Vol.II on Angine de Poitrinen toinen studioalbumi.
Teknisellä ja äärimmäisiä musanörttejä viehättävällä matikkarokilla ei yleensä aiheuteta viraali-ilmiöitä. Kanadalainen Angine de Poitrine onnistui kuitenkin juuri siinä. Helmikuussa 2026 julkaistu KEXP:n* livevideo keräsi muutamassa kuukaudessa yli 15 miljoonaa katselukertaa YouTubessa ja miljoonia lisää Instagramissa. Vielä hetkeä aiemmin lähinnä Québecin paikallisskenen ja kokeellisen musiikin harrastajien tuntema duo nousi yhdessä yössä kansainväliseen tietoisuuteen. Suoratoistoluvut moninkertaistuivat, festivaali- ja kiertuekutsuja alkoi sadella ja yhtye esiintyi pian Montreal International Jazz Festivalin ilmaiskonsertissa yli 70 000 ihmiselle.
*KEXP on Seattlessa toimiva yleisörahoitteinen radioasema, jonka laadukkaat live-esiintymiset ovat nousseet tärkeäksi ponnahduslaudaksi uusille ja vaihtoehtoisille artisteille.
Mikä Angine de Poitrine sitten oikein on? Vuonna 2019 Québecissä perustetun duon muodostavat nimimerkkien ja paperimassasta tehtyjen naamioiden taakse piiloutuvat kitaristi ja basisti Khn de Poitrine sekä rumpali Klek de Poitrine. Yhtye syntyi alun perin vitsinä, kun kaksikko esiintyi samalla klubilla kahdesti saman viikon aikana ja päätti vetää jälkimmäisen keikan uuden yhtyeen nimissä tunnistamattomina. Sekä naamiot että nimi jäivät pysyviksi. Ranskankielinen nimitys angina pectorikselle kuvaa osuvasti myös duon musiikkia: rytmisesti hengästyttävää, riitasointuista ja jatkuvaa kiireen tuntua luovaa ilmaisua.
Ehkä ajoituskin oli täydellinen. Juuri kun moni oli ehtinyt huolestua siitä, että algoritmit ja tekoäly alkavat silotella populaarimusiikin yllätyksettömäksi keskinkertaiseksi massaksi, nousi esiin yhtye, jonka koko olemus huokuu omatekoisuutta, persoonallisuutta ja inhimillistä kekseliäisyyttä. Angine de Poitrinen musiikki ei tunnu tuotteelta vaan pähkähullulta oivallukselta jota tekoäly tai levy-yhtiöiden johtokunnat eivät voisi ikinä keksiä.
Yhtye kuvailee tyyliään osuvasti sanahirviöllä ”mantra-rock Dada Pythago-Cubist orchestra”. Erityisesti mantra-rock kuvaa musiikin ydintä hyvin, sillä kappaleet rakentuvat toistuvien riffien ympärille. Toisille ne muodostavat hypnoottisen virtauksen, toisille ne saattavat kuulostaa loputtomalta jankkaamiselta. Käytännössä Angine de Poitrine sijoittuu kuitenkin ennen kaikkea math rockin kentälle, jossa rytmi on melodian sijasta musiikin tärkein rakennuspalikka.
Yhtyeen omaperäinen soundi rakentuu pitkälti Khn de Poitrinelle mittatilaustyönä rakennetun kaksikaulaisen kitaran ja bassokitaran yhdistelmän varaan. Molemmissa kauloissa on mikrotonaalinen otelauta, joka mahdollistaa tavallisen puolisäveljärjestelmän ulkopuolella liikkuvat sävelet. Sen ansiosta Khn pystyy rakentamaan kappaleita yksin kerrostamalla vuorotellen kitara- ja bassoriffejä live-loopperin avulla.
Looppaus ei ole Angine de Poitrinelle pelkkä tekninen temppu tai lisämauste, vaan olennainen osa sävellystapaa. Kappaleet kasvavat kerros kerrokselta: ensin syntyy yksinkertainen riffi, jonka päälle lisätään uusia rytmisiä ja melodisia linjoja. Jokainen uusi kerros muuttaa samalla aiemmin kuultujen merkitystä, jolloin musiikki tuntuu elävän ja liikkuvan jatkuvasti eteenpäin, vaikka sen perusmateriaali pysyy pitkään samana. Juuri tämä tekee duon musiikista parhaimmillaan samanaikaisesti mekaanisen täsmällistä ja silti hypnoottisen orgaanista.
Yksi yhtyeen omaleimaisimmista piirteistä on mikrotonaalisuus. Länsimaisessa populaarimusiikissa sitä kuulee harvoin, vaikka esimerkiksi King Gizzard & the Lizard Wizard, Horse Lords ja The Mercury Tree ovat sitä hyödyntäneet. Mikrotonaalisuudessa liikutaan tavallisen puolisävelaskeleen väliin sijoittuvilla sävelkorkeuksilla, jolloin musiikki saa hienovaraisen vinoon kallistuneen sävyn. Jos epäsäännölliset tahtilajit horjuttavat kuulijan rytmitajua, mikrotonaalisuus tekee saman harmonialle.
Mikrotonaalisuus on aivan keskeinen osa Angine de Poitrinen musiikkia, mutta samaan aikaan Khn käyttää sitä suht hillitysti. Harppaukset asteikossa pysyvät pieniä mikä riittää luomaan vinksahtaneen tunnelman, mutta ei hajota tonaalista kuvaa liian pirstaleiseksi ja oudoksi.
Yhtyeen esikoisalbumi Vol. I ei vielä täysin vakuuttanut minua. Siinä oli jo kiinnostava ja valmis idea, mutta toteutus jäi vielä hieman raakilemaiseksi. Vol. II ei muuta yhtyeen ilmaisua olennaisesti, mutta tekee kaiken piirun verran paremmin. Jos Vol. I oli lupauksia herättävä prototyyppi, Vol. II on valmis tuotantoversio.
Peruspalikat ovat edelleen samat: mikrotonaalinen kitara, kerrostettu looppaus, monimutkaiset rytmit ja kahden muusikon lähes telepaattinen yhteispeli. Nyt sävellykset hengittävät hieman vapaammin ja groove entistä vahvempi. Kerroksittain rakentuvat sävellykset, pitkäjänteinen teemojen kehittely, kunnianhimoinen sävellysajattelu vievät musiikkia myös entistä lähemmäs progressiivista rockia. Tosin raja matikkarockin ja progen välillä on toki aina ollut häilyvä ja myös hieman keinotekoinen.
Myös tuotanto on ottanut selvän harppauksen eteenpäin. Siinä missä esikoinen soi ajoittain ohuehkon yksiulotteisesti, kuulostaa Vol. II huomattavasti täyteläisemmältä. Erityisesti basson muhkean pyöreä sointi tuo musiikkiin kaivattua painoa ja rumpujen iskut napsahtelevat todella tyydyttävästi.
Lue myös: Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
Levyn kuudesta kappaleesta kolme ensimmäistä, ”Fabienk”, ”Mata Zyklenk” ja ”Sarniezz”, kuultiin jo KEXP:n live-esityksessä. Varsinkin kaksi ensimmäistä kuuluvat levyn kohokohtiin.
”Fabienk” käynnistyy kummallisesti kurnuttavalla mikrotonaalisella kitarakuviolla, joka kasvaa vähitellen 7/8-tahtilajissa kulkevaksi hypnoottiseksi grooveksi. Loopit rakentuvat kerros kerrokselta, oudot vokaaliäännähdykset rikkovat rakennetta juuri sopivasti ja kappale hengittää jatkuvasti eteenpäin ilman perinteistä säkeistö–kertosäe-rakennetta. Jos joku kysyy, mistä Angine de Poitrinessa on kyse, ”Fabienk” on paras mahdollinen vastaus.
Myös katkorytmeillä pykivästi alkava ”Mata Zyklenk” rakentuu vahvan riffin ympärille, mutta sen ilme on levottomampi. Lähi-idän sävelmaailmaa sivuava melodinen ajattelu, jatkuvasti eteenpäin puskeva rytmi ja Klek de Poitrinen tarkka mutta elävä rumpalointi tekevät siitä yhden levyn energisimmistä hetkistä. ”Mata Zyklenk” todistaa, että Khn ja Klek saavat myös poikkeusjakoisen musiikin groovaamaan herkullisesti. Tässä kohtaa onkin hyvä mainita, että Klek on aivan huikea virtuoositason rumpali. Soitto on teknisen tiukkaa, mutta samalla eloisaa ja rullaavaa.
Yksi Vol. II:n vahvuuksista on myös sen maltillinen mitta. Reilut 38 minuuttia tuntuu juuri oikealta tämänkaltaiselle musiikille. Ideat ehtivät kehittyä, mutta toisto ei ehdi käymään puuduttavaksi. Angine de Poitrinen nypläyksen perään kuuntelee mielellään jotain aivan muuta.
Lue myös
- Review: Island – Pictures (1977)
- Levyarvio: Khatsaturjan – Monologue Of Chronos (2026)
- Levyarvio: Porcupine Tree – In Absentia (2002)
- Review: Univers Zero – s/t (1977)
- Year by Year : Best albums of 1977 – 11-20
- Review: Lindsay Cooper – Oh Moscow (1991)
- Review: Gryphon – Treason (1977)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tr3s Lunas (2002)
- Review: Angine de Poitrine – Vol. II (2026)
On helppo väittää Angine de Poitrinen menestyksen perustuvan lähinnä omituisiin naamioihin ja pilkkuasuihin, eikä tällaisia näkemyksiä ole internetistä ollut vaikea löytää. Tuo tulkinta sivuuttaa kuitenkin olennaisen. Jos pelkkä ulkoinen konsepti riittäisi, saman olisi voinut tehdä mikä tahansa matikkarokkia soittava yhtye. Siihen en usko. Todellisuudessa juuri musiikin omaperäisyys, rytminen kekseliäisyys, poikkeuksellisen tiukka yhteissoitto ja duon kyky saada myös monimutkaiset rytmit groovaamaan tekevät Angine de Poitranesta aidosti kiinnostavan.
Kyse on ehkä myös tietynlaisesta portinvartioinnista. Ajatus siitä, että vain puhtaasti musiikillisilla ansioilla pitäisi voida menestyä, on kaunis, mutta historia kertoo muuta. Jo Niccolò Paganinin ajoista lähtien artistien menestystä ovat tukeneet myös ulkomusiikilliset tekijät. Myös monet progressiivisen rockin suurimmista nimistä rakensivat vahvan visuaalisen identiteetin: Genesiksellä oli Peter Gabrielin hämmentävät asut sekä naamiot, Pink Floydilla massiiviset valoshow’t ja Emerson Lake & Palmerilla katossa kieppuva flyygeli. Angine de Poitrinen naamiot ovat osa samaa jatkumoa, eivät sen kummallisempi ilmiö.
Toisaalta ymmärrän hyvin myös niitä, jotka ihmettelevät, miksi juuri Angine de Poitrine nousi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi samalla kun lukemattomat yhtä kiinnostavat ja vähintään yhtä taitavat kokeellisen musiikin tekijät esiintyvät vuodesta toiseen pienille yleisöille. Käytännössä Angine de Poitrinen menestys ei kuitenkaan ole keneltäkään pois. Päinvastoin, parhaimmillaan se voi houkutella aivan uusia kuulijoita math rockin, progressiivisen rockin ja kokeellisemman musiikin pariin.
Vaikka Vol. II parantaa lähes kaikilla osa-alueilla edeltäjäänsä, herättää se myös kysymyksen yhtyeen tulevaisuudesta. Angine de Poitrinen tyyli tuntuu tällä hetkellä poikkeuksellisen tuoreelta, mutta samalla myös melko rajatulta. Vielä kolmas samankaltainen levy voisi toimia, mutta sen jälkeen ilmaisua olisi luultavasti syytä laajentaa. Itse kuulisin mielelläni pidempiä sävellyksiä, jotka antaisivat enemmän tilaa teemojen kehittelylle, ilmavammille tekstuureille ja mantramaisen toiston aidosti hypnoottiselle voimalle. Myös instrumentaation laajentaminen voisi avata uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi mikrotonaalinen trumpetti voisi sopia yhtyeen omalaatuiseen sointiin yllättävän luontevasti.
Parhaat kappaleet: ”Fabienk”, ”Mata Zyklenk”, ”Utzp”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Yes – Aurora (2026)
Kappaleet
- ”Fabienk” 6:31
- ”Mata Zyklek” 6:09
- ”Sarniezz” 4:35
- ”Utzp” 6:50
- ”Yor Zarad” 6:29
- ”Angor” 6:16
Khn de Poitrine: mikrotonaaliset kitarat, mikrotonaalinen bassokitara, looper, laulu, Klek de Poitrine: rummut, laulu
Tuottaja: Angine de Potraine
Levy-yhtiö: Spectacles Bonzaï
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti