Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1997 parhaiksi levyiksi.
- Pekka Pohjola: Pewit (FI) ****½
- Robert Wyatt: Shleep (UK) ****½
- Radiohead: OK Computer (US) ****½
- Discipline: Unfolded Like Staircase (US) ****½
- Fish: Sunsets On Empire (UK) ****½
- Bill Bruford With Ralph Towner And Eddie Gomez: If Summer Had Its Ghosts (UK) ****½
- Yes: Keys To Ascension 2 (UK) ****½
- Porcupine Tree Coma Divine: Recorded Live In Rome (UK) ****½
- Philip Glass: Kundun (US) ****
- Loreena McKennitt: The Book Of Secrets (CA) ****
- Höyry-kone: Huono parturi (FI) ****
- IQ: Subterranea (UK) ****
- Portishead : s/t (UK) ****
- Bozzio Levin Stevens: Black Light Syndrome (US) ****
- 5uu’s: Crisis In Clay (US) ****
- Nils Petter Molvær: Khmer (NO) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. Pekka Pohjola: Pewit
Pewit on Pekka Pohjolan 13. studioalbumi.
Muutamat progressiiviset muusikot ja bändit onnistuivat iskemään kultasuoneen 80-luvulla, mutta suurin osa 70-luvulla kukoistaneista tekijöistä joutui 80-luvulla taistelemaan verissä päin hupenevista resursseista. Edes suomalaisen progressiivisen rockin instituutio Pekka Pohjola (1952–2008) ei ollut immuuni tälle ilmiölle, vaikka pystyikin jatkamaan omaäänisen musiikin tekemistä toisin kuin moni muu kotimainen artisti tai bändi.
70-luvulla albumeilla kuten Harakka Bialoipokku tai Visitation Pohjolan instrumentaalimusiikkia rikastuttivat keskeisissä rooleissa tyypillisemmän rock-instrumentaation rinnalla erilaiset puhaltimet ja jouset. Vuoden 1980 Kätkävaaran lohikäärmeestä alkaen instrumentaatio kaventui ja solistista puolta alkoivat dominoida tiukasti koskettimet ja sähkökitara…
2. Robert Wyatt: Shleep
Shleep on Robert Wyattin seitsemäs sooloalbumi.
Vuonna 1966 perustettu Soft Machine oli hetken aikaa Lontoon underground-piirien kuumin yhtye Pink Floydin rinnalla. Ja bändin riehakkaan eloisa laulaja/rumpali Robert Wyatt (s.1945) luultavasti sen näkyvin jäsen. Siinä missä Pink Floyd onnistui valloittamaan myös valtavirran, jäi Soft Machinen suosio lopulta kulttitasolle.
Wyatt erosi yhtyeestä riitaisissa merkeissä bändin neljännen studiolevyn Fourthin jälkeen. Tämän jälkeen hän perusti oman yhtyeensä Matching Molen, joka julkaisi vuonna 1972 sekä nimettömän debyyttinsä että viimeiseksi jääneen albumin Little Red Record. Kolmas albumi oli jo tekeillä, kun katastrofi iski. Kesäkuussa 1973 Wyatt osallistui Gongista tutun Gilly Smythin syntymäpäiville, ja ilta päättyi traagisesti, kun erittäin päihtynyt Wyatt tippui neljännen kerroksen ikkunasta ja mursi selkärankansa. Wyatt halvaantui pysyvästi vyötäröstä alaspäin…
3. Radiohead: OK Computer
OK Computer on Radioheadin kolmas studioalbumi.
Radioheadin esiaste sai alkunsa englantilaisessa Abingdonin koulussa vuonna 1985 nimellä On A Friday, viitaten bändin harjoituspäivään. Kokoonpanoksi vakiintui nopeasti Thom Yorke (laulu, kitara), Ed O’Brien (kitara, taustalaulu), Colin Greenwood (basso) ja Phil Selway (rummut) sekä lopulta viimeiseksi mukaan liittynyt Jonny Greenwood (soolokitara, koskettimet). Aluksi kaikki jäsenet kirjoittivat yhtyeelle musiikkia, mutta lopulta Yorkesta muodostui pääasiallinen säveltäjä. Vuonna 1991 bändin demo teki suuren vaikutuksen EMI:n A&R -edustajaan ja he saivat tarjouksen kuusi levyä kattavasta levysopimuksesta. Yorke ja kumppanit tarttuivat tarjoukseen. Tässä yhteydessä bändi nimettiin Radioheadiksi Talking Headsin kappaleen ”Radio Head” inspiroimana…
4. Discipline: Unfolded Like Staircase
Unfolded Like Staircase on Disciplinen toinen studioalbumi.
Vuonna 1987 Detroitissa perustettu Discipline työsti ensimmäiset demonsa pian perustamisen jälkeen (ne julkaistiin myöhemmin nimellä Chaos Out Of Order), mutta varsinaista debyyttilevyä saatiin odottaa useampi vuosi. Ennen ensimmäistä levyään Discipline hioi taitojaan keikkailemalla paikallisesti Detroitin seudulla pienillä klubeilla ja underground-tiloissa niittäen mainetta teatraalisilla ja visuaalisesti omalaatuisilla esiintymisillään.
Nimi Discipline lienee samannimisen King Crimson -albumin inspiroima, mutta bändin johtaja Matthew Parmenter on kertonut, että sen on tarkoitus viitata laajemmin henkiseen itsekuriin ja taiteelliseen kunnianhimoon. Ensimmäistä on ulkoapäin vaikea arvioida, mutta ainakin jälkimmäistä Parmenterilla ja Disciplinellä on riittänyt…
5. Fish: Sunsets On Empire
Sunsets On Empire on Fishin neljäs sooloalbumi.
Fish ja Marillion erosivat riitaisasti vuonna 1988. Ero oli niin kitkerä että Marillion ja Fish kommunikoivat vain lakimiesten välityksellä lähes vuosituhannen vaihteeseen asti. Erosta alkoi kilpajuoksu siitä kumpi leireistä ehtisi julkaisemaan ensimmäisenä uuden levyn ja todistamaan näin elinkelpoisuutensa ilman toista osapuolta. Marillion ehti lopulta ensin. Marillionin Seasons End, uuden vokalisti Steve Hogarthin kera, julkaistiin syyskuussa 1989 ja Fishin soolodebyytti Vigil In A Wilderness Of Mirrors muutamia kuukausia myöhemmin tammikuussa 1990. Lopulta kilpajuoksulla ei ollut niin väliä sillä vaikka molemmat levyt myivät kohtuullisesti jäi niiden menestys huomattavasti vaisummaksi kuin mihin kaksi sotaisaa ryhmää oli oli aiemmin pystynyt yhdessä. Sekä Marilllion, että Fish saivatkin tottua jatkossa pienempiin yleisöihin niin konserttilavoilla kuin levykauppojen kassoilla…
6. Bill Bruford With Ralph Towner And Eddie Gomez: If Summer Had Its Ghosts
Rumpali Bill Bruford aloitti musiikkiuransa Yesin perustajajäsenenä vuonna 1968. Yesissä Bruford jatkoi vuoteen 1972, jonka jälkeen seurasi pari vuotta King Crimsonissa. Crimsonin hajottua Bruford loikki hetken aikaa bändistä ja projektista toiseen, tehden lopulta vuonna 1977 ensimmäisen sooloalbuminsa Feels Good To Me. Tämänkin jälkeen Bruford on touhunnut ennakkoluulottoman oloisesti monissa eri projekteissa, mutta 80-luvulta alkaen veri on vetänyt yhä enemmän ja enemmän nimenomaan jazzin suuntaan.
Bruford on itse kuvaillut itseään jazz-rumpaliksi, joka päätyi soittamaan rockia. Toki hän soitti yhtyeissä, jotka sallivat runsaasti vapauksia – hän onkin harvoin urallaan joutunut takomaan perus-backbeatia. Vuonna 1987 hän perusti oman sähköisen jazz-yhtyeensä Bill Bruford’s Earthworks, jossa etenkin Bruford itse käytti tuoreinta teknologiaa osana modernia, rytmisesti kompleksia proge-jazziaan. 90-luvun puolivälissä Earthworks alkoi siirtyä akustiseen ilmaisuun, ja samoihin aikoihin syntyi myös If Summer Had Its Ghosts.
Bruford oli ollut pitkään kiinnostunut ECM:n julkaisemista levyistä, jotka usein liikkuivat omaperäisesti jossain jazzin ja kamarimusiikin välimaastossa. If Summer Had Its Ghostsille Bruford värväsikin kaksi muusikkoa, jotka olivat julkaisseet paljon musiikkia ECM:n kautta. Oregonista tunnettu amerikkalainen kitaristi/pianisti Ralph Towner on julkaissut suuren määrän soololevyjä ja erilaisia duo-projekteja. Hänen tunnetuimpiin ECM-julkaisuihinsa kuuluu rakastettu Solstice (Jan Garbarek, Eberhard Weber, Jon Christensen). Puertoricolainen kontrabasisti Eddie Gomez puolestaan on työskennellyt yhtiölle mm. Jack DeJohnetten ja Townerin levytysten myötä.
If Summer Had Its Ghosts julkaistiin Robert Frippin Discipline Global Mobile -yhtiön kautta, mutta se äänitettiin tyypillisen tehokkaaseen ECM-tyyliin eli viidessä päivässä. Sen musiikki on kepeää, melodista ja ilmavaa akustista jazzia, joka kuulostaa mestareiden soittamana jatkuvasti ihastuttavan vaivattomalta. Tunnelmat ovat suhteellisen hilpeitä, mutta usein myös intiimin mietiskeleviä. Levy ei ole itse asiassa 100 % akustinen, sillä muutamassa kappaleessa kuullaan kevyenä lisänä Townerin soittamaa elektronista kosketinsoitinta, ja Bruford hyödyntää äärimmäisen hienovaraisesti myös sähkörumpuja siellä täällä.
Suurin osa sävellyksistä on Brufordin, mutta mukana on myös yksi sävellys sekä Townerilta että Gomezilta. ”Some Other Time” -biisistä on saanut krediitin myös rumpali Joe Morello, koska Bruford varioi siinä hänen klassista ”Far More Drums” -rumpukomppiaan.
Townerin virtuoosimainen akustinen kitarointi varastaa usein huomion, mutta myös Gomezin kontrabasso kuulostaa upealta. Bruford itse tuntuu täysin luontevalta omaan korvaani tällaisessa ”puhtaassa” jazz-ympäristössäkin, vaikka olen nähnyt Townerin jossain haastattelussa puhuvan levystä hieman alentuvaan sävyyn: ”Bill on rock-rumpali, tiedäthän…”. Varmasti Brufordin vahva mieltymys analyyttisen tarkkaan soittoon ja epäsäännöllisiin tahtilajeihin – joka kuuluu tälläkin levyllä – poikkeaa keskimääräisistä jazz-rumpaleista, mutta ei se hänestä rokkaria tee. Se tekee hänestä Bill Brufordin.
Oli Towner tai kuka tahansa mitä mieltä hyvänsä, itseeni If Summer Had Its Ghosts uppoaa kuin väärä raha. Se ei ole vain suosikkini Brufordin akustisista jazz-levyistä – se on yksi nautittavimmista jazz-albumeista, joita olen koskaan kuullut.
Parhaat biisit: ”If Summer Had Its Ghosts”, ”Never The Same Way Once”, ”Somersaults”
7. Yes: Keys To Ascension 2
Vuonna 1968 perustetun Yesin myrskyinen saaga jatkuu jatko-osalla edellisenä vuonna ilmestyneelle live/studio-hybridille Keys To Ascension.
Kävin ensimmäisen Keys To Ascensionin arvostelussa perusteellisesti läpi kuinka ”Trevor Rabinin Yes” koki muodon muutoksen ja palasi ns. klassiseen kokoonpanoon joten otetaan tähän väliin vain nopea kertaus miten Talkista päädyttin Keys To Ascensioniin.
Vuonna 1994 julkaistu Talk oli kaupallinen floppi, ja sitä seuranneella kiertueella Yes esiintyi selvästi pienemmille yleisöille kuin mihin oli tottunut. Kiertueen jälkeen kitaristi Trevor Rabin jätti yhtyeen siirtyäkseen Hollywoodiin elokuvasäveltäjäksi, ja hänen mukanaan myös kosketinsoittaja Tony Kaye vetäytyi musiikista ryhtyen ravintoloitsijaksi. Talkin jälkeen Yes jäi ilman levysopimusta, mutta pienempi levymerkki Castle Records osoitti kiinnostusta yhtyeen tuotannon julkaisemiseen…
8. Porcupine Tree: Coma Divine – Recorded Live in Rome
Coma Divine – Recorded Live In Rome on Porcupine Treen ensimmäinen livealbumi.
Porcupine Tree käynnistyi Steven Wilsonin sooloprojektina vuonna 1987. Kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneestä Up The Downstairista alkaen Porcupine Treestä alkoi pikkuhiljaa muodostua oikea yhtye. Livenä Porcupine Tree alkoi esiintyä vuonna 1993 kokoonpanolla Wilson (kitara, vokaalit), Richard Barbieri (koskettimet), Colin Edwin (bassokitara) ja Chris Maitland (rummut), mutta levy The Sky Moves Sideways (1995) oli vielä enimmäkseen Wilsonin oma rakennelma.
Tämän kehityskulun voi ajatella saavuttaneen jonkinlaisen lakipisteensä Signify-levyllä, joka tehtiin enemmän tai vähemmän alusta alkaen yhdessä muiden jäsenten kanssa. Kuitenkin vasta yhtyeen ensimmäinen livelevy Coma Divine tuo nelikon yhteen 100-prosenttisesti orgaanisena yksikkönä. Ja lopputulos on varsin huikeaa kuunneltavaa.
70-luvulla Genesiksen ja Van der Graaf Generatorin kaltaisista progebändeistä tuli supertähtiä Italiassa ennen kotimaataan Englantia, ja ilmeisesti jotain samasta taiasta oli yhä 90-luvulla jäljellä, sillä myös Porcupine Tree vaikutti olevan saapasmaassa suositumpi kuin kotimaassaan. Supertähteydestä puhuminen olisi toki liioittelua Porcupine Treen tapauksessa, mutta kolmen 5000 ihmisen yleisön edessä soitettu teatterikeikkojen sarja, joilla Coma Divine äänitettiin, ei ole lainkaan hassumpi suoritus uudelle 90-luvun progebändille.
Innokkaan yleisön edessä Porcupine Treen musiikki herääkin aivan uudella tavalla eloon, kun sitä on soittamassa pätevä bändi. Ensimmäisten levyjen yhden miehen kotistudio -tunnelma on vain kaukainen muisto Porcupine Treen livekvartetin käsittelyssä. Etenkin The Sky Moves Sideways -levyn (1995) nimibiisi (joka tiivistetään onnistuneesti 36 minuutista 12 minuuttiin) ja “Dislocated Day” heräävät aivan uudella tavalla eloon livenä verrattuna alkuperäisiin varsin steriileihin versioihin ohjelmoituine rytmiraitoineen. Myös massiivisesti pauhaava “Up The Downstair” on vaikuttava. Signify-levyn nimiraidasta kuullaan muutamalla minuutilla pidennetty versio, joka sisältää alkuperäistä versiota huomattavasti monimutkaisempaa soittoa. Yksi Coma Divinen ilahduttavista piirteistä on, että Barbierin syntetisaattorit saavat selvästi aiempaa enemmän tilaa.
Vuonna 2004 Coma Divinesta julkaistiin yli 20 minuutilla laajennettu painos, joka kasvattaa levyn perspektiivin muistuttamaan enemmän kokonaista konserttia. Mukaan otettiin useita aiemmin pois jätettyjä kappaleita, kuten “The Moon Touches Your Shoulder” ja “Always Never”, joista osa julkaistiin alun perin Coma Divine II -EP:llä (1999). Levy myös remasteroitiin, minkä myötä se soi aavistuksen alkuperäistä muhkeammin. Vahva suositus siis laajennetulle versiolle.
Coma Divinea voi pitää tavallaan Porcupine Treen ensimmäisen aikakauden päätöksenä. Tämän jälkeen yhtye siirtyi pitkistä psykedeelis-progressiivisista sävellyksistä hieman tiivistetympään ilmaisuun, lähestyen perinteisempää pop/rock-formaattia.
Parhaat biisit: “Signify”, “The Sky Moves Sideways”, “Dislocated Day”, “Up The Downstair”kummoista menestystä.
9. Philip Glass: Kundun
Kundun on Philip Glassin säveltämä score Martin Scorsesen elokuvaan, joka kertoo 14. Dalai Laman elämästä.
Glass oli 1990-luvun loppupuolella jo tunnettu nimi myös elokuvamusiikin saralla (esimerkiksi Koyaanisqatsi ja Mishima olivat herättäneet huomiota), mutta Kundun kohotti hänen profiiliaan entisestään. Projekti oli Glassille myös poikkeuksellisen henkilökohtainen: hän oli kiinnostunut buddhalaisuudesta ja meditaatiosta jo 1960-luvulta alkaen, ja hänen musiikissaan oli pitkään esiintynyt spirituaalisia, toisteisuuteen pohjautuvia rakenteita, jotka resonoivat Tiibetin estetiikan kanssa. Kuultuaan projektista, Glass lobbasikin itseään aktiivisesti Kundunin säveltäjäksi ohjaajaScorseselle – ja Scorsese tarttui tarjoukseen.
”I knew something about this culture, because I had travelled in India, and I met the refugees. I knew musicians in Tibet, and I suggested to Scorsese that I wanted to make the score with Tibetan musicians. He was very open to what I wanted. It was easy because I know the Tibetans, as well as the Buddhism, so a film about the Dalai Lama was a good opportunity to create a really spiritual music.”
— Philip Glass
Kundunin score on esimerkiksi Koyaanisqatsiin verrattuna tyypillisempää elokuvamusiikkia siinä mielessä, että se ei ole koko kokemuksen selkäranka, vaan tässä Glass alleviivaa, vahvistaa ja heijastaa tunnetiloja, joita Scorsesen tarinankerronta esittelee. Sävellykset ovatkin nyt hienovaraisempia kuin Glassin usein hyvin päällekäyvä musiikki usein.
Glassille tyypilliset toisteiset arpeggiot ovat edelleen tärkeässä roolissa, mutta tällä kertaa ne yhdistyvät modaaliseen harmoniaan, mistä syntyy meditatiivinen, ajaton ja rituaalinomainen tunnelma. Omintakeista Kundunin scorelle on myös länsimaisen klassisen orkesterin instrumentaation yhdistäminen tiibetiläisiin soittimiin. Glass loihtii orkestraalisia sävyjä noin kymmenen hengen muusikkoryhmällä, johon kuuluu tiibettiläisiä lyömäsoittimia ja torvia. Kaiken kruunaa Gyuton-munkkien kurkkulaulu ja muut perinteiset laulutekniikat, jotka nousevat useissa kohdissa keskeiseen rooliin.
Yksi toistuva ja erityisen kiehtova elementti kautta musiikin on pärisevä, metallinen ääni, joka ilmeisesti syntyy tingshan-symbaaliparin ja kangling-torven yhdistelmästä. Tämä tekstuuri toimii erityisen vaikuttavasti levyn päättävässä, kymmenminuuttisessa kohokohdassa ”Escape to India”, jossa se yhdistyy matalasti soiviin jousiin, tummiin vaskipuhaltimiin, dramaattisesti messuavaan kuoroon ja emotionaalisesti väkevään melodiaan. Jatkuvasti ja hienovaraisesti kasvava sävellys paisuu lopulta suorastaan pakahduttavan majesteettiseksi vyörytykseksi.
Glassin Kundun-score sai mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse elokuva joutui Kiinan painostuksen vuoksi poliittisen kohun keskelle ja kiellettiin kokonaan Kiinassa.
Kundunissa lyövät vaikuttavalla tavalla kättä länsimainen orkestraalinen elokuvamusiikki, Glassin omintakeinen minimalismi ja tiibetiläinen musiikkiperinne. Yksittäisten kappaleiden tasolla Kundun ei ehkä tarjoa Glassin tuotannon kirkkaimpia hetkiä – ehkä ”Escape to India” poikkeuksena – mutta kokonaisuutena sen jännitteinen, modaalinen meditatiivisuus muodostaa kiehtovan musiikillisen matkan. Se on yksi henkilökohtaisista suosikeistani Glassin diskografiassa.
Parhaat kappaleet: ”Sand Mandala”, ”Chinese Invade”, ”Escape to India”
10. Loreena McKennitt: The Book of Secrets
The Book of Secrets on Loreena McKennittin kuudes studioalbumi.
Kanadalaisen laulaja–säveltäjä–tuottaja Loreena McKennittin The Book of Secrets jatkaa luontevasti siitä, mihin hänen edellinen levynsä The Mask And Mirror (1994) jäi. Tarjolla on jälleen rikkaasti sovitettua crossover-musiikkia, joka ammentaa vaikutteita paitsi ns. vanhasta musiikista, myös lukuisista ei-länsimaisista kulttuureista. The Mask and Mirrorilla McKennittin sävellykset laajenivat kelttivaikutteiden ulkopuolelle ja hakivat innoitusta yhä laajemmalta kulttuuriselta alueelta. Samalla kappaleiden pituudet kasvoivat, ja niiden rakenteet poikkesivat selvästi perinteisistä folk- ja pop-kaavoista. The Book of Secrets jatkaa tätä kehitystä: sävellykset ovat entistä pidempiä ja rakenteiltaan entistä epäkonventionaalisempia ja moniosaisempia. Myös sovitukset ja tuotanto ovat jalostuneet entisestään, mikä vahvistaa musiikin elokuvallista kerronnallisuutta.
Noin kolmenkymmenen eri muusikon voimin toteutettu The Book of Secrets alkaa tyylikkäästi kappaleella ”Prologue”, jossa käytetään käsiperkussioita, jousia ja sanatonta vokalisointia. Sävellys ammentaa vahvasti vaikutteita Lähi-idästä ja onnistuu luomaan mystisen ja arvoituksellisen tunnelman.
Toisena kuultava ”The Mummers’ Dance” voisi lähes olla peräisin Kate Bushin tai Tori Amosin levyltä, sillä kyseessä lienee McKennittin uran popmaisin kappale. Se seuraa melko tarkasti pop-rakenteita ja sisältää selkeän, yksinkertaisen grooven. Rikas instrumentaatio jousineen, hurdy-gurdyineen ja oudeineen erottaa sen kuitenkin keskiverto pop-tuotannosta – jopa edellä mainituista mestareista. ”The Mummers’ Dancesta” tuli hitti, jonka suosiota siivitti elektronisen musiikin duo DNA:n tekemä remix-versio.
Levyn vahvimmat raidat kurkottavat kuitenkin kauas pop-musiikin rajojen ulkopuolelle. Lähi-idän tunnelmiin palaava, rytmisesti monimuotoinen ”Marco Polo” luo upeasti elokuvallisia maisemia. Sen rakenne on vapaa ja moniosainen, ja erityisesti perkussioissa käytetyt aksentit ja kerroksellisuus synnyttävät vaikutelman epäsäännöllisistä tahtijaoista, vaikkei kappaleessa varsinaisesti vaihdeta tahtilajeja. Polyrytminen ja tunnelmaltaan lähes hypnoottinen sävellys edustaa onnistunutta fuusiota etnisten vaikutteiden ja progressiivisen musiikin välillä.
Myös yli kymmenminuuttinen, dramaattinen ja kerronnallinen balladi ”The Highwayman” on vaikuttava kokonaisuus. Se perustuu Alfred Noyesin samannimiseen runoon (1906) rakentuen sen 17 säkeistön varaan. Kertosäkeitä välttelevä, lineaarinen rakenne tuo mieleen Bob Dylanin eeppiset tarinankerrontakappaleet. McKennitt rakentaa kuitenkin sävellyksen huomattavasti rikkaamman, lähes orkestraalisen instrumentaation varaan.
Vähemmän progressiivisista kappaleista maininnan ansaitsee erityisen kaunis instrumentaali ”La Serenissima”, joka yhdistää onnistuneesti barokkityyliä ja kelttiläistä tunnelmaa.
The Book of Secrets oli valtava menestys: esimerkiksi Yhdysvalloissa levy myi tuplaplatinaan oikeuttavan määrän. Kaikkiaan sitä on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. En täysin ymmärrä, miten tämä on ollut mahdollista, mutta on ilahduttavaa, että silloin tällöin täysin tinkimätön ja omaääninen musiikki voi menestyä myös kaupallisesti.
Parhaat kappaleet: ”Prologue”, ”Marco Polo”, ”The Highwayman”, ”La Serenissima”
11. Höyry-kone: Huono parturi
Huono parturi on Höyry-koneen toinen studiolevy.
Vuonna 1991 perustettu Höyry-kone julkaisi debyyttinsä Hyönteisiä voi rakastaa vuonna 1995. Se oli raikas tuulahdus suomalaisen progressiivisen rockin historiassa sillä ns. avantprogea ei ole tässä maassa juuri tehty. Höyry-kone sen sijaan ammensi samasta Bartok/Stravinsky-lähteestä kuin ns. RIO-yhtyeet tai King Crimson jonka vaikutus kuului hetkittäin liiankin selkeästi. Hyönteisiä voi rakastaa oli kuitenkin erittäin eklektinen albumi ja 1900-luvun taidemusiikin ja 70-luvun progen ohella siinä kuului myös kaikuja mm. Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion musiikista.
Höyry-koneen musiikki on Huono parturi levyllä hieman vähemmän rujoa, nyrjähtänyttä ja myös selvästi debyyttiä vähemmän kompleksista. Myös metalliset riffit korostuvat nyt aiempaa enemmän. Ei Höyry-kone kuitenkaan miksikään Iron Maideniksi silti ole tälläkään levyllä muuttunut (Vaikka yhtyeellä olikin tapana soittaa ”The Trooperia” livenä). Jyräyksen ohessa kuullaan myös muutama erikoinen irtiotto kuten humoristinen ”Bakster” joka kuulostaa mykkäelokuvien toimintamusiikilta ja toisaalta levyn aloittama harras ambietmainen gregoriaanisen kirkkolaulun mieleen tuova ”Beata Visceria.
Luontevimmillaan Höyry-kone on kuitenkin runnovissa ja kirskuvissa raidoissa kuten ”Terva-Antti ku häihin lähti”, ”Laahustaja” ja ”Laina-ajalla” joissa äärimmilleen yliohjatut sähkökitarat murisevat alavireisesti ja menoa komppaa usein Topi Lehtipuun viulu ja Marko Mannisen sello. Pääasiassa basistina toimivan Jarno Sarkulan (1973–2020) huilu ilahduttaa myös siellä täällä. King Crimson -geeni on näissä kappaleissa yhä vahva, mutta ei ikinä aivan niin ilmeinen kuin hetkittäin debyytillä kun Crimsonin riffejä tunnuttiin lainaavan lähes suoraan.
Topi Lehtipuun oopperamaiset vokaalit ovat edelleen keskeinen osa bändin viehätystä ja tae omaperäisyydelle vaikka niitä kuullaankin tällä kertaa vain puolella albumin raidoista. Instrumentaalista jyräystä on nyt enemmän. Osasta levyn helpoimmista ja keveämmistä raidoista tulee tällä kertaa hieman mielleyhtymiä jopa kotimaisen vinksahtaneen vaihtoehto-rockin kuninkaiden CMX:n ja YUP:n tuotannon suuntaan (etenkin nimibiisi kuulostaa huomattavan paljon YUP:lta). Tämä olisi voinut olla yksi potentiaalinen selviytymisstrategia yhtyeelle; yksinkertaistaa hieman musiikkia ja lähestyä valtavirtaa silti omalaatuisuutensa säilyttäen edellä mainittujen yhtyeiden lailla.
Huono parturi ei yllä missään vaiheessa aivan samoihin korkeuksiin kuin debyytti ja on myös hieman epätasaisempi kokonaisuus. Siitä huolimatta kyseessä on kuitenkin väkevä ja erittäin omintakeinen albumi joka on tärkeä osa 90-luvun suomalaista progehistoriaa. Ja yhtyeen keikat olivat legendaarisia! Olin asiaa todistamassa useammankin kerran.
Valitettavasti Huono parturi jäi Höyry-koneen viimeiseksi levyksi. Lehtipuu jätti yhtyeen pian levyn julkaisun jälkeen keskittyäkseen uraansa oopperalaulajana. Haastatteluissa tämän jälkeen yhtye puhui vielä jatkosta, mutta lopulta sitä ei koskaan kuulunut. Tai tavallaan kuului. Basisti Jarno Sarkula ja rumpali Teemu Hänninen perustivat nimittäin Höyry-koneen raunioille uuden yhtyeen Alamaailman vasarat joka jatkoi edeltäjänsä avantgardista otetta uudella kulmalla.
Parhaat biisit: ”Terva-Antti ku häihin lähti”, ”Kala”, ”Laahustaja”, ”Laina-ajalla”
12. IQ: Subterranea
Subterranea on IQ:n kuudes studioalbumi.
Vuonna 1981 perustettu englantilainen IQ teki 80-luvun alussa muutaman suht lupaavan neoproge-levyn ja siirtyi sitten popimpaan suuntaan. Pop-listojen valloitus uuden vokalistin voimin ei kuitenkaan onnistunut ja alkuperäinen vokalisti Peter Nichols palasi ruotuun ja yhtye julkaisi vuonna 1993 levyn Ever joka oli paluu progressiivisen rockin pariin
Ever sai positiivisen vastaanoton ja ilmeisesti siitä voimaantuneena IQ hyppääkin tällä seuraavalla levyllä suoraan progen syvään päätyyn. Subterranea on kahdelle CD:lle jaettu yli 100 minuuttinen konseptialbumi.
Subterranea kertoo miehestä, joka on pidetty koko elämänsä ajan eristyksissä. Ilmeisesti osana jotain salaista sosiaalista kokeilua. Hänet vapautetaan yhtäkkiä ulkomaailmaan ilman ennakkovaroitusta ja ilman mitään käsitystä siitä, miten maailma toimii. Albumi seuraa hänen matkaansa, kun mies kohtaa uusia kokemuksia, rakkauden, petoksen ja nousee lopulta vastarintaan mystisiä vangitsijoitaan vastaan. Subterranea on siis hyvin ilmeinen IQ:n vastine Genesiksen legendaariselle konseptialbumille Lamb Lies Down On Broadway jossa protagonisti joutuu surrealistiselle matkalle omaa identiteettiään tutkien. IQ:n versio teemasta ei tunnu yhtä kompleksiselta ja nokkelalta ja ennen kaikkea siitä puuttuu vinksahtanut huumori jota Peter Gabriel onnistui ujuttamaan sekavaan, mutta kunnianhimoiseen tarinaansa. Elokuvavertausta käyttäen Lamb Lies Down On Broadway on kuin surrealistinen Alejandro Jodorowskyn taide-elokuva ja Subterranea sliipattu dystopia-thrilleri Hollywoodista.
Myöskään musiikillisesti Subterranea ei tarjoa mitään suuria mullistuksia. Levy jatkaa luontevasti Everin linjoilla tarjoillen melodista ja suht mahtipontista helposti kuunneltavaa poppiprogea jota maustetaan sopivasti poikkeusjaollisilla rytmeillä sekä komeasti kaareilevilla kitara- ja -syntetisaattorisooloilla. Kitaristi Mike Holmes ja kosketinsoittaja Martin Orford tekevät hyvä työtä instrumentaalisina solisteina, mutta levyn tähdeksi nousee jälleen Nicholsonin surumielisesti, mutta voimakkaasti laulamat vokaalit. Pienen yllätyksen tarjoaa vieralija Tom Wrightin suht juustoisesti soiva saksofoni muutamassa kappaleessa.
Tuotannoltaan Subterranea on huomattava parannus Everiin nähden. Soundi-paletti on edelleen hieman liian digitaalisen puhtoinen, mutta yleisesti ottaen kaikki kuulostaa kuitenkin aiempaa lämpöisemmältä, tuhdimmalta ja hiotummalta.
Siihen nähden, että kyseessä on tupla-albumi varsinaista tyhjäkäyntiä on yllättävän vähän. Täytyy tosin myöntää, että siinä vaiheessa kun levy pääsee täsmälleen 20 minuuttia kestävään loppuhuipennukseensa ”The Narrow Margin” alkaa oma kiinnostuskiikarini olla jo hieman huurussa. Varsinaisia notkahduksia levyllä ei siis ole, mutta toisaalta Subterranea ei myöskään tarjoa mitään erityisen timanttisia huippuhetkiä vaan kyseessä enemmänkin tasavarmaa suorittamista. Melodisen neoprogen ystäville Subterranea on erittäin suositeltavaa kuunneltavaa ja saattaa olla yhtyeen tasavahvin albumi tähän mennessä.
Parhaat biisit: ”Subterranea”, ”Sleepless Incidental”, ”Failsafe”, ”Breathtaker”, ”Somewhere In Time”
13. Portishead : s/t
Portisheadin toinen studioalbumi ilmestyi kolme vuotta valtavan suosion saavuttaneen Dummyn jälkeen. Dummyn pehmeän tunnelmallinen yhdistelmä jazzia, hiphopia ja melankoliaa sai paitsi suitsutusta kriitikoilta niin myös suuren yleisön suosion. Levy myi miljoonia ja yhdessä Massive Attackin kanssa se nosti Englannin Bristolissa syntyneen ns. triphop-soundin 90-luvun kuumimmaksi uudeksi musiikkityyliksi sitten grungen.
Beth Gibbonsin, Adrian Utleyn ja Geoff Barrowin muodostaman trion nimetön jatko-osa rakentaa pitkälti Dummyn luomien suuntaviivojen pohjalta, mutta erojakin on. Portishead on edeltäjäänsä synkempi, raaempi ja kokeellisempi levy, joka ei tyydy vain miellyttämään esikoisen ystäviä vaan todella haastaa kuulijansa.
Suurimmat erot debyyttiin verrattuna löytyvät tuotantopuolelta. Vanhojen kappaleiden samplet on jätetty pitkälti pois ja sen sijaan yhtye rakensi itse oman analogi-nauhoihin perustuvan sample-kirjaston omien soittosuorituksien pohjalta. Näin Portishead pystyi hallitsemaan täydellisemmin omaa äänikuvaansa säilyttäen silti vinyyli-henkisen retrosoudinsa. Yleisoundikin on tosin jossain määrin erilainen sillä siinä missä Dummy soi nostalgisen lämpöisesti on tämän levyn soundi kylmempi ja rajumpi. Kuulijaa hätkähdytetään siellä täällä erilaisilla häiriö – tai hälyäänillä.
Levyn avaus ”Cowboys” on kuin varoitus – rytmisesti nykivä, aggressiivinen ja epävakaa. Kappale ei kutsu sisään, vaan työntää luotaan. Se, mikä Dummyllä oli viettelevää, on nyt lähes pelottavaa. Silti kolkon kuoren alta paljastuu yhä sama hauras sydän. Sen sykkeen kuulee selvimmin levyn ehdottomassa kohokohdassa: ”All Mine”. Se yhdistelee barokkimaisia jousia, vahvaa rytmiä jaGibbonsin vaikuttavaa lauluosuutta jossa hän kuulostaa kuin epätoivoa täynnä olevalta chanson-laulajatterelta kieroutuneessa kabareessa. Harva kappale kuulostaa näin uhkaavalta ja kauniilta yhtä aikaa.
Portishead ei ole siis Dummyn kaltainen hittiparaati, eikä se menestynytkään edeltäjänsä mittakaavassa, mutta kokonaisuutena kyseessä on erittäin palkitseva kuuntelukokemus ja ilahduttava osoitus siitä miten yhtye oli valmis riskeeraamaan menestyksen omia rajojaan haastaen.
Parhaat biisit: ”All Mine”, ”Cowboys”
14. Bozzio Levin Stevens: Black Light Syndrome
Black Light Syndrome on Terry Bozzion, Tony levinin ja Steve Stevensin ensimmäinen yhteinen albumi.
Olen usein tällä sivustolla kirjoittanut kuinka 90-luvun puolivälissä progressiivinen rock alkoi tekemään jälleen uutta nousua. Pääosin kyse oli ruohonjuuritasolla tapahtumasta toiminnasta joka lähti usein innokkaista nuorista muusikoista jotka tekivät uutta musiikki vanhan progen hengessä täysin omaehtoisesti ja usein jopa nämä levyt itse julkaisten. Vaikka uuden progen myyntiluvut eivät olleet suuria ilmaantui uutta markkinarakoa hyödyntämään myös joitakin genreen erikoistuneita levy-yhtiöitä.
Yksi merkittävimmistä uusista yhtiöistä (ainakin katalogin koolla mitaten) oli amerikkalainen Magna Carta. Magna Cartan erikoisalaa oli tribuutti-levyt joilla tuoreemma progebändit tekivät ”kunniaa” vanhoille proge-klassikoille. Nämä usein kyseenalaiset lopputuotokset käärittiin käärittiin sitten lopulta kammottavalla tietokonegrafiikalla kirjailtuihin kansiin. Magna Carta rahoitti myös kokonaan uusia yhtyeitä kuten Cairo ja Echant ja silloin tällöin masinoi kasaan myös itse aivan uusia kokoonpanoja. Yksi tällainen ryhmä oli Bozzio Levin Stevens.
Kaikille vähänkin progressiivista musiikkia seuraaville ei liene yllätys, että rumpali Terry Bozzio (Frank Zappa, Missing Persons, U.K.) ja basisti Tony Levyn (King Crimson, Peter Gabriel) ovat suoranaisia petoja mitä tulee omien instrumenttiensa hallintaa ja pystyvät soittamaan periaatteessa mitä hyvänsä heidän eteensä heitetään. Trion jokerikortti onkin kitaristi Steve Stevens joka tunnettiin tässä vaiheessa lähinnä Billy Idolin yhtyeessä soittamastaan hardrockista.
Black Light Syndrome tarjoilee spontaanisti viidessä päivässä sävellettyä ja äänitettyä (Stevens teki vielä joitakin päiviä kitarapäällekkäinäänityksiä varsinaisten sessioiden perään) vauhdikasta instrumentaaliprogea. Stevens ei ehkä ole teknisesti aivan yhtä kova soittaja kuin trion kaksi herraa, mutta se kääntyy oikeastaan levyn vahvuudeksi. Stevensin kitaraosiot tuovat sopivasti mukanaan melodisuutta ja jopa tietynlaisia psykedeeisiä hardrock-sävyjä jotka estävät musiikkia hyytymästä pelkäksi tekniseksi kikkailuksi. Muutamia kertoja Stevens sortuu kuitenkin turhanpäiväiseen hevitilutteluun.
Muutenkin Black Light Syndromea voi kiittää siitä, että aggressiivisten vauhtipätkien väliin jätetään riittävästi ilmavuutta ja trio ymmärtää, että koko ajan ei ole pakko soittaa täysillä. Bozzio kuulostaa joillain levyillä massiivisen rumpusettinsä kanssa kuin yhden miehen sinfoniaorkesterin lyömäsoitinsektiolta, mutta nyt hän taitaa soittaa hieman pienemmällä setillä ja on enemmän rockmoodissa. Ja Tony Levin? No Tony Levin on aina mies paikallaan ja hän soittaa bassokitaroita (välilä jousellakin) ja Stickia monipuolisesti tarjoten niin rytmistä potkua kuin harmonista liimaakin.
Stevensillä on myös yksi ässä hihassani jota en vielä maininnut. Nimittäin flamenco. Stevens on innokas flamenco-kitaroinnin ystävä ja hän ujuttaakin niitä vaikutteita sujuvasti trion lihaksikkaan kohkaamisen sekaan. Niin sähkökitaralla kuin akustisella. Erityisen herkullisesti nämä vaikutteet nousevat pintaan ”Duendella” jossa Stevensin akustista flamenco-kitarointia kirittää Bozzion ihastuttavan terävästi kopisevat rummut. Levyn rumpusoundit ovat erinomaiset!
Levy koostuu seitsemästä pitkästä (7-14 min.) kappaleesta ja ne pysyvät yllättävän hyvin kasassa siihen nähden, että ne perustuvat pitkälti improvisaatioihin. Pieni moite kuitenkin siitä, että albumi tuntuu 67 minuuttisena hieman ylipitkältä. Ehkä yksi studiopäivä olisi kannattanut jammailun sijasta pyhittää jo olemassa olevan musiikin hiomiseen ja editoimiseen.
Ilmeisesti Black Light Syndromen myyntiluvut tyydyttivät Magna Cartaa sillä yhtiö toisti vuotta myöhemmin tempun ja kokosi uuden superyhtyeen soittamaan teknistä instrumentaalimusiikkia. Mukana oli jälleen kehäkettu Tony Levin ja rumpuihin järjestyi Mike Portnoy ja kitaraan John Petrucci. Molemmat Dream Theaterista. Kvartetin täydensi Dixie Dregsissä soittanut kosketinsoittaja Jordan Rudess josta oli pian tuleman Dream Theaterin kiipparikioskin pitkäaikainen valtias. Valitettavasti tämä Liquid Tension Experimentiksi nimetty kolmikko sortui liika yhdentekevään kikkailuun ja kilpasoittoon eikä kvartetin levyistä (niitä ilmestyi lopulta kolme, viimeisin tosin triona) ole vastusta Black Light Syndromelle. Myös Bozzio Levin Stevens palasi studioon kolme vuotta myöhemmin Situation Dangerous levyn myötä.
Parhaat biisit: ”The Sun Road”, ”Duende”, ”Falling In Circles”
15. 5uu’s: Crisis In Clay
Crisis In Clay on 5uu’s:in neljäs studioalbumi.
Rumpali Dave Kermaninvuonna 1984 perustama 5uu’s oli tauolla jonkin aikaa kun Kerman keskittyi James Grigsbyn kanssa perustamaan yhtyeseen U Totem. U Totem julkaisi toisen ja viimeisen levynsä Strange Attractorsin vuonna 1994 ja samana vuonna Kerman palasi 5uu’s:in pariin julkaisten levyn Hunger’s Teeth.
Pääosin trio-formaatissa (Kerman, Bob Drake ja Sanjay Kumar) tehty Crisis In Clay jatkaa luontevasti Hunger’s Teethin linjoilla — eli tarjolla on jälleen yhtyeelle omintakeinen ja haastava yhdistelmä progressiivista rockia ja nykymusiikkia. Crisis In Clayn avantproge suorastaan pursuilee sävellyksellistä kompleksisuutta, joka muodostuu epätavallisista kappalerakenteista, kummallisista tahtilajeista ja riitasointuisesta harmoniasta. Musiikki on täynnä nopeita tyylimuutoksia, ja samassa kappaleessa voi hyvinkin yhdistyä kamarimusiikkimainen hienostuneisuus ja rujo elektroninen häly. Lopputulos on hetkittäin hyvinkin surrealistinen. Musiikin nopeat muutokset tarjoilevat lukuisia kiehtovia hetkiä, mutta ovat toisaalta hetkittäin myös turhauttavia.
Crisis In Clayn biisit jotka Bob Drake laulaa hieman Jon Andersonia muistuttavalla korkealla äänellä ovat pääosin energisiä ja tiiviitä purskeita kestäen vain runsaasta minuutista vajaaseen neljään minuuttiin. Lopputulos on meluisa, hämmentävä, monimutkainen, ärsyttävä, hauska, virtuoosimainen, koukuttava. Kukaan muu ei tee aivan samanlaista musiikkia kuin 5uu’s, mutta jos Henry Cow, Art Bears tai Thinking Plague ovat makuusi niin anna ihmeessä mahdollisuus myös Kermanin oudolle triolle.
Parhaat biisit: ”Comeuppance”, ”The How-To’s of Self Taught”, ”Hunter-Gatherer”, ”What Price Virtue?”, ”The Wilful Suspension Of Belief”
16. Nils Petter Molvær: Khmer
Khmer on Nils Petter Molværin ensimmäinen sooloalbumi.
Aiemmin mm. Arild Andersen kanssa soittaneen Norjalaisen trumpetistin Nils Petter Molværin (s. 1960) Khmer oli ilmestyessään poikkeuksellinen julkaisu ECM:n katalogissa. Yleisesti akustisesta ja mietiskelevästä kamarijazzista tunnettu levymerkki päästi nyt ilmoille levyn, jossa drum’n’bass, ambient ja norjalainen jazz kohtaavat. Tuloksena on kylmä, konemusiikillinen kudelma, jota Molværin lämmin, hengittävä trumpetti kuitenkin inhimillistää jatkuvasti. Kyseessä lienee ensimmäinen ECM-levy jota voi kuvailla ainakin hetkittäin tanssittavaksi.
Levyn avaava nimikappale ”Khmer” asettaa sävyn: etnisesti sykkivät rytmit, säröä ja kaikua, ja trumpetti, joka ei loista virtuoosina vaan maalaa sävyillä ja tilalla. Molvær ei pyri hallitsemaan äänimaisemaa vaan sulautumaan siihen. Aina silloin tällöin Molværin trumpetti silti viiltää läpi äänimassan milesdaviaanisen tyylikkäästi.
Kappaleet ”Tløn”, ”Felles spor” ja Song Of Sand II” vievät triphopin, dubin ja elektronisen rytmiikan vielä syvemmälle. Eivind Aarsetin kitarointi lisää levylle rosoa ja tekstuuria – se ei seuraa perinteistä jazzroolia vaan toimii äänellisenä vastavoimana trumpetille. Rune Arnesenin soittamat rummut tuovat inhimillistä otetta sekvenssoitujen rytmien sekaan vaikka hänen settinsä yleensä vahvasti efektoitu onkin.
Musiikin rakenne perustuu pitkälti toistoon ja paikallaan vellovaan tunnelmointiin, ei kehittelyyn, mikä saattaa jakaa kuulijoita, mutta juuri tässä piilee levyn hypnoottinen vetovoima. Jazzin vuorovaikutteisuus on vaihtunut äänisuunnittelun logiikkaan ja massiivisten soundien vasaroivaan voimaan.
Khmer on aikansa tuote, eikä kaikin osin ole kestänyt aikaa, etenkin kun Molvær, ja hänen seuraajansa, ovat toistaneet samaa reseptiä useilla levyllä, mutta se oli selvästi suunnannäyttäjä. Se toi jazzin uuden yleisön ulottuville ja rikkoi genrejen rajoja rohkeasti. Kyseessä on yksi ns. nu jazzin pioneeritöistä – levy joka avasi oven uudenlaiselle ilmaisulle.
Parhaat biisit: ”Khmer”, ”Felles spor”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää luettava vuoden 1997 levyistä:
- Dream Theater: Falling Into Infinity
- Yes: Open Your Eyes
- David Bowie: Earthling
- Deep Purple: Live At The Olympia ’96
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti