Levyarvio: Flea – Honora (2026)

Honora on Flean ensimmäinen soololevy.

Alkuun tunnustus: en olisi ollut erityisen pahoillani, jos Honora olisi ollut täydellinen pannukakku. Olisi nimittäin vähättelyä sanoa, etten pidä Red Hot Chili Peppersin musiikista. Samaistun vahvasti Nick Caven legendaariseen kommenttiin: ”I’m forever near a stereo saying, ’What the fuck is this garbage?’ And the answer is always ’The Red Hot Chili Peppers.’” En siis odottanut paljoa, kun kuulin yhtyeen basistin tekevän jazzlevyn. Uteliaisuus kuitenkin voitti, etenkin kun levyn julkaisi arvostettu Nonesuch, jonka katalogi muodostaa melkoisen kartan amerikkalaisen nykytaidemusiikin ja avantgarden historiasta.

Ja yllätys yllätys: Honora on oikein mainio levy.

Hieman taustoja kaivellen kyseessä ei ole myöskään mikään rocktähden turhamaisuuslevy, jossa muusikko loikkaa vieraalle tontille ja kuvittelee ottaneensa sen suvereenisti haltuun. Flea eli Michael Peter Balzary (s. 1962) tutustui jazziin jo nuorena jazzmuusikkoisäpuolensa kautta ja soitti itsekin trumpettia ennen kuin basso ja rock veivät mennessään. Hän fanitti muun muassa Miles Davisin ja Louis Armstrongin kaltaisia suuruuksia.

Lähestyessään 60 vuoden ikää Flea päätti palata trumpetin pariin. Hän asetti itselleen melko poikkeuksellisen tavoitteen: hän harjoittelisi kaksi tuntia päivässä kahden vuoden ajan ja tekisi sen jälkeen jazzlevyn riippumatta siitä, mille tasolle hän olisi instrumentin kanssa yltänyt. Honora on siis pitkäjänteisen harjoittelun tulos eikä päähänpisto, jossa rocktähti päättää yhtäkkiä kokeilla jotain eksoottista.

Lopputuloksena syntyi albumi, jolla hän ei yritä peitellä olevansa ensisijaisesti basisti, joka on löytänyt uudelleen vanhan soittimensa.

Flean bassokitara soi levyllä itse asiassa suurimmassa osassa kappaleista, mutta sen rooli on erilainen kuin Red Hot Chili Peppersissä. Tuttua ”lead-bassoa” kuullaan vain vähän. Muutamilla raidoilla basson korvaa Anna Butterssin kontrabasso, ja muutenkin Flea tuntuu olevan valmis jakamaan tilaa yhtyeen muiden muusikoiden kanssa. Tämä on olennainen ero hänen aiempaan tekemiseensä: Honora ei ole Flean bassosoolo, vaan kollektiivinen jazzlevy, jolla hän etsii itselleen uutta musiikillista identiteettiä.

Yhtyeen ydin muodostuu alttosaksofonisti ja kosketinsoittaja Josh Johnsonista, kitaristi Jeff Parkerista, kontrabasisti Anna Butterssista, rumpali Deantoni Parksista, lyömäsoittaja Mauro Refoscolta ja kosketinsoittaja Nathaniel Walcottilta. Mukana on lisäksi muun muassa Warren Ellis ja John Frusciante (tosin vain hyvin lyhyesti), joten kyse ei todellakaan ole yhden rocktähden ympärille kasatusta sessiobändistä.

Lue myös: Levyarvio: Angine de Poitrine – Vol. II (2026)

Levy on pääosin instrumentaalinen, mutta mukana on myös nimekkäitä laulajia. Flean oma käheä ja koruton ääni kuullaan muutamalla raidalla, vierailevina laulajina puolestaan Thom Yorke ja, hieman yllättäen, juuri Nick Cave. Caven mukanaolo on erityisen huvittavaa, kun ottaa huomioon levyarvion alussa siteeratun kommentin. Kaunaa ei ilmeisesti kannettu suuntaan tai toiseen. Ja sehän on sympaattista.

Levyn tehokkainta antia edustaa tarmokas spirituaalista jazzia ja funkia yhdistelevä protestilaulu ”A Plea”. Flea saarnaa käheällä äänellään vihaa vastaan ja anoo ihmisiä yhdistämään voimansa. Yli seitsemänminuuttinen kappale rakentuu näppärän basso-ostinaton päälle ja kasvattaa jännitettä pienillä nostatuksilla, joissa pääosan saavat vuorotellen Jeff Parkerin sähkökitara, Josh Johnsonin alttosaksofoni ja Flean trumpetti.

Utuisen seesteinen ja viekoittelevan minimalistisen grooven varassa sykkivä lähes yksitoistaminuuttinen ”Frailed” on vielä vaikuttavampi. Se liikkuu jossain Miles Davisin In A Silent Wayn, taiderockin ja ECM-jazzin leikkauspisteessä. Hidas kehittely ei tunnu venyttelyltä, vaan kappaleella on oma painovoimansa.

Elektronisemmin säkättävä ”Traffic Lights” on puolestaan sukua Atoms for Peace -yhtyeen (Flean ja Yorken yhteinen lyhytaikainen supergroup) musiikille, eikä olisi täysin väärässä paikassa myöskään The Smilen levyllä. Aluksi pidin kappaletta hieman irrallisena, mutta lopulta juuri sen erilaisuus tuntuu tervetulleelta. Thom Yorken laulu ja syntetisaattorit tuovat levylle aivan uuden sävyn.

”Morning Cry” on levyn selkein bebop-numero ja samalla kohta, jossa Flean puutteet trumpetistina kuuluvat selvimmin. Soitto on paikoin epävarmaa ja etenkin kappaleen alkupuolella siitä puuttuu auktoriteettia. Loppua kohden Flea kuitenkin löytää paremman soittovireen ja osoittaa pystyvänsä improvisoimaan uskottavasti muun yhtyeen keulilla. Itse kappale jää silti melko tavanomaiseksi bebop-harjoitelmaksi.

Lue myös

Levyn onnistunein cover on Funkadelicin ”Maggot Brain”. Alkuperäisen vuoden 1971 omalaatuisen funkrockin keskiössä on Eddie Hazelin repivä sähkökitarasoolo, jonka Flea korvaa vienosti valittavalla trumpetilla. Sasha Berlinerin vibrafoni ja ympärille rakentuvat puhallintekstuurit tekevät tulkinnasta utuiseen suuntaan kääntyvän version. Yllättävää kyllä pidän siitä jopa enemmän kuin psykedeelisestä originaalista.

Frank Oceanin ”Thinkin Bout You” on sitä vastoin turhan suoraviivainen ja pikkunätti tulkinta laimeine jousisovituksineen. ”Wichita Lineman” taas on niin flegmaattisesti paikallaan polkeva, että Nick Caven laulusta huolimatta, tai ehkä myös siksi, kappale jää unettavaksi. Anna Butterssin kontrabasso on tosin ilahduttavaa kuultavaa. Myös ”Willow Weep for Me” jää hieman sivurooliin, vaikka sen elektroninen käsittely onkin kiinnostava.

Levyn loppupuolella puhti alkaa muutenkin hieman hiipumaan, mutta viimeinen raita ”Free As I Want to Be” nostaa sentään vielä pulssia. Se palaa ”A Plean” tunnelmiin, joskin rokkaavammalla otteella. Flean soololaulun sijasta kappaleen ainoaa tekstivärssyä, ”I am free as I want to be”, hokee ja varioi isompi kööri.

Honora ei tarjoile ”A Plea”a lukuun ottamatta varsinaisia täysosumia, mutta jokin albumin tunnelmassa kiehtoo. Ehkä se on juuri rouhea crossover-henki, joka syntyy, kun rockmuusikko hyppää osittain vieraalle kentälle. Lopputulos ei ole täydellinen, mutta juuri siksi se tuntuu kiinnostavalta. Tämä ei ole mestaritrumpetistin jazzlevy, vaan rockbasistin vilpitön ja paikoin kömpelökin yritys rakentaa itselleen uusi musiikillinen kieli.

Minulla on hyllyssäni läjäpäin mestarillisia jazzlevyjä, mutta sinne mahtuu myös yksi funkrock-basistin näkemys jazzista. Ja vaikka Honora olisikin turhamaisuusprojekti, se olisi ainakin poikkeuksellisen harmiton sellainen. Jos sen ansiosta edes promille Red Hot Chili Peppersin faneista löytää jazzin, levy on jo tehnyt jotain arvokasta.

Parhaat biisit: ”A Plea”, ”Traffic Lights”, ”Frailed”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Yes – Aurora (2026)

Kappaleet

  1. ”Golden Wingship” 1:01
  2. ”A Plea” 7:39
  3. ”Traffic Lights” 5:41
  4. ”Frailed” 10:50
  5. ”Morning Cry” 3:31
  6. ”Maggot Brain” 4:52
  7. ”Wichita Lineman” 4:22
  8. ”Thinkin’ Bout You” 4:10
  9. ”Willow Weep for Me” Ann Ronnell 3:53
  10. ”Free As I Want to Be” 5:13


Flea: sähköbasso (kappaleet 1–4, 8, 10), laulu (2, 10), trumpetti (2–6, 8–10), flumpetti (7) Deantoni Parks: rummut (1–5, 7, 10), laulu (2) Mauro Refosco: perkussiot (1–4, 7) Nathaniel Walcott: Fender Rhodes (1, 3, 4), laulu (2); jousisovitus, jousiorkestrointi (8) Anna Butterss: kontrabasso (1, 2, 5, 7, 8), laulu (2) Jeff Parker: kitara (1–5, 7, 9, 10), laulu (2) Chad Smith: rummut (1) Josh Johnson: alttosaksofoni (2, 3), laulu (2, 10), piano (4, 10), Moog-syntetisaattori (9) Rickey Washington: alttohuilu (2) Vikram Devasthali: pasuuna (2) Chris Warren: laulu (2) Thom Yorke: laulu, piano, syntetisaattori (3) Warren Ellis: alttohuilu, alttoviulu (4) John Frusciante: sovitukset (4, 9) Sasha Berliner: vibrafoni (6) Brian Walsh: klarinetti, bassoklarinetti (6) Derek Davis: huilu (6) Nick Cave: laulu (7) Suzie Katayama: kapellimestari (8) Paul Cartwright: konserttimestari (8) Luanne Homzy: viulu (8) Alyssa Park: viulu (8) Stephanie Matthews: viulu (8) Jennifer Takamatsu: viulu (8) Andrew Duckles: alttoviulu (8) Zach Dellinger: alttoviulu (8) Vanessa Freebairn-Smith: sello (8) Jacob Braun: sello (8) Thomas Harte: kontrabasso (8) Joel Virgel Vierset: laulu (10) Cyprienne Virgel Vierset: laulu (10) SJ Hasman: laulu (10) Julian Hasman: laulu (10) Melissa Dougherty: laulu (10) Jessica Vautor: laulu (10) Alejandro Montoya: laulu (10)

Tuottaja: Josh Johnson
Levy-yhtiö: Nonesuch

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑