Levyarvio: The Muffins – Manna/Mirage (1978)

Manna/Mirage on The Muffinsin ensimmäinen studiolevy.

Washingtonissa vuonna 1973 perustettu Canterbury-henkistä avantprogea soittanut yhtye joutui odottamaan varsinaista levytysdebyyttiään viisi vuotta, mutta kommunaalisesti asunut muusikkoryhmä ei suinkaan pyöritellyt peukaloitaan tuona aikana. Ryhmä treenasi ahkerasti, keikkaili paikallisesti ja äänitti musiikkia kotistudiossaan. Nauhoja jaettiin radioasemille ja faneille konserttien yhteydessä. Osa tästä varhaisesta materiaalista on julkaistu myöhemmin Chronometers-albumilla ja Baker’s Dozen -boksilla.

Välimatkaa perustamisesta ensimmäiseen viralliseen julkaisuun selittää osaltaan progressiivisen rockin vaikea markkinatilanne Yhdysvalloissa, etenkin avantgardistisen progen osalta. Markkinaa ei käytännössä juuri ollut. Frank Zappa on oma lukunsa ja tärkeä inspiraation lähde avantprogemuusikoille ympäri maailmaa, mutta muuten progressiivinen rock ja avantgarde eivät 1970-luvun Yhdysvalloissa olleet kaupallisesti kovin yhteensopivia käsitteitä. The Muffins ratkaisi ongelman perustamalla oman Random Radar Records -levy-yhtiön, jonka kautta se julkaisi esikoisalbuminsa itsenäisesti.

Yhtyeen kokoonpano vakiintui pari vuotta ennen Manna/Miragen äänittämistä. Perustajajäsenistä Billy Swann vastasi bassosta ja kitarasta, Dave Newhouse puhaltimien lisäksi kosketinsoittimista ja vuonna 1974 mukaan hypännyt Tom Scott monipuolisesta kattauksesta puhaltimia. 1976 rumpaliksi liittynyt Paul Sears täydensi nelikon, joka muodosti yhtyeen keskeisen kokoonpanon myös seuraavina vuosina.

Lue myös: Levyarvio: Manna/Mirage – Man Ouf Of Time (2021)

Levyn soinnissa puhaltimet nousevat huomattavan suureen rooliin, mikä ei ole ihme, sillä kaksi yhtyeen neljästä jäsenestä soittaa niitä. Scottin ja Newhousen huilut, saksofonit, oboe, nokkahuilut ja klarinetit luovat monipuolisen äänimaiseman, jota täydentävät muutamilla raidoilla vierailevien muusikoiden trumpetti, pasuuna ja tuuba. Vierailevista soittajista mainittakoon myös muutamassa biisissä pienessä roolissa kitaristi Steven Feigenbaum, joka perusti myöhemmin kokeelliseen ja progressiiviseen musiikkiin erikoistuneen legendaarisen Cuneiform Recordsin. The

Manna/Mirage koostuu neljästä sävellyksestä, joista kaksi ensimmäistä pysyttelevät maltillisemmissa mitoissa. Noin neliminuuttinen ”Monkey with the Golden Eyes” on haikea tunnelmointi, kun taas kuusiminuuttinen ”Hobart Got Burned” tarjoaa kulmikkaamman ja vapaamuotoisemman vastapainon. Levyn kaksi jälkimmäistä sävellystä, lähes 16-minuuttinen ”Amelia Earhart” ja yli 22 minuuttiin venyvä ”The Adventures of Captain Boomerang” tarjoavat eeppisen mittakaavan sävellyksien rönsyilylle vaikka ne eivät sinfonisen progen massiivista paatosta tavoittelekaan.

”Monkey with the Golden Eyes” käynnistää levyn rauhallisesti. Hienovaraisesti liikkuva soitinnus ja puhaltimien pehmeät melodiat luovat haikean, lähes maalaisromanttisen tunnelman. Musiikissa on Canterbury-skenelle ominaista melodista herkkyyttä, mutta The Muffinsin ilmaisussa on myös kamarimusiikillista pidättyvyyttä. Avaus on miellyttävä, joskin sen seesteisyys antaa vain vähän osviittaa siitä, millaisiin kulmikkaisiin suuntiin yhtye voi seuraavaksi ajautua.

”Hobart Got Burned” käynnistyy huomattavasti levottomammissa merkeissä. Paikoin sävellys tuo vahvasti mieleen Henry Cow’n varhaistuotannon, kun puhaltimet törmäilevät toisiinsa ja yhtyeen soitto muuttuu hetkittäin lähes hallitsemattoman tuntuiseksi revittelyksi. Äänet rääkyvät kirpeästi, mutta niiden joukosta pilkahtaa myös ilkikurista huumoria. Välillä puhaltimet tuntuvat nauravan kuin lokki, joka on juuri napannut jäätelön lapsukaisen kädestä torilla. Sävellyksen vapaamuotoinen ilmaisu on levyn parhaimmillaan virkistävän arvaamatonta, vaikka sen rosoisuus ei aina johda erityisen mieleenpainuviin musiikillisiin oivalluksiin.

Lue myös

Lähes 16-minuuttinen ”Amelia Earhart” käynnistyy spirituaalisen jazzin mieleen tuovalla kilinällä ja huhuilevilla huiluilla. Alun hämyinen tunnelma saa vähitellen rinnalleen pirteämpää Canterbury-henkistä progeilua, jossa sähköpiano ja puhaltimet käyvät vuoropuhelua. Pitkästä kestostaan huolimatta kappaleessa on useita kiinnostavia yksittäisiä hetkiä, kuten hieman ennen kuuden minuutin rajaa kuultava kimmeltävä kosketinsoitinostinato, jonka ympärillä Swannin fuzz-basso murisee, sekä kymmenen minuutin kieppeillä kuultava hauska nokkahuiluriffittely. Myös hiljainen ja viipyileä kooda on kaunis vaikkakin aavistuksen ylipitkä. Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu täysin löytävän suuntaansa. Tunnelmat vaihtuvat, aiheet tulevat ja menevät, eikä niiden välille aina muodostu riittävän vakuuttavaa jatkumoa.

Yli 22-minuuttinen ”The Adventures of Captain Boomerang” on levyn laajin sävellys ja samalla sen suurin koetinkivi. Nyt musiikki kallistuu yhä enemmän jazz-rockin suuntaan, toki jälleen Canterbury-henkisesti, ja mukana on myös selviä Zappa-vaikutteita. Avantprogemainen dissonanssikaan ei jää unohduksiin. Yhtyeen taitavat soittajat tarjoavat runsaasti yksityiskohtia, joihin tarttua, mutta sävellyksen mittasuhteet eivät tunnu täysin perustelluilta. Pitkään kestoon mahtuu kiinnostavia käänteitä ja lukuisia eri teemoja, mutta niitä yhdistävä punainen lanka tuntuu jäävän ohueksi. Kuuntelukokemus on siksi pikemminkin sarja yksittäisiä välähdyksiä kuin johdonmukaisesti kehittyvä musiikillinen matka.

Levyn tunnelmat vaihtelevat haikeasta pastoraalisuudesta vapaamuotoiseen avantgardistiseen revittelyyn, mutta siirtymät eivät aina tunnu luontevilta. Soundit ovat hieman karut ja kotikutoiset muttei pahasti häiritsevällä tavalla. Suurempi ongelma on ilmaisun ajoittainen hähmäisyys. Kun sävellysten rakenteet eivät kanna riittävästi, musiikki alkaa paikoin tuntua flegmaattiselta.

Manna/Mirage ei ole täysosuma. Sen parhaat hetket osoittavat The Muffinsin hallitsevan sekä kamarimusiikillisen hienovaraisuuden että avantgardistisen rockin kulmikkaamman ilmaisun, mutta pitkät sävellykset jäävät hahmottomiksi. Kokonaisuus on hieman turhauttava: potentiaalia on runsaasti, mutta sen hyödyntäminen jää epätasaiseksi.

Henry Cow’n ja haastavamman Canterbury-musiikin ystävä voisi silti tehdä elämässään huonompiakin valintoja kuin antaa levylle mahdollisuuden. Manna/Mirage on kiinnostava ensimmäinen askel yhtyeelle, joka jatkoi toimintaansa vuosikymmenten ajan. The Muffins julkaisi viimeisen studioalbuminsa Mother Tongue vuonna 2012, ja yhtyeen toiminta jatkui vuoteen 2016 asti.

Parhaat biisit: “Hobart Got Burned”, “Amelia Earhart”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Fred Frith – Gravity (1980)

Kappaleet

  1. Monkey With the Golden Eyes 04:02
  2. Hobart Got Burned 05:59
  3. Amelia Earhart 15:47
  4. The Adventures of Captain Boomerang (for Mike Forrester) 22:48

The Muffins

Billy Swann: basso, piano, kitara, lyömäsoittimet Paul Sears: rummut, gong, ksylofoni, vibrafoni, lyömäsoittimet, kattilat, pannut, pennywhistle Tom Scott: piccolo, huilut, altto-, sopraano- ja baritonisaksofonit, klarinetti, alttoklarinetti, oboe, sopraanorekorder, lyömäsoittimet Dave Newhouse: pianot, urut, piccolo, altto- ja sopraanosaksofonit, bassoklarinetti, muropakkausvihellys, lyömäsoittimet

Muut muusikot

John Schmidt: baritonitorvi ja tuuba (1) Doug Elliot: pasuuna (1) Larry Elliot: trumpetti (1) Steve Feigenbaum: kitara (3, 4) Greg Yaskovich: trumpetti (4)

Tuottaja: The Muffins
Levy-yhtiö: Random Radar Records / Cuneiform Records

Vastaa

WordPress.com.

Up ↑