Water Bearer on Sally Oldfieldin ensimmäinen sooloalbumi.
Sally Oldfield (s.1947) aloitti musiikillisen taipaleensa klassisen pianon parissa, mutta hänen lippunsa musiikkibisnekseen oli folkduo The Sallyangie, jonka kanssa hän äänitti albumin The Children Of The Sun (1968) yhdessä vain 15-vuotiaan pikkuveljensä Mike Oldfieldin kanssa.
The Children Of The Sunin hieman naiivi folk ei käynyt kaupaksi, ja The Sallyangien taru jäi lyhyeksi. Mike-veljen ura lähti kuitenkin nousuun hänen päädyttyään Kevin Ayersin yhtyeen kautta soolouralle. Mike Oldfieldin esikoislevystä Tubular Bells (1973) tuli jättimäinen menestys ja suoranainen ilmiö. Levy joka mahdollisti Virgin levy-yhtiön kukoistuksen ja jonka sivutuotteena lukuisat obskuurit progebändit pääsivät levyttämään.
Sally Oldfieldin tarina The Sallyangien ja hänen soolodebyyttinsä Water Bearerin välissä on jäänyt hämärämmäksi. Hän vieraili veljensä varhaisilla levyillä pienissä vokalistin rooleissa, lauloi Steve Hackettin albumilla Voyage Of The Acolyte (1975), Hackettin kerrotaan ihastuneen Sallyn ääneen jo The Sallyangien aikoina, ja osallistui myös Miken tuottaman Pekka Pohjolan albumin Keesojen lehto (1977) levytyksiin. Nämä vierailut eivät kuitenkaan oikein riitä selittämään pitkää taukoa hänen omalla urallaan. Ehkä hän vietti ihan tavallista elämää musiikkibisneksen ulkopuolella?
Ilmeisesti Sally kuitenkin yritti silti edistää soolouraansa vuosien varrella, mutta tuloksetta. 1970-luvun puolivälissä hän vaikutti hetken aikaa progebändissä Fair Warning joka ei ehtinyt levyttää ennen kuin Sally sai Warnerilta kolmen levyn sopimuksen. Syystä tai toisesta sopimus ei kuitenkaan johtanut levyn tai edes singlen julkaisuun.
Loppuvuodesta 1976 velipoika tuli apuun. Mike oli hankkinut Tubular Bellsin tienesteillä huippuluokan kotistudion ja tarjosi sen Sallyn käyttöön viideksi päiväksi äänittäjän kera Tarkoituksena oli tehdä kunnollisia demoja, joiden avulla Sally voisi viimein saada omaa musiikkiaan julkaistuksi.
Huolellisesti valmistellut demot tuottivat lopulta tulosta. Sally kierrätti niitä Lontoon levy-yhtiöissä, kunnes itsenäinen Bronze Records, joka tunnettiin erityisesti Uriah Heepin ja Motörheadin levyjen julkaisijana, tarttui syöttiin. Water Bearer äänitettiin toukokuussa 1978, ja levytysprosessin aikana Sally Oldfield osoittautui aikansa naisartistiksi poikkeuksellisen kokonaisvaltaiseksi muusikoksi.
Esikoislevyllään hän ei ainoastaan säveltänyt ja laulanut, vaan vastasi myös sanoituksista, sovituksista ja tuotannosta sekä soitti useita instrumentteja. Aikana, jolloin naisartistin rooli levyllä rajautui usein laulamiseen ja korkeintaan säveltämiseen, Oldfieldillä oli hallussaan käytännössä koko levyn taiteellinen toteutus. Joni Mitchell oli pystynyt samaan jo aiemmin, mutta muuten vertailukohtia ei juuri löydy. Water Bearerin ilmestymisvuonna uransa räjähtävästi käynnistänyt Kate Bush nousisi 1980-luvun alussa suvereeniksi oman taiteensa mestariksi, mutta edes hän ei vastannut tuotannosta esikoislevyllään The Kick Inside tai sitä seuranneella Lionheartilla.
Water Bearer ei ole suoraa jatkoa kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle The Children Of The Sunille, vaikka folk on molempien albumien ytimessä. Se kuuluu akustisten instrumenttien keskeisessä asemassa, Oldfieldin fraseerauksessa sekä sanoitusten luontoa, myyttejä ja henkisyyttä käsittelevissä aiheissa. Nämä olivat tyypillisiä teemoja brittiläisessä folkissa ja folkrockissa.
Oldfieldin sävellykset ja sovitukset ovat kuitenkin huomattavasti tavanomaista folkia suureellisempia. Akustinen kitara ja mandoliini ovat usein keskeisissä rooleissa, mutta vibrafoni, marimba ja syntetisaattorit nousevat niiden rinnalle tasavertaisina elementteinä. Sovitusten huolellinen kerroksellisuus tuo mieleen velipoika Miken musiikin. Soinniltaan Water Bearer muistuttaakin erityisesti mallet-soitinten käytön ansiosta huomattavasti Miken albumia Incantations.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 1978 – 21-34
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-34
- Review: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
- Levyarvio: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
- Review: Yes – Keys To Ascension (1996)
- Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells 2003 (2003)
- Review: Sally Oldfield – Water Bearer (1978)
- Levyarvio: Pink Floyd – Relics (1971)
- Review: Caravan – s/t (1969)
Sally käyttää myös veljensä tavoin toistoa keskeisenä sävellyksellisenä keinona. Musiikin selkärangan muodostaa usein kilkattava ostinato, jota soittavat vibrafoni, marimba tai koskettimet. Miken 1970-luvun musiikin tapaan Sallykaan ei nojaa kokonaisen rock- tai jazzbändin tyypilliseen rumpusettiin. Sen sijaan rytmiä ylläpitävät usein käsirummut ja Moog Taurus -bassopedaalien muhkeat bassolinjat.
Miken lailla Sally Oldfield toimii levyllään multi-instrumentalistina soittaen kitaraa, pianoa, syntetisaattoreita ja erilaisia kosketinlyömäsoittimia. Pääosa instrumentaatiosta onkin hänen itsensä käsissä, vaikka mukana on myös muita muusikoita täydentämässä sovituksia. Dave Lawson soittaa jousisyntetisaattoreita, Frank Ricotti vibrafonia ja marimbaa sekä Jean Price harppua.
Merkittävin ero Miken 1970-luvun musiikkiin syntyy luonnollisesti siitä, ettei Sallyn musiikki ole ensisijaisesti instrumentaalista, vaan keskiössä on hänen omalaatuinen vokaalityöskentelynsä. Toisaalta hänen äänensä sulautuu tavanomaista popmusiikkia selkeämmin osaksi instrumentaatiota. Voimastaan huolimatta laulu on hetkittäin vain yksi tekstuuri muiden joukossa, osa laajempaa soinnillista kudosta.
Leijailevia, eteerisiä melodioita kehystävät usein kilkattavat ostinatot, jotka pitävät musiikin liikkeessä ja luovat sille hypnoottista jatkuvuutta. Folkin, progen ja klassisen musiikin vaikutteiden ohella Water Bearer haiskahtaa ajoittain myös New Agelta. Tämä puoli korostuu toisteisissa jaksoissa, äänimaailman kauniissa ja puhtaissa soinneissa sekä sanoitusten vahvassa henkisyydessä, johon lomittuu näkemys luonnon myyttisestä puolesta. Varsinaiseksi new age -musiikiksi Water Bearer on silti liian aktiivista ja energistä.
Levyn hypnoottisinta antia edustaa sen avaava nimikappale ”Water Bearer”, jossa käsirummut ja marimba nakuttavat toistensa ympärillä kieppuen ja rytmiä hieman eri tavoin painottaen. Kuusiminuuttinen kappale ei kuitenkaan ehdi toisteisuudessaan samalle tasolle kuin Mike vaikkapa albumillaan Incantations tai minimalistisen musiikin mestarit Philip Glass ja Steve Reich omissa laajoissa teoksissaan. Sally mahduttaa kappaleeseen useita erilaisia osioita, joten musiikki ei jää pitkäksi aikaa yhden kuvion varaan. Hypnoottisuus syntyy pikemminkin kerrosten ja sointivärien yhteisvaikutuksesta kuin äärimmilleen viedystä minimalismista.
Water Bearerin keskeisin teos on 13-minuuttinen, neljään osaan jaettu laulusarja ”Songs of the Quendi”, jonka sanoituksissa viitataan J. R. R. Tolkienin fantasiamaailmaan. Progeartisteja syytetään usein Tolkien-viittauksista, vaikka ne eivät loppujen lopuksi ole niin yleisiä kuin klisee antaa ymmärtää. Tällä kertaa aiheesta puhutaan kuitenkin aivan kirjaimellisesti. Quendi on Tolkienin haltioiden muinainen nimitys itselleen, ja sarjan kolmas osa ”Nenya” viittaa Galadrielin haltiasormukseen. Kertosäkeessä julistetaan mahtipontisesti kolmesta haltiasormuksesta.
Musiikillisesti ”Songs of the Quendi” on levyn monipuolisinta antia. Rauhalliset, eteeriset jaksot vaihtuvat syntetisaattorifanfaareihin, joiden soundit ovat hetkittäin hieman korneja, sekä akustisiin folkhetkiin. Kokonaisuus liikkuu enemmmän tai vähemmän sujuvasti tunnelmasta toiseen ja palaa lopulta ilmavaan, laululliseen ilmaisuun. Sarja on myös hyvä esimerkki levyn kunnianhimosta: kyse ei ole vain neljästä peräkkäisestä laulusta, vaan omaksi pienoismaailmakseen rakentuvasta kokonaisuudesta.
Sallyn kuulas ja kirkas, hieman toismaailmallinen, ääni tuo hieman mieleen Renaissance-yhtyeestä tutun Annie Haslamin, mutta se ei ole samalla tavalla hallitun virtuoosimainen. Oldfieldin äänessä on jotakin kesyttämätöntä, aivan kuin se olisi jatkuvasti särkymäisillään tai karkaamassa hallinnasta. Tämä tekee siitä kiinnostavan, mutta myös ajoittain riipivän. Äärimmäisen kirkas ääni alkaa etenkin suurempina annoksina rasittaa, kun laulaja pysyttelee pitkiä aikoja korkeissa rekistereissä, taivasta syleilevien melodioiden yläilmoissa. Yksi levyn parhaista ratkaisuista onkin klassisesti koulutetun tenorin Brian Burrowsin nostaminen muutamissa kappaleissa Oldfieldin äänen vastapainoksi. Äänten välinen kontrasti tuo musiikkiin tervetullutta vaihtelua.
”Child Of Allahin” intron akustinen kitara tuo mieleen Steve Howen soiton. Mandoliinin kohdalla vastaan tulee kiinnostava yksityiskohta: vuoden 2004 Sanctuary-CD kansivihko kreditoi Mike Oldfieldin soittamaan sitä kappaleessa. Tieto ei esiinny yhdenmukaisesti kaikissa levytiedoissa ja itse kallistun uskomaan ettei Mike ollut mandoliinin varressa. Ajatus Miken pienestä vierailusta levyllä on joka tapauksessa luonteva, sillä sisarusten musiikillisessa ilmaisussa on muutenkin selviä yhtymäkohtia. ”Child Of Allahilla” on joka tapauksessa molempia sisaruksia yhdistävä tausta sillä sen varhainen 1960-luvun lopulla äänitetty versio “Sweet Child Of Allah” kuullaan joillain Children Of The Sun -julkaisuilla bonusraitana.
Kaupallista potkua albumille toi single ”Mirrors”, joka ei kuulunut alkuperäiseen Water Bearer -LP-painokseen. Albumin valmistuttua levy-yhtiö Bronze Records pyysi Oldfieldiltä erillistä singleä, ja hän kirjoitti pikavauhdilla kappaleen tätä tarkoitusta varten ja äänitti sen yhdessä perkussionisti Ricottin ja kontrabasisti Herbie Flowersin kanssa. ”Mirrors” ilmestyi loppuvuonna 1978 ja nousi Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 19. Se pysytteli listalla peräti 13 viikkoa, minkä jälkeen albumista otettiin uusintapainos, johon kappale lisättiin. Ymmärtääkseni “Mirrors” on tästä eteenpäin ollut mukana kaikissa levyn julkaisuissa.
”Mirrors” on muuta albumia hieman popmaisempi ja melodialtaan välittömämpi, mutta ei silti tunnu irralliselta lisäykseltä. Sen yhteyttä nimikappaleeseen vahvistaa kertosäkeen melodia, joka muistuttaa ”Water Bearerissa” kuultavaa syntetisoitua torviteemaa. Myös kappaleen hieman eksoottinen, jopa havaijilaiselta vivahtava laulutunnelma sopii levyn omaperäiseen äänimaailmaan. Vaikka ”Mirrors” syntyi jälkikäteen levy-yhtiön pyynnöstä, se kiteyttää albumin eetoksen näppärästi kolmeen minuuttiin. Juuri niin kuin hyvän singlen kuuluukin tehdä.
Water Bearer sai ilmestyessään ristiriitaisen, paikoin hyvin torjuvan vastaanoton. Vuoden 1978 jälkeinen musiikillinen ilmapiiri ei ollut otollinen optimismia säteilevälle folkprogealbumille, jonka sanoituksissa seikkailtiin Tolkienin fantasiamaailmassa ja luonnon henkisessä ulottuvuudessa. Punkin jälkeiseen aikaan on vaikea kuvitella juuri tämänkaltaiselle levylle vähemmän luontevaa paikkaa. Oldfieldin vilpitön mystiikka ja koristeellinen sointi saattoivat näyttäytyä osalle kuulijoista äärimmäisen vanhanaikaiselta.
”Mirrors” ei noussut isoksi hitiksi, mutta sen pitkä listajakso auttoi albumia saamaan lisää huomiota. Water Bearer menestyi myös Saksassa, josta muodostui myöhemmin Oldfieldille keskeinen markkina-alue. Hänen uransa jatkui kohti valtavirtaisempaa popilmaisua, eikä myöhempi tuotanto enää tavoittanut aivan samaa yhdistelmää progressiivista kunnianhimoa, folkherkkyyttä ja omalaatuista mystiikkaa. Myöhemmiltäkin levyiltä löytyy kuitenkin erinomaisia hetkiä taidepopin ystäville.
Water Bearer on parhaimmillaan silloin, kun sen toisteiset kuviot, eteerinen laulu ja rikkaat sovitukset sulautuvat yhdeksi hengittäväksi kokonaisuudeksi. Se ei ole Mike Oldfieldin 1970-luvun instrumentaalisten eeposten toisinto, vaan Sallyn omaleimainen näkemys siitä, miten progressiivinen musiikki voi yhdistyä folkperinteeseen, mytologiaan ja lähes newagemaiseen tunnelmointiin. Water Bearerissa on jotakin kovin viatonta ja häpeilemättömän idealistista, mutta myös tarpeeksi sävellyksellistä rikkautta, jotta se nousee pelkästä kummalisesta kuriositeetista kestäväksi taideteokseksi.
Parhaat biisit: “Water Bearer”, ”Songs Of The Quendi”, “Mirrors”, “Weaver”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Hergest Ridge (1974)
Kappaleet
- ”Water Bearer” – 6:25
- ”Songs Of The Quendi” – 12:46
- ”Night Theme”
- ”Wampum Song”
- ”Nenya”
- ”Land of the Sun”
- ”Mirrors” – 3:29
- ”Weaver” – 3:38
- ”Night Of The Hunter’s Moon” – 3:26
- ”Child Of Allah” – 3:19
- ”Song Of The Bow” – 3:37
- ”Fire And Honey” – 2:30
- ”Song Of The Healer” – 3:19
Muusikot
Sally Oldfield: laulu, kitara, piano, syntetisaattori, Moog Taurus, cembalo, Farfisa-urut, mandoliini, marimba, glockenspiel, vibrafoni, lyömäsoittimet Frank Ricotti: lyömäsoittimet, vibrafoni, marimba Dave Lawson: syntetisaattori Trevor Spencer: syntetisoidut rummut Tim Wheater: symbaali Jean Price: harppu Brian Burrows: laulu
Tuottaja: Sally Oldfield
Levy-yhtiö: Bronze Records
