Vaikuttaa siltä, että uuden kitaristin tuominen Deep Purplen riveihin on saanut konkariyhtyeen aktivoitumaan. Toki purppuraviisikolta on ilmestynyt studioalbumeja vuonna 2013 julkaistusta NOW What?! -albumista lähtien suht tasaiseen tahtiin, mutta nyt edellisen, yllättävän positiivisen vastaanoton saaneen =1 -albumin seuraajaa ei tarvinnut odottaa kuin kaksi vuotta. Eikä kyseessä ole tälläkään kertaa mikään vanhojen ukkojen veltto rahastuslevy ennen viimeistä auringonlaskua, vaan musiikiltaan monipuolinen ja sanoituksiltaan edelleen… no sellainen mihin Ian Gillanin kanssa on totuttu. Basisti Roger Glover ei tällä kertaa osallistunut sanoitusten tekemiseen ja ehkäpä siksi sanoitukset liikkuvatkin välillä ehkä vielä tavallistakin absurdimmissa tunnelmissa.
Vaikka Deep Purple jatkaakin Splat! -albumillaan tunnistettavalla linjallaan, on uusi kitaristi Simon McBride tuonut musiikkiin omaa tyyliään. Tuota tyyliä useat fanit ovat pitäneet onnistuneena paluuna sille linjalle, johon Ritchie Blackmoren aikoina totuttiin. Minusta taas pohjoisirlantilainen McBride tuntuu soitossaan jatkavan luontevasti siitä, mihin Purple oli edennyt Steve Morsen kanssa. Muutoksen huomaa, mutta se vaikuttaa luontevalta kehitykseltä, ei hyppäykseltä menneeseen.
Deep Purple jatkaa tälläkin levyllä yhteistyötään tuottajalegenda Bob Ezrinin kanssa. Vaikka en kaikista Ezrinin tuotannollisista ratkaisuista pidäkään, tuntuu hän vaikuttaneen Purpleen positiivisesti. Kun vertaa tilannetta 20 vuoden takaiseen, jolloin rumpali Ian Paice totesi turhautuneena ihmisten käyttävän enemmän rahaa puhelimen soittoääniin kuin musiikin ostamiseen, niin Ezrinin kanssa Deep Purple tuntuu löytäneen uuden innon musiikin tekemiseen.
Millaisen levyn yli 50-vuotias Deep Purple on tällä kertaa onnistunut tekemään? Useissa ennen levyn julkaisua lukemissani arvioissa Splat! nostettiin 1970-luvun Purpleklassikoiden rinnalle. Se on luonnollisesti liioiteltua, mutta kyllä albumi on silti ilahduttavan energinen ja kutkuttavasti ajattoman kuuloinen. Pitkästä aikaa Deep Purplen levyltä löytyy sellaisia riffejä, jotka jäävät mieleen parin kuuntelukerran jälkeen ja joita ihan amatöörikitaristikin voisi kokeilla tapailla kitaransa otelaudalta. Tai ehkä ajaton on väärä ilmaisu, sillä levyllä kuullaan välähdyksiä purppuraviisikon jäsenten musiikillisesta historiasta. Levy on persoonallinen kokoelma kappaleita, jollaisia oikeastaan ainoastaan Deep Purple pystyy kirjoittamaan ja esittämään vakuuttavasti.
Deep Purple jatkaa myös tällä albumilla hieman hämmentävien nimien käyttöä. Splat! kuvailee esimerkiksi hyönteisen liiskaantumisen ääntä, mutta se ei Gillanin mukaan ole vihje Purplen lopettamisaikeista. Gillan on kertonut olleensa kiinnostunut äärettömyydestä ja kaikesta siihen liittyvästä jo lapsesta asti ja sehän on näkynyt albumien Infinite (2017) ja Whoosh! (2020) nimissä. Tällä albumilla kappaleiden sanoitusten löyhänä yhdistävänä teemana on elämän äärellisyyden ja äärettömyyden pohdinta – toki tietysti gillanmaiseen tyyliin.
Vaikka Splat! kulkeekin monessa suhteessa tuttuja latuja, tarjoilee se yllätyksiäkin. Periaatteessa sofistikoitunutta raskaahkoa rockia tarjoileva Deep Purple ei ole kuulostanut näin raskaalta yli 20 vuoteen. Osa raskaudesta on luultavasti peräisin mielestäni liiankin pitkälle viedystä kompressoinnista. Simon McBride tuo kitaraansa esiin sopivan röyhkeästi. Se onkin oikeastaan välttämätöntä, sillä Don Airey ujuttaa kosketinarsenaaliaan yleensä varsin tyylitajuisesti ja perinnetietoisesti kaikkialle. Ehkä hämmästyttävintä on kuitenkin se, että albumin kansikuvaan on pitkästä aikaa selvästikin panostettu, vaikka se vaikuttaakin tekoälyn avustuksella toteutetulta.
Tulevalta albumilta ehdittiin antaa etukäteen näytteitä. ”Arrogant Boy” julkistettiin ensimmäisenä ja se antaakin hyvän kuvan uudesta albumista. Ian Paicen ja basisti Roger Gloverin muodostaman komppiryhmän soitto rullaa vaivattomasti. Reippaasta rokkibiisistä löytyy musiikillisia muistoja yhtyeen 1970-luvun albumien aloituskappaleista. Don Aireyn Hammondsoolossa on selkeitä vaikutteita Johann Sebastian Bachin urkusävellyksistä hieman samaan tapaan kuin Jon Lordilla ”Highway Starin” tai ”Burnin” sooloissa. Bob Ezrin neuvoi kyllä yhtyeen jäseniä pitämään kappaleet lyhyinä, mutta vain hieman yli kolmeminuuttisen ”Arrogant Boyn” loppuessa kuin seinään tulee ainakin minulle hämmentynyt olo.
Lue myös:
- Levyarvio: Deep Purple – Splat! (2026)
- Levyarvio: Yes – Magnification (2001)
- Review: Rick Wakeman – Criminal Record (1977)
- Review: Tool – Lateralus (2001)
- Review: John Williams – Star Wars (1977)
- Levyarvio: Tool – Lateralus (2001)
- Year by Year : Best Albums of 1977 – 21-33
- Levyarvio: Sakari Kukko – Virret (2001)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1977 – Sijat 21-33
”Diablon” intron kosketinkuviot palauttavat mieleen 1990-luvun Purplen. Kappaleen alussa on jotain samaa kuin The Battle Rages Onin ”Lick It Upissa”, mutta toisaalta myös Abandonin kappaleista löytyi samankaltaista tunnelmaa. Kappaleessa on jylhä, mukavan kiemurainen riffi, jossa on enemmän kuin pelkkä ripaus progea. Don Aireyn ja Simon McBriden soolojen vuorottelua on ilo kuunnella. Kappaleella kuullaan toisena kitaristina Keith Urbania, jonka omistamalla studiolla Splat! äänitettiin.
Mukavan rennosti kulkeva ”The Rider” ei kerro ratsastajasta, vaan keikkapaikkojen takahuoneiden tarjoiluista. Siis niistä jutuista, joita yhtyeelle on sopimusten mukaan oltava tarjolla. Gillanin mukaan Purplella ei ole mitään ihmeellisiä vaatimuksia ja idea sanoituksiin tulikin jonkin toisen – nimeltä mainitsemattoman – yhtyeen jäsenten kiertueen aikana kasvaneesta henkilökohtaisten avustajien määrästä. Musiikiltaan kappale on selvästi tunnistettavaa ja nautittavan rennosti kulkevaa Purplea, mutta mielestäni sanoitusidea on mielenkiintoisin osa kappaleesta. McBriden kitarasoolo on mallikas.
Uskoisin progesta pitävien ihastuvan Don Aireyn kosketintyöskentelyyn ”The Lunaticilla”. Herran Hammondien perinteinen sointi ja sävelkuviot tuovat mieleeni Keith Emersonin. Tunnelma tällä välillä 7/8-tahtilajissakin kulkevalla kappaleella on tyylikkään synkkä ja sanoituksiin sopiva. Gillan kuvailee entistä harmitonta kylähullua, joka ei enää olekaan harmiton.
”The Only Horse In Town” on jälleen Gillanin omaperäisellä huumorintajulla höystetty kappale, jossa laulun päähenkilö on matkalla kohti viimeistä auringonlaskuaan. Kappale rullaa sujuvasti ja siinä on ihan mukava riffi, mutta Gillanin soolotuotannon hämärästi mieleeni tuova ”The Only Horse In Town” ei lopultakaan kuulu albumin mieleenjäävimpien kappaleiden joukkoon.
Gillanin huuliharpulla alkava “Sacred Land” vie Purplea uusille urille, en ainakaan muista yhtyeen kappaleiden sisältäneen aikaisemmin kelttiläisiä vaikutteita ainakaan tässä määrin. Gillanin osalta tyyli ei ole täysin uusi, sillä hänen Naked Thunder -sooloalbuminsa päätöskappaleelta ”No More Cane On The Brazos” löytyy samaa tunnelmaa. Tarina kahdesta ylämaan klaanipäälliköstä vaikuttaa hieman kliseiseltä, mutta toisaalta se sopii albumin teemaan. Aireyn syntetisaattorisoolo on huima, mutta toisaalta se tuntuu olevan hieman vääränlaisessa kappaleessa.
Miellyttävän rento ja rauhallinen “The Beating Of Wings” tuo hämärästi mieleeni Gillan-yhtyeen ”Time And Againin”. McBriden kitarasoolosta löytyy sävyjä toisen smaragdisaaren kitaristin, Gary Mooren soittotyylistä. Ei tämä ihan bluesia ole, mutta tunnelma on joka tapauksessa haikea ja melankolinen.
“Guilt Trippin’” lähtee liikkeelle Aireyn pianolla ja muuttuu jälleen perinteiseksi, mutta virkistävästi poukkoilevaksi Purpletyyliseksi rockkappaleeksi. Gillanin tarinassa Charles Darwin ja Jumala pohtivat, mikä maailmassa on mennyt pieleen. Persoonallisuutta kappaleelle tuo Aireyn pianonsoitto.
“Scribblin’ Gibb’rish” tuntuu palauttavan musiikin jälleen Abandonin aikoihin. Kappale on tunnelmaltaan synkkä ja mikäli ymmärsin oikein, niin Gillan laulaa kommunikoinnin vaikeudesta. Soolot ovat jälleen tyylikkäitä, mutta loppuhäivytys tulee aivan liian aikaisin.
Jos joku miettii tämän kappaleen nimen poliittista korrektiutta, niin aivan sanoitusten alussa sen kerrotaan olevan kirjoitusvirhe. Gillan on kertonut haastatteluissa näkönsä heikkenemisestä ja tuo sanoitusten kirjoittamisen aikana tullut lyöntivirhe vei tarinaa sitten uusille uomille. Rennohko rokkipala “Jessica’s Bra” kertoo Jessican baarista löytyvistä kummallisista ihmisistä.
Hammondeilla alkava “Third Call” on jälleen alussa synkempi kappale, joka kasvaa vähitellen. Musiikiltaan kappale toimii hyvin, mutta Gillanin pelkkään fyysisyyteen perustuvaa suhdetta kuvailevat sanoitukset ovat mielestäni turhauttavat.
“My New Movie” ei ole suoraviivainen kappale, mutta Purplen kappaleeksi se on turhan yllätyksetön. Edes sanoituksista ei löydy pelastavaa elementtiä. Levyn toimivuuden kannalta ”My New Movie” vaikuttaa lähinnä täytebiisiltä.
Ian Paicen rumpukompilla käynnistyvä “Splat!” vaikuttaa kaikin puolin loogiselta albumin päätöskappaleelta. Sen rakenteessa on jotain samaa kuin The Battle Rages Onin päätöskappaleessa ”One Man’s Meat” ja sanoituksissa pohdiskellaan ihmiskunnan tulevaisuutta. Gillanin näkemyksessä ihmiskunta jatkaa olemassaoloaan aineettonana, kollektiivisena tietoisuutena.
“I look into the future as we splat against the wall
Leave this all behind and soon we won’t be here at all
We goin’ metaphysical, whimsical and spiritual
Won’t need that sycamore no more”
Ian Gillania ei käsittääkseni pidetä minään suurena sanoittajamestarina, vaikka herran pitkän uran varrella hänen kynästään onkin irronnut mieleenjääviä ja ajatuksia herättäviä sanoituksia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että 80-vuotias vokalisti on kypsynyt sanoittajana. Hänellä on selkeä tyyli ja vaikka huumorilla on edelleen vankka sijansa teksteissä, tuntuu Splat! sisältävän vielä hieman aiempaa syvällisempääkin pohdintaa maailmastamme. Ja tulkitsijanahan Gillan on edelleen erinomainen.
Musisoinnin osalta Splat! ei tuota pettymystä. Näitä herroja kuunnellessa englannin kielen play-sanan merkitys sekä soittamisena että leikkimisenä tuntuu selvältä. Simon McBride on lumpsahtanut yhtyeeseen onnistuneesti ja pitkään yhdessä soittaneiden Aireyn, Gloverin ja Paicen soitto kuulostaa vaivattomalta.
Tuoreissa haastatteluissa Ian Paice on kertonut, että Deep Purple voisi hyvinkin olla palaamassa studioon jo ensi vuonna. Tämän useissa maissa listoille nousseen levyn perusteella uutinen kuulostaa hyvältä. Splat! nimittäin on albumi, jolla Deep Purple on kuin morsiamen asu – ”something old, something new, something borrowed, something blue.”
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Deep Purple, rock, 2026
Lue myös: Levyarvio: Yes – Aurora (2026)
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: earMUSIC
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti