Gone To Earth on David Sylvianin kolmas sooloalbumi.
David Sylvian irtaantui vuonna 1984 ensimmäisellä soololevyllään Brilliant Trees onnistuneesti aiemman yhtyeensä Japanin popista johon hän ei enää uskonut. Pop ei toki jäänyt Brilliant Treesillä kokonaan sivuun, mutta se sekoittui omalaatuisella tavalla ECM-henkiseen jazziin ja lopputuloksena oli aivan uudenlainen artrock-hybridi.
Hyvän vastaanoton saaneen debyyttinsä jälkeen Sylvian julkaisi ambient-henkistä instrumentaalimusiikkia sisältävän EP:n Words With The Shaman yhdessä Jon Hassellin, Holger Czukay (Can)ja muutaman muun muusikon kanssa jotka olivat olleet mukana jo Brilliant Treesillä. Hieman tämän jälkeen japanilainen televisioyhtiö halusi tehdä dokumenttiohjelman Sylvianista. Sylvian ei ollut ajatuksesta erityisen innoissaan, mutta koska rahat olivat vähissä hän suostui hankkeeseen etenkin kun se toi mahdollisuuden säveltää projektiin musiikkia. Dokkaria varten syntyi 19-minuuttinen ambient-teos ”Steel Cathedrals” jonka tekemiseen osallistui myös King Crimson -kitaristi Robert Fripp josta tulisi Sylvianille jatkossa tärkeä yhteistyökumppani. Joulukuussa 1985 Words With The Shamanin materiaali ja ”Steel Cathedrals” julkaistiin rajoitetun painoksen C-kasettina nimellä Alchemy: An Index of Possibilities -levyn.
Esoteerisen luonteensa takia Alchemy: An Index of Possibilities jäi ilmestyessään varsin vähäiselle huomiolle, mutta Sylvian ei suinkaan aikonut jättää instrumentaalimusiikkia taakseen myöskään seuraavalla levyllään. Päin vastoin Sylvianin kolmas levy Gone To Earth tarjoilee tuota lajia peräti 40 minuuttia. Mutta jos olet Sylvian fani joka rakastaa erityisesti hänen ylellistä baritoni-ääntään, ei huolta; Gone To Earth on nimittäin tupla-albumi jonka toinen levy sisältää vastaavan määrän Brilliant Treesin suuntaan nyökkäävää laulettua taiderokkia.
Levy-yhtiö Virgin ei ollut lainkaan innostunut julkaisemaan lisää instrumentaalimusiikkia Sylvianilta ja suostui lopulta julkaisuun vain sillä ehdolla että Sylvian maksaa omasta pussistaan tuon puolen taiteestaan. Gone To Earth julkaistiin alunperin 80 minuuttia kestävänä tupla-vinyylinä, mutta CD-formaatissa kesto kutistui 68 minuuttiin neljän instrumentaalibiisin jäädessä pois. Kokopitkä CD-versio julkaistiin lopulta vuonna 2003 ja vieläpä alkuperäistä vinyyliversiota kunnioittaen siinä mielessä että vokaali – ja instrumentaalimusiikki oli jaettu omille levyilleen. Bonuksena mukaan lätkäistiin vielä kolme biisiä remiksattuina versioina.
Kuten Brilliant Trees on myös Gone To Earth tehty mittavan muusikkokaartin kera. Tälläkin kertaa mukana on tavallisten studioässien sijasta lähinnä omien tyylilajiensa uranuurtajia ja uudistajia. 11 eri muusikon voimin tehty levy ei ole tälläkään kertaa mikään varsinainen bändilevy. Sylvian työskenteli jälleen kerran muusikoidensa kanssa parityönä niin että hän äänitti yhden muusikon osuudet kerrallaan siirtyen sitten työskentelemään seuraavan kanssa. Tämä johtui toisaalta Sylvianin ujoudesta, mutta ehkä myös epävarmuudesta; hänellä ei ollut musiikin suhteen minkäänlaista muodollista koulutusta eikä hän, toisin kuin taitavat muusikkonsa, ollut erityisen pätevä soittamaan mitään instrumenttia (tästä huolimatta Sylvian soittaa levyllä niin kitaraa kuin koskettimia).
Levyn muusikoista selvästi merkittävimmiksi nousee kaksi kitaristia. Robert Fripp dominoi erityisesti ensimmäistä levyä ja soittaa seitsemällä levyn 17 biisistä. Be-Bop Deluxesta tuttu taiderokkari Bill Nelson puolestaan kitaroi kuudessa kappaleessa. Myös pedal steel -specialisti B.J. Cole soittaa parissa biisissä. Gone To Earth onkin kitaravetoisempi levy kuin edeltäjänsä jolla puhaltimet saivat paljon tilaa.
Puhaltimia kuullaan toki tälläkin kertaa. Norjalaista ECM-maestro Jan Garbarekia oli houkuteltu mukaan levylle, mutta hän sanoi projektille syystä tai toisesta ei. Sen sijaan toinen jazz-veteraani, Brilliant Treesillä upeaa työtä tehnyt, Kenny Wheeler palaa soittamaan flyygelitorvea kahdessa biisissä, Myös Harry Beckett soittaa samaa instrumenttia yhdellä raidalla ja Mel Collins pääsee ääneen sopraanosaksofonillaan kahdesti.
On muuten kiinnostavaa huomata että 70-luvun alussa King Crimsonissa soittanut Collins soittaa Gone To Earthilla samoissa biiseissä joissa myös hänen entinen työnantajansa Fripp musisoi. Sylvianin työtavoista johtuen Collins ja Fripp eivät kuitenkaan tavanneet kertaakaan äänistysten aikana sillä molemmat herrat soittivat omat osuutensa erikseen. Tämä on tavallaan harmi sillä muusikoiden välit olivat poikki tähän aikaan ja ehkä kohtaaminen olisi auttanut korjaamaan haavat jo tässä vaiheessa. Nyt Collinsin ja Frippin sovintoa saatiin odottaa aina vuoteen 2014 jolloin Fripp kutsui Collinsin osaksi uudistunutta King Crimsonia. Collins soittikin tyytyväisenä Crimsonissa aina yhtyeen 2021 jäähyväisiin asti.
Lue myös: Sarja: David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps) (1980)
Gone To Earthin ensimmäinen levy seuraa pitkälti Brilliant Treesin viitoittamalla tiellä. Tarjolla on eeppisiä tummasävyisiä balladeja joissa jazz-vaikutteet kohtaavaat artrock-hengen. Kun puhun eeppisyydestä en tarkoita vaikkapa progesta tuttua paisuttelua vaan siitä että kappaleet paitsi venyttävät hetkittäin normaalin pop-musiikin muotokieltä. Ja vaikka musiikki on päällisin puolin hillittyä tuntuu niissä usein poreilevan tietynlaista pidäteltyä dramatiikkaa. Kappaleita luonnehtii myös tietynlainen vakavuus ja jopa hieman uhmakas taiteellisuus. Sylvian pyrkii selvästi tekemään taidetta isolla T:llä. Täytyy myöntää että en ole perehtynyt Gone To Earthin sanoituksiin kovin syvällisesti, mutta ainakin päällisin puolin ne tuntuvat pursuilevan viittauksia gnostilaisuuteen, budhismiin ja ylipäätänsä henkisen polun etsintään.
Jälleen yhdessä Steve Nyen kanssa tuotetulla Gone To Earthilla on erinomaiset napakat soundit. Etenkin dynaamisempaa musiikkia sisältävällä ensimmäisellä levyllä. Soundi on suorastaan ylellinen, muttei silti lainkaan steriilin oloinen. Soundissa on jotain samaa kuin Bryan Ferry edellisen vuoden pop-taideteoksessa Boys And Girlsissa tosin Gone To Earthin soundi on orgaanisempi, rosoisempi ja vähemmän ”pop” kuin Ferrylla.
Ensimmäisen levyn kolmesta lähes kymmeneen minuuttiin kestävän seitsemän biisiä ovat laadultaan varsin tasaista työtä. Joukkoon ei mahdu yhtään pahaa notkahdusta. Viisi kappaletta ”Taking The Veil”, ”Before The Bullfight”, ”Gone To Earth”, ”Wave” ja ”Riverman” nousevat mielestäni kuitenkin ylitse muiden.
”Taking The Veil” edustaa yleensä melko rauhallisesti ja hitaasti soivan levyn energisintä osastoa. Biisille antaa vahvan pohjan Steve Jansenin tukevasti ja tyylikkäästi soivat rummut Jennifer Maidmanin Mick Karnin suuntaan kumartava bassoraita sekä Frippin vauhdikkaasti sähkökitaralla tikkaamat sykliset kuviot. Musiikki saa runsaasti tilaa ja Sylvianin pehmeät vokaalit ilmaantuvat vain silloin tällöin ikään kuin kommentoimaan musiikkia. ”Taking The Vail” oli levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu, mutta se sijoittui suhteellisen vaatimattomasti Englannissa sinkkulistan sijalle 53.
Myös dramaattisen tunnelmallisessa ”Before The Bullfightissa” Jansenin rumpalointi tekee vaikutuksen. Jansanin rummut soivat upealla massiivisella soundilla, melkein kuin patarummuilta kuulostaen, mutta hänen soittosuoriksensa on silti hillityn ilmava. Yli yhdeksän minuuttia kestävän kappaleen kruunaa Kenny Wheelerin siellä täällä rapsodisesti pärisevä, mutta samaan aikaan kuulaasti soiva flyygelitorvi.
Hyvin spontaanisti Sylvianin ja Frippin yhteistyönä syntynyt ”Gone To Earth” alkaa vinksahtaneella Frippin sähkökitaroinnilla johon Sylvianin ääni yhtyy lähes välittömästi. Sylvianin ääni kannattelee melodiaa jota vastaan Frippin atonaalinen kitarointi kitkuttelee kiehtovasti. Frippin ja Sylvianin ohella muita soittajia kappaleessa ei kuullakaan. Lyhyt sävellys romahtaa yllättäen minimalistiseen ja hyvin hiljaisesti soivaan ambient-osioon ja hiippuu lopulta pois. Kummallinen pikku kappale.
”Wave” on ehkäpä levyn kaunein kappale. Se soi raukeasti, mutta silti kohtalokkaan kuuloisesti. Särmää biisiin tuo paitsi Frippin vuoroin ihanan surumielisesti vonkuva ja vuoroin suorastaan nuotteja ryöpsäyttelevä sähkökitarointi ja Harry Beckettin terävästi soiva flyygelitorvi. Fripp soittaa myös lyhyen jännän trumpettimaisella soundilla soivan kitarasyntetisaattorisoolon. Sylvianin laulusuoritus on myös poikkeuksellisen intohimoinen vaikkei sinänsä riko hänelle tyypillistä harkitun hillittyä auraa.
Neljän edellä esitellyn kappaleen lisäksi myös hypnoottinen ”Riverman” ansaitsee erityismaininnan. Siinä perkussiot luovat jonkinlaista mystistä shamaani-tunnelmaa, Frippin sähkökitara soi elohopeamaisesti kimmeltäen ja Sylvianin laulu dominoi kappaletta hyvin pintaan miksattuna soiden lempeästi mutta painokkaasti.
Lue myös: Levyarvio: Roxy Music – Stranded (1973)
Gone To Earthin toinen levy on hieman vaikea pala itselleni. Ei siksi että musiikki olisi vaikeaa tai monimutkaista, päin vastoin, se on erittäin yksinkertaista. En ole suuri ambient-musiikin ystävä, mutta onneksi Sylvianin näkemys aiheesta tarjoilee keskimääräistä aktiivisempaa musiikkia.
Lempeät instrumentaaliset kappaleet perustuvat usein yhteen yksinkertaiseen ideaan ja tuntuvat välillä sirpaleilta jostain isommasta kokonaisuudesta. Tässä mielessä ne muistuttavat hieman Brian Enon mestarillisen Another Green Worldin instumentaaleja. Instrumentaatio rakentuu yleensä lähinnä Sylvianin tunnelmallisesti soivien syntetisaattoreiden ja joko Frippin ja Nelsonin minimalististen sähkökitarakuvioiden varaan.
En ole rehellisesti sanottuna oppinut erottamaan ikinä toisen levyn kappaleita toisistaan kovin hyvin. Ne soljuvat mielessäni yhteen muodostaen yhden ison äänikudelman johon on oikeassa mielentilassa oikein mukava uppoutua, mutta joka väärällä hetkellä voi tuntua jopa hieman tylsältä.
Hetkittäin musiikki jää vain ylellisen pinnalliseksi muzakiksi, äänitapetiksi, mutta mukana on siellä täällä myös syvempiä pohjavireitä. Hetkittäin kappaleet tuntuvat ikään kuin kuvaavan jonkinlaista pohjatonta yksinäisyyttä joka ei kuitenkaan ole varsinaisesti surullista vaan lähinnä katkeransuloista.
Toisen levyn yksittäinen kohokohta itselleni on ”Camp Fire: Coyote Country” -biisin Robert Frippin sydäntä särkevän kaunis sähkökitarabreikki.
Lue myös
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1992
- Levyarvio: Tori Amos – Little Earthquakes (1992)
- Review: Yes – Close To The Edge (1972)
- Sarja: David Bowie – Stage (1978/2005)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells II (1992)
- Review: Camel – Stationary Traveller (1984)
Gone To Earthin ehdoton pihvi minulle on sen ensimmäinen levy upeine artrock-biiseineen. Toisen levyn ambient-musiikki on itselleni ikään kuin bonus-levy jota on mukava kuunnella silloin tällöin kun kaipaa jotain todella rauhallista ja helppoa kuunneltavaa.
Kahden levyn hyvin erilaiset tyylit tekevät Gone To Earthista varsin epätasaisen kokonaisuuden, mutta parhaimmillaan se sisältää joitakin Sylvianin soolouran hienoimmista hetkistä. Gone To Earthin jälkeen Sylvian koki yhden elämänsä pahimmista masennuskausista, mutta onnistui luomaan keskellä sitä oman mestariteoksensa.
Parhaat biisit: ”Taking The Veil”, ”Before The Bullfight”, ”Wave”, ”Gone To Earth”, ”Riverman”, ”Camp Fire: Coyote Country”, ”Home”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Climate Of Hunter (1984)
Kappaleet
Levy 1
A1 Taking the Veil 4:39
A2 Laughter & Forgetting 2:40
A3 Before the Bullfight 9:45
A4 Gone to Earth 3:02
B1 Wave 9:11
B2 River Man 4:54
B3 Silver Moon 6:08
Levy 2
C1 The Healing Place 5:35
C2 Answered Prayers 3:11
C3 Where the Railroad Meets the Sea 2:53
C4 The Wooden Cross 5:01
C5 Silver Moon Over Sleeping Steeples 2:25
D1 Camp Fire Coyote Country 3:45
D2 A Bird of Prey Vanishes Into a Bright Blue Cloudless Sky 3:20
D3 Home 4:35
D4 Sunlight Seen Through Towering Trees 3:00
D5 Upon This Earth 6:30
Muusikot
David Sylvian: vokaalit, koskettimet (A1, A3, B1, B2, B3), kitara (A1, A3, A4, B2) elektroniikka (A1, A2) Robert Fripp: kitara (A1, A4, B1, B2, B3, D1, D5), Frippertronics (A4, B1, B2, B3) Steve Jansen: rummut (A1, A3, B1, B2, B3) Phil Palmer: akustinen kitara(A1) Jennifer Maidman: bassokitara (A1, B2, B3) Kenny Wheeler: flyygelitorvi (A2, A3) John Taylor: piano (A2) Bill Nelson: kitara (A3, B1, B3, C1, C2, D4) Richard Barbieri: elektroniikka (A3, B1) Harry Beckett: flyygelitorvi (B1) Mel Collins: soprano saxophone (B2, B3) B.J. Cole: pedal steel -kitara (B3, C5) Joseph Beuys: ääni (C1) John G. Bennett: ääni (A4) Robert Graves: ääni (D5)
Pienemmät Purot 
Kiitos tästä kirjoituksesta! Nämä Sylvianin alkupään levyt ovat loistavia ja jälkimmäisen(toitaiseksi)osan teot taas osittain vaikeita sulattaa, mutta silti hienoja.
TykkääLiked by 1 henkilö