take A Ride!”, Bob Dylanin “Watching The River Flow” Ray Charlesin “Let The Good Times Roll”, Little Featin “Dixie Chicken”, Yardbirdsin “Shapes Of Things”, Lonnie Doneganin “The Battle Of New Orleans”, Bob Seger Systemin “Lucifer”, Creamin “White Room” sekä pitkä sikermä “Caught In The Act”. Lisäksi erikoispainokselta – onko levy-yhtiöiden ahneudella mitään rajaa? – löytyy ”(I’m A) Roadrunner”. Alkuperäiset esitykset ovat siis peräisin 1950- ja 60-luvuilta, eli Deep Purplen jäsenten nuoruusvuosilta. Olisihan levylle voinut ottaa oudompiakin kappaleita, mutta eihän coverlevyn sisältö koskaan voi miellyttää kaikkia.


Lue myös: Levyarvio: Black Country, New Road – For The First Time (2021)


Kappaleiden toteutusta en lähde kuvailemaan kovin tarkasti. ”7 And 7 Is” toimii hyvin ensimmäisenä kappaleena, kuulijaa ei pelästytetä liian kevyellä aloituksella. ”Rockin’ Pneumonia And The Boogie Woogie Flu”, jonka vanhemmat suomalaiset saattavat muistaa Hullujussin debyyttilevyltä nimellä ”Puuki Vuuki Luu”, vaikuttaa Gillanin haluamalta humoristiselta kevennykseltä. Ai että miksikö oletan tätä juuri Gillanin haluamaksi? Kuunnelkaa herran soolotuotantoa, niillä on toisinaan mukana myös humoristisempia lainoja. ”Oh Well” kulkee miellyttävän letkeästi. 

Tupla-lp:n b-puolen avausraita ”Jenny Take A Ride!” on ehkä albumin rankimmin soitettu kappale. Se kuulosti tutulta ja pienen googlailun jälkeen selvisikin, että se tuttuus johtui kappaleeseen mukaan napatusta vanhasta bluesista, jota Elviskin esitti nimellä ”See See Rider”. ”Watching The River Flow” on toteutettu tyylillä, johon itsensä Dylaninkin voisi kuvitella olevan tyytyväinen. ”Let The Good Times Roll” tarjoaa ehkä koko albumin suurimman yllätyksen, kun Deep Purple heittäytyy puhaltimilla vahvistetuksi jazzyhtyeeksi.

”Dixie Chicken” käynnistää c-puolen mielenkiintoisesti – tällä albumilla yllättävästi sopisi aika moneen kappaleeseen. ”Shapes Of Things” on ehkä hieman turhankin tuttua materiaalia, olihan Ian Paice soittanut sitä 1980-luvun alussa Gary Mooren yhtyeessäkin. ”The Battle Of New Orleans” päästää Deep Purplen valloittamaan jälleen uutta musiikillista maaperää. ”Luciferin” on varmaan ollut tarkoitus nostaa jälleen hymy kuulijan huulille.

Tuplan viimeisellä puolella oleva ”White Room” kuuluu omalla listallani puhkisoitettuihin kappaleisiin, Deep Purplen versio on sinänsä kelvollinen, mutta eihän siihen mitään radikaaleja muutoksia ole tehty. Mikäli korvani kuulevat oikein, taitaa Steve Morse käyttää soolossaan wah-wah-pedaalia. Albumin päättää lähes kahdeksanminuuttinen sikermä ”Caught In The Act”, jolla kuullaan kappaleita ”Going Down”, ”Green Onions”, ”Hot ’Lanta”, ”Dazed And Confused” (aivan, siis Led Zeppeliniä!) sekä Gimme Some Lovin’”. Tämän albumin kestoaika 50 minuuttia kuluu melko harvoin näin rattoisasti.

Roger Gloverin mukaan levyn tekoon kului kaikkiaan puolisen vuotta, joka oli yhtyeelle huomattavasti tavallista pidempi aika. Turning To Crime taisi silti olla Deep Purplen sedille tervetullutta korona-ajan mielenterveystyötä. Ja hyvä muistutus meille muille siitä, ettei pandemian tarvitse ajaa meitä passiiviseen apatiaan.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2020

Kappaleet
  1. 7 and 7 Is – 2.28 (Love)
  2. Rockin’ Pneumonia and the Boogie Woogie Flu – 3.15 (Huey ”Piano” Smith)
  3. Oh Well – 4.31 (Fleetwood Mac)
  4. Jenny Take a Ride! – 4.36 (Mitch Ryder and the Detroit Wheels)
  5. Watching the River Flow – 3.02 (Bob Dylan)
  6. Let the Good Times Roll – 4.22 (Louis Jordan and his Tympany Five)
  7. Dixie Chicken – 4.43 (Little Feat)
  8. Shapes of Things – 3.40 (The Yardbirds)
  9. The Battle of New Orleans – 2.51 (Johnny Horton)
  10. Lucifer – 3.45 (Bob Seger System)
  11. White Room – 4.53 (Cream)
  12. Caught in the Act – 7.49 (Medley)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: EarMUSIC

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: