Yksitoista vuotta Montréalissa asuttuani lähdin hakemaan ensimmäistä kaupunginkirjaston korttia. Ei ollut sattumaa, että asia oli kehtuuttanut, sillä vieläkin melko kehnohko Duolingo-ranskani ei juuri auttanut omanarvontuntoisen herrasmieskirjastovirkailijan kanssa viestimisessä. Selvästikin sujuvaa englantia puhunut harmaantunut herra edellytti, että asia hoidettiin ranskaksi, sanoi Kanadan perustuslaki veronsa hoitaneen kansalaisen oikeuksista mitä tahansa. Taustalla vaikuttaa historiallinen kehitys, jonka keskeisenä virstanpylväänä tapahtui 1960-luvun alun Hiljainen Vallankumous, jossa Quebecin kansa löysi identiteettinsä ja alkoi vaatia vapauksiaan. Herruudesta lähdettiin työntämään paitsi ranskalaisperäinen katolinen kirkko, myös brittiperäiset kapitalistit, joiden katsottiin hallinneen liike-elämää eräänlaisena poissulkevana yläluokkana. Hiljainen Vallankumous, ja sitä heijastanut quebeciläinen kulttuuri oli siis yhdistelmä kansallismielisyyttä ja sosiaalista edistyksellisyyttä. Uskonnonopetus kouluissa lopetettiin, naiset pitivät avioitumisen jälkeen sukunimensä ja ryntäsivät työelämään. Quebecin frankofoonit näkevät itsensä kielivähemmistönä, ja oman murteensa vähemmistökielenä, jonka suojelemisesta pidetään huoli mitä erikoisemmin byrokraattisin kontrollein.
Quebecin musiikkiperinnettä luonnehtii jonkinlainen lämmin, mutta syksyinen melankolia. Luonnehdin joskus Harmonium-yhtyettä ”hernekeittoprogeksi”, viitaten paitsi maanläheiseen soundiin, myös suomalaiselle soundista löytyvään kotoisuuteen (hernekeitto yhdistää Suomen ja Quebecin ruokakulttuuria). 70-luvun progen ystävien kansainvälisestikin tuntema Harmonium on sekin Hiljaisen Vallankumouksen perillisiä; Serge Fiorin teksteillä on Quebecissa samankaltainen kaikupohja kuin Eppujen tai Juicen kappaleilla Suomessa.
Lue myös:
- Review: Cos – Viva Boma (1976)
- Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)
- Review: Camel – Moonmadness (1976)
- Review: Gong – Gazeuse! (1976)
- Review: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
- Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
- Levyarvio: Led Zeppelin – Presence (1976)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 11-20
- Review: Univers Zero – Ceux Du Dehors (1981)
Tämänkertaisen Viikon Teoksen aiheena on Harmonium sijaan chanson-laulaja, ja revue- ja komedianäyttelijä Clémence DesRochersin kunniaksi vuonna 2020 julkaistu Clémence-levy. Quebeciläinen chanson muistuttaa Manner-Ranskan chansonia tuomalla esiin modernisoituvan 1900-luvun kehittyvän tietoisuuden. Jos Jacques Breliä kiehtoi eksistentialismin tuoma sekulaari vapaus, Clemence toi näyttämöllä ja laulajana quebecilaisen naisen vapautuvan äänen mnonivuosisataisen, katolisen kirkon saneleman, lapsivuoteessa ja hellan ääressä vietetyn agraarielämän jälkeen.
Montréalilaisen Sophie Dayn tekemä tribuutti uppoutuu esikuvansa kappaleisiin vallankumouksen loppuvaiheen 1962 ”La Vie D’factrie” kappaleen teollisuusrealismista naisparin rakkaussuhdetta luotaavaan, 2003 julkaistuun Deux Villes. Nämä kaksi historian ääripäätä nousevat levyllä omiksi suosikeiksini. Lisäksi kärkikolmikkoon kiilaa Dayn (ja allekirjoittaneen) lailla McGillin yliopistossa opettavan, syvältä bluesin perinteestä ammentaman Renee Leen scat-improvisaation värittämä, kesämuistoja luotaava On a eu un bien bel été. Mieluummin tätä kuin Mambaa tai Popedaa, kiitos.
Kuulin levystä taannoin kaveriltani Chadilta joka soitti levyllä pianoa. Heti ensitahdeista lähtien soundissa on jotain lohdullista ja koskettavaa. Puhaltimista ja jousista jazz-yhtyeen ympärille koottu instrumentaatio on vähän kuin oman kullan halaus ankean työpäivän jälkeen. Sophie Dayn ilmaisussa soi rautaisen ammattitaidon pohjalle rakennettu vilpittömyys ja inhimillinen lämpö. Musikaali- ja jazz-ammattilaisena ansioitunut Day kirjoitti myös sovituksensa itse. Clémence herätti julkaisuhetkellään myönteistä myhäilyä ja pääsi vuoden 2021 Juno-palkintoehdokkaaksi.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti