Tubular Bells 2003 on Mike Oldfieldin 22. studioalbumi.
Kenelle putkikellot soivat? Mike Oldfieldille tietenkin. Ja voi, kuinka ne ovatkaan soineet.
Vuonna 1973 julkaistu Oldfieldin esikoisalbumi Tubular Bells on progressiivisen rockin omaperäisimpiä klassikoita. Vasta 19-vuotiaan Oldfieldin säveltämä ja lähes kokonaan itse soittama teos koostuu kahdesta pitkästä instrumentaalikappaleesta, joissa minimalistisesta pianokuviosta kasvaa vähitellen valtava, jatkuvasti muotoaan muuttava musiikillinen rakennelma. Folkin, klassisen musiikin ja rockin aineksia yhdistelevä albumi tasapainoilee pastoraalisen kauneuden, hypnoottisen toiston ja vimmaisten sähkökitarajaksojen välillä. Ensimmäisen osan huipennuksena kuullaan putkikellojen komea finaali, kun taas jälkimmäinen osa uskaltautuu jopa primitiivisen riehakkaisiin tunnelmiin. Oldfieldin melodinen vaisto ja vilpitön kokeilunhalu tekevät kokonaisuudesta poikkeuksellisen kiehtovan.
Vastoin kaikkia odotuksia Tubular Bellsistä tuli myös kaupallinen sensaatio. Levy myi miljoonia ja teki introvertistä Oldfieldistä juhlitun nuoren neron. Varakkaan nuoren neron. Tubular Bells rahoitti myös Richard Bransonin uuden Virgin-levy-yhtiön nousua ja tarjosi samalla alustan monille kummallisille progebändeille. Tangerine Dream, Gong, Hatfield & The North ja monet muut hyötyivät Tubular Bellsin menestyksestä ja Virginistä, joka oli hetken aikaa kiinnostunut kokeellisista yhtyeistä, kunnes ymmärsi, että rahaa oli helpompi tehdä aivan toisenlaisilla bändeillä.
Tubular Bells oli Virginille kassakone, ja sellaisena se haluttiin myös pitää. Vuonna 1975 ilmestyi orkestraalinen versio The Orchestral Tubular Bells, ja vuotta myöhemmin Boxed -kokoelma tarjoili Tubular Bellsin uutena miksauksena yhdessä Hergest Ridgen ja Ommadawnin kanssa. Virgin kärtti Oldfieldiltä myös varsinaista jatko-osaa, mutta tämä vastusti kiusausta, vaikka myöhemmillä levyillään pieniä viittauksia Tubular Bellsiin viljelikin.
Oldfield antoi jatko-osan houkutukselle periksi vasta lähes 20 vuotta alkuperäisen Tubular Bellsin jälkeen. Jatko-osaa hän ei kuitenkaan antanut Virginille, vaan käytti sitä valttikorttina neuvotellessaan uuden, hyvän sopimuksen Warnerin kanssa. Vuonna 1992 ilmestynyt Tubular Bells II myi pari miljoonaa kappaletta eli huomattavasti vähemmän kuin alkuperäinen, jonka kokonaismyynniksi on arvioitu tähän mennessä noin 17 miljoonaa levyä. Normaaleilla mittapuilla Tubular Bells II oli kuitenkin hitti ja myi huomattavasti enemmän kuin mihin ”normaali” Oldfield-levy olisi parhaalla tuurillakaan yltänyt. Tulvaportit olivat auki.
Tubular Bells III:sta ei tarvinnut odottaa kuin kuusi vuotta. Elektronisesta tanssimusiikista inspiraatiota hakenut kolmososa myi jälleen kohtuullisesti, vaikka myyntiluvut olivatkin jatkuvasti laskusuunnassa. Kellot tuntuivat silti kumisevan Oldfieldin päässä alati kovempaa. Vuosituhannen vaihdetta juhlistanut konseptialbumi The Millennium Bell flirttaili kultaisen hanhen kanssa sekä nimensä että kannessaan esiintyvän ikonisen, vääntyneen kellosymbolin kautta, vaikka itse musiikilla ei ollut mitään tekemistä Tubular Bellsin kanssa.
Tässä kohtaa on hyvä todeta, että Oldfieldin jatko-osat olivat tähän mennessä olleet hyvällä tavalla itsenäisiä teoksia. Tubular Bells II kyllä lainasi alkuperäisen levyn kokonaisrakenteen ja varioi sen monia teemoja, mutta suurin osa musiikista oli täysin uutta. Tubular Bells III karkasi vielä kauemmas alkuperäisen varjosta ja viittasi sen teemoihin suoraan vain muutamassa kohdassa. Ja kuten sanottua, The Millennium Bellin yhteys Tubular Bellsiin oli puhdas markkinointitemppu.
Tubular Bells 2003 ottaa vastakkaisen linjan. Se on lähes yksi yhteen alkuperäisen kanssa kulkeva versio eli puhdasverinen remake.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)
Oldfield on kertonut olleensa tyytymätön alkuperäisen Tubular Bellsin toteutukseen. Levy tehtiin nopeasti ja äärimmäisten paineiden alaisena. Mukaan jäi pieniä soittovirheitä, eivätkä kaikki instrumentit olleet aina täydellisesti vireessä. Suurinta osaa levyn miljoonista faneista nämä asiat eivät tietenkään olleet koskaan häirinneet, mutta kun esteet Tubular Bellsin uudelleenäänittämiseltä, tai oikeastaan uuden äänitteen julkaisemiselta, poistuivat 25 vuoden jälkeen, Oldfield päätti tehdä mestariteoksestaan täydellisen version. Tubular Bells 2003 pyrkii siis enemmän tai vähemmän toistamaan alkuperäisen sävellyksen nuotti nuotilta täsmällisesti, mutta tällä kertaa virheettömästi.
Heti levyn intro eli ”Introduction” paljastaa, mistä on kyse. Albumi on nyt jaettu 17 nimettyyn osioon. Tuttua pianon, kellopelin ja urkujen soittamaa minimalistista 15/8-ostinatoa kuullaan aiempaa kirkkaampana, mutta ennen kaikkea tarkempana. Jokainen nuotti on nyt varmasti niin sanotusti jiirissä eli täsmälleen gridissä. 49 sekunnin kohdalla käynnistyvä bassokuvio puolestaan osoittaa, ettei Oldfield kunnioita aivan sataprosenttisesti kaikkia alkuperäisen soinnillisia ratkaisuja. Vuonna 1973 rouheasti soinut bassokitara saa väistyä synteettisemmän soundin tieltä. Lopputulos on hengetön ja steriili. Ratkaisu on käsittämätön. Onneksi aivan yhtä jyrkkiä muutoksia huonompaan suuntaan ei myöhemmin levyllä kuulla.
Hetkittäin uusioversio onnistuu jopa yllättämään positiivisesti. Etenkin noin kuuden minuutin kohdalla kuultava ”Fast Guitars” ja sitä seuraava matalalta jyräävä ”Basses” ovat vaikuttavaa kuultavaa. Kitarat soivat terävästi, basso möyrii vatsanpohjaa kouraisevasti ja kokonaissointi on hyvällä tavalla massiivinen. Toisaalta sekaan sotketut tarpeettomat syntetisaattoripyyhkäisyt hieman häiritsevät. Soundiensa puolesta Oldfieldin tuottama ja Ben Darlowin kanssa yhdessä äänitetty levy kuulostaa komealta.
Ylipäätään lisääntynyt syntetisaattorien käyttö on yksi levyn keskeisistä kauneusvirheistä. Alkuperäisellä levyllä ei nimittäin ollut syntetisaattoreita lainkaan, vaan koskettimien virkaa toimittivat piano ja varsin alkeelliset urut. Omaankin makuuni niissä oli kaikkine hurisevine häiriöäänineen enemmän luonnetta kuin vuoden 2003 version hiotuissa soundeissa.
Kaiken kaikkiaan muutokset ovat marginaalisia. Uusi ääni siellä, pieni painotusero täällä. Hetkittäin myös tempossa on pieniä muutoksia. Esimerkiksi noin 15 minuutin kohdalla kuultava helisevä ”Jazz”-osio tuntuu soivan alkuperäistä aavistuksen nopeammin. Selkein muutos on tietenkin A-puolen päätös, tällä levyllä ”Finale”-nimellä kulkeva osio, jossa seremoniamestarina instrumentteja luettelee nyt koomikko John Cleese. Monty Python -legenda herkuttelee roolissaan asiaankuuluvasti. Valinta on osuva myös siinä mielessä, että alkuperäisessä ideassa oli aina jotain kovin montypythonmaista.
Alkuperäinen Tubular Bells on kuuluisa siitä, että Mike Oldfield toimi levyllä ikään kuin yhden miehen orkesterina. Käytännössä mukana oli kuitenkin muutamia apumuusikoita. Nyt Oldfield soittaa kaiken itse, ja hänen lisäkseen levyllä kuullaan vain Cleesen puherooli ja siskon, Sally Oldfieldin, sanatonta vokalisointia. Sally oli mukana myös alkuperäisellä levyllä, mutta nyt hänen roolinsa korostuu aavistuksen verran. Alkuperäisellä Tubular Bellsillä kuultua Lindsay Cooperin kontrabassoa ja Jon Fieldin huilua ei tule erityisesti ikävä, sillä niiden merkitys kokonaisuudessa oli marginaalinen. Luolamiesosiossa eli ”Cavemanissa” Oldfield on korvannut aidot rummut synteettisellä ratkaisulla varsin uskottavasti, mutta jään silti kaipaamaan Steve Broughtonin ronskisti kolistelevia rumpuja. Onneksi 50-vuotias Oldfield heittäytyy karjahtelevaan, blackmetallia enteilleeseen vokaaliosuuteen yhtä riehakkaasti kuin nuorena miehenä. Tubular Bells II heikoimpia hetkiä oli vastaavan osion laimea vokaalityöskentely, mutta Tubular Bells 2003 ei kärsi samasta ongelmasta.
Alkuperäisen levyn hieman hähmäisempi B-puoli kärsi kiireisistä äänityssessioista A-puolta enemmän, ja Tubular Bells 2003 näyttääkin vahvuutensa erityisesti jälkimmäisellä puoliskolla. Nyt aikaa oli käytettävissä juuri niin paljon kuin Oldfield koki tarvitsevansa, ja kaikki soi alkuperäiseen verrattuna hallitusti ja huolitellusti. Etenkin upeassa, monikerroksellisessa kitaraosiossa, joka tunnetaan nyt nimellä ”Ambient Guitars”, kitarat helisevät aivan uskomattoman kauniisti. Oldfieldin 2000-luvun vaihteen levyistä saattoi välillä saada käsityksen ettei kitarointi enää niin kiinnostanut häntä, mutta homma on kuitenkin selvästi yhä hanskassa.
Lue myös:
- Review: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Levyarvio: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Review: Van Der Graaf – Vital (1978)
- Levyarvio: The Tangent – The Music That Died Alone (2003)
- Year by Year : Best Albums of 1978 – 21-34
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-34
- Review: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
- Levyarvio: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
- Review: Yes – Keys To Ascension (1996)
En ole varma, uskoiko Oldfield itsekään syvällä sisimmässään, että Tubular Bells 2003 tulisi levyn uusi definitiivinen versio. Siis juuri se versio, jonka pariin teoksen ystävät jatkossa aina hakeutuisivat. Näin ei joka tapauksessa käynyt. Kriitikot suhtautuivat levyyn enimmäkseen ihmetellen, eikä se menestynyt kaupallisestikaan läheskään yhtä hyvin kuin edelliset jatko-osat.
Oldfield kertoo vuonna 2007 ilmestyneessä elämäkerrassaan, että hänen kotinsa lähellä sijaitsevan levykaupan näyteikkunassa oli aina Tubular Bells -vinyyli. Kun Tubular Bells 2003 ilmestyi, se korvasi alkuperäisen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes vanha levy palautettiin jälleen kunniapaikalleen. Ihmiset halusivat jatkossakin ostaa nimenomaan alkuperäisen. Oldfield kertoo kummastelleensa tätä, sillä hän piti omaa uusintaversiotaan onnistuneena. Lopulta hän kuitenkin toteaa kirjassaan miltei olkiaan kohauttaen palaavansa vielä jonain päivänä vertailemaan kahta versiota ja uskoo itsekin päätyvänsä suosimaan alkuperäistä.
Tubular Bells 2003 on vaikea arvioida. Kuuntelen alkuperäisen Tubular Bellsin muutamaan kertaan joka ikinen vuosi, mutta tähän uusintaversioon olen palannut vain satunnaisesti. Sen arvo on siis itselleni varsin vähäinen.
Mutta entä jos alkuperäistä ei olisi olemassa tai olisinkin tutustunut Tubular Bellsiin alun perin tämän version kautta? Kuuntelisinko silloin vuoden 2003 versiota? Jälkimmäiseen kysymykseen uskoisin vastaavani kyllä, vaikka alkuperäinen olisi lopulta todennäköisesti voittanut minut puolelleen. Jos alkuperäistä ei kuitenkaan olisi olemassa, myös tämä versio kelpaisi minulle mainiosti. Se ei ehkä onnistu parantamaan kokonaisuutta, mutta kyseessä ei ole mikään vesitetty floppi tai totaalinen epäonnistuminen. Ei todellakaan. Tavallaan siinä on jopa jotain hyvin vaikuttavaa miten täsmällisesti Oldfield onnistuu toistamaan alkuperäisen varsin kompleksisen kokonaisuuden 30 vuotta myöhemmin.
Lopulta kyse on kuitenkin vain siitä, että koko remake-konsepti oli alun perinkin erehdys. Tälle versiolle ei yksinkertaisesti ole tarvetta, ja ainakin omassa levyhyllyssäni sen rooliksi jää olla pikkukiva kuriositeetti aidon asian rinnalla.
Parhaat biisit: “Fast Guitars”, “Basses”, “Jazz”, “Finale”, “Harmonics”, “Ambient Guitars”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Return To Ommadawn (2017)
Kappaleet
Part One
- ”Introduction” – 5:52
- ”Fast Guitars” – 1:04
- ”Basses” – 0:46
- ”Latin” – 2:18
- ”A Minor Tune” – 1:21
- ”Blues” – 2:40
- ”Thrash” – 0:44
- ”Jazz” – 0:48
- ”Ghost Bells” – 0:30
- ”Russian” – 0:44
- ”Finale” – 8:32
Part Two
- ”Harmonics” – 5:12
- ”Peace” – 3:30
- ”Bagpipe Guitars” – 3:08
- ”Caveman” – 4:33
- ”Ambient Guitars” – 5:10
- ”The Sailor’s Hornpipe” – 1:46
Muusikot
Mike Oldfield: akustiset ja sähkökitarat, sähköbasso, harmonikka, Steinway-flyygelit, Farfisa-, Lowrey- ja Hammond-urut, syntetisaattorit, glockenspiel, patarummut, symbaalit, tamburiini, triangeli, putkikellot, ohjelmointi John Cleese: seremoniamestari Sally Oldfield: taustalaulu

Vastaa