Viikon Teos 74: Peter Gabriel – So (1986)

 

Seitsemäskymmenesneljäs Viikon Teos. Peter Gabriel: So

Kahdeksankymmentäluvulla esitettiin Mainostelevisiossa etsiväsarjaa, jonka päähenkilö asui veneessä alligaattorin kanssa, käytti kesäpukuja, muttei lainkaan sukkia avokkaidensa kanssa. Poliisilaitoksen budjetista maksettiin etsivälle Ferrari Testarossa ja muskelivene, ja niillä hurjastellessa huumekauppiaiden perässä oli mukava kuunnella aikakauden muodikkainta musiikkia. Miami Vice -sarjan aikana taidettiin kuulla valtaosa So-levyn kappaleista. Miten ihmeessä pop-musiikin kärttyisestä toisinajattelijasta ja ahdistuneesta ihmisoikeustaistelijasta tuli hetkeksi koko kansan Sledgehammer?

Artistin saavuttaessa kaupallisen lakipisteensä virittyy debatti, onko taiteilja myynyt sielunsa mammonalle vai kiteytyykö tämän taiteen ydin muotoon, joka viimein nostaa tekijänsä osaksi kulttuurin kaanonia? Metallican ystävien kipupiste on Black Album, joka yhtäältä tavoittaa yhtyeen soundin rusentavan raskauden rönsyjen takaa, mutta tätä ei ”Master of Puppetsin” ystävä arvosta. Niinikään So-levy on täysin johdonmukainen jatke Peter Gabrielin ensimmäiselle neljälle soololevylle – soundia on kirkastettu ja laulunkirjoitusta kiteytetty. Tällä levyllä Gabrielin lauluääni lisäksi soi ehkä kaikkein kauneimmin, tai ainakin yhtä hyytävän hienosti kuin Security (IV, 1982)-levyllä.


Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel – s/t (1980)

Robert Frippin ja Bill Brufordin sanailua on revitelty julkisuudessa. Eräässä kuuluisassa keskustelussa Bob kysyi Billiltä mihin tämä tarvitsee hi-hatia. Kun vastausta ei välittömästi kuulunut, Bob tokaisi: ”jos et tiedä mihin tarvitset hi-hatia, ehkäpä voisit olla soittamatta sitä.” Gabrielin toisen levyn tuottanut Fripp ei ollut mikään symbaalien ystävä, ja liekö tästä seurausta, että Gabrielin seuraavalta kolmoslevyltä ne eliminoitiin kokonaan. Vaikka taajuskaistalle jää helisevien vaskien ja kumisevien symbaalien tieltä tilaa muulle, minusta kolmosen ja nelosen soundimaailma kuulostaa jotenkin klaustrofobiselta. So:lla puolestaan pellit kilisevät ja helmeilevät ja levyn avaa Police-yhtyeen Stewart Copelandin tunnusomainen hi-hat.

So:n arvoa rasittaa, että sen kappaleet on soitettu aivan puhki. Ne ratsastivat MTV-kanavan musiikkivideoaikakauden aallonharjalla. Minun mielestäni So-levy kuitenkin paitsi kestää aikaa hämmästyttävän hyvin, sen kappaleet ovat pop-musiikin parhaimmistoa. ”Mercy Street” ja ”In Your Eyes” ovat laulunkirjoittamisen ja pop-laulutaiteen mestariteoksia. Kappaleista ainoastaan ”Big Time” vaikuttaa vähän pöhköltä: liekö tämä se lyriikka, jota Peter oli työstävinään kun levyn tuottaja Daniel Lanois lukitsi hänet vajaan jotta teksteistä tulisi valmista.

Minun on mahdotonta tehdä eroa Gabrielin soolotuotannon kärjessä So:n, IV:n ja Passionin välillä; se on vähän kuin vertaisi omenoita ja appelsiineja. Pidän kovasti myös herran livelevyistä. Yhtyeen muusikkokaarti loistaa. Pariisista tuotu Manu Katché oli vuoden rumpalilöytö, jolla on aivan omanlaisensa groove. Tony Levinin täydentämä rytmisektio tekee valloittavaa jälkeä. David Rhodes on kitaristi, joka ei näy eikä kuulu, mutta selvästi täydentää kokonaisuuden. Gabrielin oma pianonsoitto kantaa minusta pientä perintöä Tony Banksin harmonisesta sofistikoituneisuudesta ja tukee levyn tavoitteita erinomaisesti.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE


Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: