Syd Barrettin lähdön jälkeen Pink Floyd tuntui haahuilevan muutaman vuoden ajan melko päämäärättömästi. A Saucerful Of Secrets jatkoi varovaisesti suunnilleen The Piper At The Gates Of Dawnin linjoilla, kun taas tupla-lp Ummagumma oli epätasainen kokoelma soittajien soolo-osuuksia ja keikkaäänityksiä. Soundtrack From The Film ”More” sisälsi elokuvamusiikkia, jota Pink Floydilta tilailtiin näihin aikoihin. Vasta Atom Heart Mother tuntui näyttävän, että yhtyeellä saattaisi olla vielä jotain annettavaa. Relics kokoaa näppärästi yhdelle levylle edustavia kappaleita Pink Floydin varhaisvuosilta.
Relics, jonka alaotsikkona on ”Collection of Bizarre Antiques and Curios” julkaistiin toukokuussa 1971, puoli vuotta Atom Heart Motheria myöhemmin ja puoli vuotta ennen Meddleä. Noiden kahden albumin välissä Pink Floyd tuntui löytävän jotain, mikä muutamaa vuotta myöhemmin jalostui The Dark Side Of The Moonin massoille maistuvaksi musiikiksi. Sen jälkeen tällaiset entisten aikojen kummallisuuksien muistelut olisivat tuntuneet todella kummallisilta, mutta vuonna 1971 Pink Floydilla taisi olla faneja, jotka uskollisesti odottivat yhtyeen vielä palaavan psykedeelisille juurilleen. Ehkäpä Relicsin voi ajatella olevan levy-yhtiön faneille tarjoama jäähyväissuudelma 1960-luvun Pink Floydilta.
Levy alkaa Pink Floydin maaliskuussa 1967 julkaistulla debyyttisinglellä ”Arnold Layne”. Viehättävästi psykedeelinen, mutta silti myös synkempiä sävyjä sisältävä laulu kertoo Arnoldista, jolla oli omituinen harrastus – hän vei öisin naisten alusvaatteita pyykkinaruilta. Laulun aihe tuli Roger Watersin äidiltä – Lontoossa käydessään hän kertoi Sydille, että hänen naispuolisilta vuokralaisiltaan katoaa vaatteita. Syd kehitteli mielessään Arnoldin, joka tietysti pukeutui pihistämiinsä vaatteisiin. Vaikka Radio London ei soittanut tätä kepeästi psykedeelistä pop-kappaletta sen aiheen rivouden vuoksi, ei ”Arnold Laynen” oikeasti pitäisi närkästyttää kuin kaikista tiukkapipoisimpia moraalinvartijoita.
Pink Floyd oli herättänyt esiintymisillään huomiota jo ennen singlen julkaisua ja siksi joidenkin mielestä ”Arnold Layne” ei ollut niin psykedeelinen kuin oli odotettu ja toivottu. Ehkäpä se sitten oli joillekuille liian poppia, mutta selkeät melodiat ja hieman vinksahtaneet sanoitukset olivat oleellinen osa tuon ajan brittiläistä psykedeliaa.
Jos ”Arnold Layne” ei ollut kaikkien mielestä riittävän psykedeelinen, vie ”Interstellar Overdrive” kuulijan jonnekin äärettömän kosmoksen tutkimattomille syrjäseuduille. Pink Floydin debyyttialbumi Piper At The Gates Of Dawnilta napattu yhdeksänminuuttinen instrumentaali alkaa simppelillä ja raskaalla riffillä, mutta hyppää nopeasti improvisoinneissaan space rockin maailmoihin. Tyyliltään tämä enimmäkseen vapaamuotoista improvisointia sisältävä kappale muistuttaa lähinnä amerikkalaisia hippiyhtyeitä. Aivan lopussa ”Interstellar Overdriven” omituisuutta lisätään vielä heittelemällä musiikkia kaiuttimesta toiseen.
Vaikka Pink Floydin toinen single ”See Emily Play” äänitettiin vasta debyyttialbumin äänitysten loputtua, julkaistiin se ennen Piper At The Gates Of Dawnia. Hienoa singleä voinee pitää Syd Barrettin viimeisenä musiikillisena mestariteoksena, sillä hänen hauras mielensä seikkaili jo jossain muualla Pink Floydin ryhtyessä äänittämään toista albumiaan muutamaa kuukautta myöhemmin. ”See Emily Play” vaikuttaa siltä kuin siihen olisi studiossa haluttu yhdistellä kaikkea mahdollista. Barrettin ja Watersin soitossa on rock-elementtejä, Wrightin nopeutettu pianosoolo on saanut ilmeisesti vaikutteita The Beatlesin ”In My Lifestä” ja Barrettin laulutyyli on kuin lastenlaulusta. Lopputuloksena on kolmeminuuttinen popkappale, jolla rakkauden kesän auringonpaiste porottaa kirkkaana.
Miksei Richard Wrightista tullut Sydin jälkeen Pink Floydin uutta musiikillista johtajaa? Kun kuuntelee Relicsiä, erottuvat Wrightin säveltämät ”Remember A Day” ja ”Paintbox” muista selvästi. A Saucerful Of Secretsiltä valittu “Remember A Day” leijailee kauniisti psykedeelisissä sfääreissä. Kappale onkin tuolla albumilla yksi niistä muutamista kappaleista, joilla Sydin tiedetään varmasti soittavan kitaraa. Wrightin piano on kappaleella yllättävän dominoivassa roolissa, mutta kyllähän Sydin soittamat kitarat kiinnittävät kuulijan huomion. Kappaleeseen suunnitellut rumpuosuudet osoittautuivat liian hankaliksi Nick Masonille ja niinpä hänen harmikseen rumpuja päätyi soittamaan Floydin varhaiset levytykset tuottanut Norman Smith.
Lue myös:
- Levyarvio: Pink Floyd – Relics (1971)
- Review: Caravan – s/t (1969)
- Review: Camel – A Live Record (1978)
- Levyarvio: Sally Oldfield – Water Bearer (1978)
- Review: John Greaves – La petite bouteille de linge (1991)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2002
- Review: Rick Wright – Broken China (1996)
- Review: Tool – Ænima (1996)
- Review: Porcupine Tree – Signify (1996)
”Apples And Oranges” -singlen kääntöpuolella julkaistu ”Paintbox” on rakenteeltaan jäntevä popkappale, jonka sovitus on yksityiskohdissaan kunnianhimoinen. Wright tuntui selvästikin ottaneen enemmän vastuuta Pink Floydin musiikillisesta suunnasta Sydin mielen alkaessa lipua pois tästä maailmasta.
Pink Floyd piilotteli 1960-luvulla singlejensä b-puolille hienoja kappaleita. Roger Watersin kirjoittama ”Julia Dream” löytyi ”It Would Be So Nice” -singleltä. Lähinnä akustisella kitaralla ja uruilla soitettu kappale on rauhallinen ja lähes unenomainen. Huilulta kuulostava, mutta ilmeisesti Mellotronilla soitettu melodia tuo kappaleelle kauniin nostalgista tunnelmaa. Kappale oli ensimmäisiä, jolla David Gilmour oli kitaristina ja laulajana.
Koko yhtyeen sävellykseksi merkitty ”Careful With That Axe, Eugene” löytyi alunperin loppuvuodesta 1968 julkaistun “Point Me At The Sky” -singlen kääntöpuolelta. ”Eugenen” varhaisempi versio oli äänitetty BBC:n sessioissa jo kesällä nimellä ”Murderestic Woman”. Viisiminuuttinen kappale tarjoilee tehokkaan hyytävää kauhua jazzahtavan mutta vähäeleisen säestyksen kera. Ensin kevyttä kuiskailua, sitten kiljahduksia ja Gilmourin vimmaista kitarasooloilua. Singlen b-puoleksi ”Eugene” sai melkoisesti huomiota. Se oli pitkään mukana Pink Floydin keikkasetissä ja päätyi myös muutamaan elokuvaan. Vuonna 1970 julkaistulle Zabriskie Point -elokuvan soundtrackille se äänitettiin uudelleen ja tuolloin sen nimenä oli Come In Number 51, Your Time Is Up.
Seuraavat kaksi kappaletta on valittu vuonna 1969 julkaistulta albumilta Soundtrack From The Film “More”. Watersin kirjoittama “Cirrus Minor” leijailee eteerisesti pelkän akustisen kitaran, kosketinsoitinten ja linnunlaulun säestäessä Gilmourin epätavallisen matalaa, kaiutettua laulua. Raukean kappaleen tyyli tuntuu heijastelevan onnistuneesti huumeista hippikulttuuria. Tiettävästi Wright ei ollut erityisen innostunut Moren nopeasti kyhätystä musiikista, mutta hänen soittonsa ”Cirrus Minorin” lopussa on upeaa.
“The Nile Song” on Pink Floydia raskaimmillaan. Tällä kappaleella ei ole enää muistumia aikaisemmasta psykedeliasta – tällä kappaleella soi rock! Gilmourin tulkinta on raakaa niin laulun kuin suunnilleen Jimi Hendrixin tyylillä soitetun kitaran osalta. Waters väitti myöhemmin käyttäneensä ”The Nile Songia” mallina The Wallilta löytyvälle ”Young Lustille”.
Relicsin todellinen harvinaisuus on Watersin kirjoittama “Biding My Time”. Ummagumman sessioissa äänitetty kappale julkaistiin vasta tällä albumilla. Eipä ”Biding My Time” olisi oikein sopinutkaan Ummagummalle, sillä kyseisen tupla-albumin studiokappaleet olivat yhtyeen jäsenten erikseen toteuttamia. Rauhallinen ja rennosti jazzahtava kappale kasvaa loppua kohti hienosti ja Gilmourin kitarasoolo on jälleen kerran tyylikäs. Kappaleella kuullaan myös Rick Wrightin soittamaa pasuunaa!
Kokoelmalevyn kronologisuus rikotaan viimeisellä kappaleella. Piper At The Gates Of Dawnin päätösraita “Bike” on kuitenkin mainio lopetus myös tälle levylle. Pirteältä lastenlaululta vaikuttava ”Bike” hyppelehtii tavalla, joka teki Syd Barrettin parhaista kappaleista kiehtovia. Varsinaisen laulun päätyttyä ”Bike” muuttuu kakofoniseksi äänten sekamelskaksi, jota muistelen jonkun kuvailleen ”Revolution 8½:ksi”.
Relics on ajatuksella toteutettu esittely Pink Floydin 1960-luvun kehityksestä. Sen täydentää Nick Masonin pikkutarkasti piirtämä kansikuva, jossa on jokin ihmeellinen musiikkilaite. Levy voisi luonnollisesti olla parempikin – miksi muutama vain singleillä julkaistu kappale jätettiin pois tältä kokoelmalta? – mutta toisaalta Pink Floydin ajoittain haparoiva kulku Sydin psykedeelisten maailmojen tulkitsijasta persoonallisen rockin esittäjäksi esitellään selkeästi ja mielenkiintoisesti. Relicsiä on helppo suositella kaikille niille Pink Floydin ystäville, joiden mielestä ne varhaisvuosien kappaleet eivät tunnu liian hapokkailta.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Pink Floyd, progressiivinen rock, 1971
Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Pictures At An Exhibition (1971)
Levy-yhtiö: Pink Floyd,Norman Smith,Joe Boyd
Levy-yhtiö: Starline
Vastaa