Rock-musiikissa laulajien ja instrumentalistien (kitaristi minussa huutaa ”muusikoiden”) välinen jännite on usein arkista ja tuttua. Tavallaan laulaja on yksi joukkueen jäsen, mutta ei sitten kuitenkaan ole. Instrumentalistit eivät usein ymmärrä laulajiin kohdistuvia odotuksia. Thinking Plague –yhtyeen säveltäjää Mike Johnsonia mukaillen laulaja on eräänlainen ”inhimillinen kosketuspinta” sävellettyyn musiikkiin. Samasta syystä laulajiin kohdistuva musiikkikritiikki on luonteeltaan erilaista kuin soittajiin. Monella musiikin kuuntelijalla laulajan ääni ja ilmaisutapa toimii ikään kuin ”happotestinä” sille, haluaako musiikin musiikin kanssa nähdä vaivaa. Tätä nykyä rajatulla laulutekniikalla varustautuneita laulajia on työmarkkinoilla huomattavasti enemmän kuin teknisesti harjaantumattomia instrumentalisteja. Laulajat kykenevät edelleen puhuttelemaan suuriakin ihmisjoukkoja verrattain vaatimattomin ääniresurssein jos kykenevät tulkinnallaan tavoittamaan ihmiset. Toisaalta teknisesti taitava, tulkinnallisesti voimakaskin ilmaisu voi kääntää kuuntelijan koko musiikkia vastaan jos tyyli ei miellytä, mikä kävi ilmi kahden Viikon Teos –äänestyksen peränpitäjän, King’s X:n Doug Pinnickin ja Straussin liedejä tulkinneen sopraano Gundula Janowitzin kohdalla.
Ensivaikutelma Robert Wyattista laulajana oli minulle vaativa. Hänen raaka laulutapansa kuulosti siltä, että joku kuristaisi häntä jatkuvasti. Alusta alkaen oli kuitenkin selvää, että hänellä oli sanottavaa. Uusintakuunteluilla Rock Bottom voitti minut puolelleen, ja syynä oli ennen kaikkea Wyattin laulusuoritus. En tuntenut levyn taustaa ja Wyattin hiljattaista halvaantumista, mutta laulusta välittyi jonkinlaista yleisinhimillistä tuskaisuutta, joka viime kädessä tuotti katarttisen vaikutuksen. Samaistumalla Wyattin tuskaiseen kerrontaan samastuu ylipäätään inhimilliseen kärsimykseen, jota me kaikki jollakin tasolla koemme tai olemme kokeneet.
Tällä levyllä Canterburyn villasukkaprogen (Johannes Ojansuuta mukaellen) kotoisat sävyt esitetään synkempää taustaa vasten. Villasukat eivät lämmitä nuoren rappioalkoholistin halvaantuneita jalkoja. En kirjoita levystä tässä yksityiskohtaisesti, sillä Janne Yliruusi on juuri julkaissut verkkosivullamme erinomaisen kattavan kirjoituksen, jossa levyn tausta käydään perinpohjaisesti läpi.
Lue Rock Bottom -arvostelu täältä
Omaan korvaani tarttui lukuisia hienoja yksityiskohtia, ja kirjoitan niistä hieman. Nimikappaleen yllättävät kokosäveltutkielmat sähköuruilla. Punahilkan matkoista kertovan kappaleen 9/8-groove ja Twinpeaks-henkiset takaperinäänitykset. ”Alifib”-kappale, joka Jannen mukaan kertoo Wyattin suhteesta vaimoonsa on minulle levyn ydin. Vaikka en ymmärrä sanoitusta, aistin siitä jonkinlaista houruisen katkeruuden ja riippuvuuden teemoja.
“Not nit not nit no not
Nit nit folly bololey
Alifi my larder
Alifi my larder
I can’t forsake you or
Forsqueak you
Alifi my larder
Alifi my larder
Confiscate or make you
Late you you
Alifi my larder Alifi my larder
Not nit not nit no not
Nit nit folly bololy
Burlybunch, the water mole
Hellyplop and fingerhole
Not a wossit bundy, see ?
For jangle and bojangle
Trip trip
Pip pippy pippy pip pip landerim
Alifi my larder
Alifi my larder”
”Alifi my larder” on jotenkin aivan järkyttävä tapa kirjoittaa vaimosta tai mistä vaan kumppanista, ja valittavassa laulutavassa on jotain poikkeuksellisen kylmäävää. Vaimo juuri halvaantuneen miehen ruokavarastona.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa