Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1994 parhaiksi levyiksi.
11. Jon Anderson: Deseo (UK) ****
12. David Torn, Mick Karn & Terry Bozzio : Polytown (US/UK) ****
13. Yes: Talk (UK) ****
14. Vangelis : Blade Runner (GR) ****
15. Massive Attack: Protection (UK) ****
16. U Totem : Strange Attractors (US) ****
17. Tim Hodgkinson: Each In Our Own Thoughts (UK) ****
18. Peter Gabriel : Secret World Live (UK) ****
19. CMX: Aura (FI) ****
20. Nick Cave & The Bad Seeds: Let Love In (AU) ****
21. Tori Amos: Under The Pink (US) ****
22. Krakatau: Matinale (FI) ****
23. After Crying : Föld és ég (HU) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
11. Jon Anderson: Deseo
Deseo on Jon Andersonin kuudes studioalbumi.
Parhaiten progebändi Yesistä tunnettu Jon Anderson (s. 1944) aloitti soolouransa vuonna 1976 mystisellä konseptilevyllä Olias Of Sunhillow. Sen jälkeen hän on soolourallaan kokeillut ennakkoluulottomasti lukuisia eri tyylilajeja kuten sinisilmä-soulia, irkkurokkia, tanssipoppia, ambientia ja jopa elektronista joulumusiikkia.
Deseolla aina uteliaan Andersonin mielenkiinto kääntyy latinopopin suuntaan. Andersonin kokeiluiden laatu heittelee valtavasti, mutta Deseolla (sana ”deseo” on portugalin kieltä ja kääntyy suomeksi ”halu”) jäädään reippaasti voitonpuolelle.
En ole varma onko Deseo äänitetty Etelä-Amerikassa, mutta pidän sitä hyvin mahdollisena. Mieleeni nimittäin tulee brittiläisen musiikkilehden kommentti näiltä ajoilta kun kyseinen lehti oli yrittänyt tavoitella Andersonia haastattelua varten oli tämän tiedottaja todennut, että maestro viettänyt aikaa kuukausia jonkin intiaaniheimon kanssa viidakossa jossain päin Etelä-Amerikkaa eikä häntä ole mahdollista tavoittaa puhelimella.
Mitään heimomusiikkia Deseo ei ole, mutta se on toteutettu lähes täysin etelä-amerikkalaisten muusikoiden kanssa. Mukana on myös joitakin suht tunnettuja nimiä kuten Maria Conchita Alonso, Boca Livre ja Milton Nascimento. Anderson myös antaa muille muusikoille tilaa yllättävän epäitsekkäästi jättäytyen usein taka-alalle.
Deseo on silti selvästi nimenomaan Andersonin levy sillä hän on paitsi säveltänyt, sovittanut ja tuottanut levyn niin toki hänen omat vokaalinsa ovat enimmäkseen pääosassa. Pari kappaleista sävelletty yhdessä muiden muusikoiden kanssa ja basisti Eduardo del Signoren on käsittääkseni avustanut sovituksien laatimisessa jotta niihin on saatu riittävän autenttiset lattari-tunnelmat
Levy koostuu 12 lyhyestä (2-4 min.) suht simppelistä, mutta mukaansa tempaavasta biisistä. Vokaalit lauletaan välillä englanniksi, välillä portugaliksi ja välillä espanjaksi. Jopa Anderson heittäytyy hetkittäin laulamaan portugalin kielellä. Levyn sointi on suht elektroninen, mutta ohjelmoituja osiota tuetaan aina riittävästi käsinsoitetuilla instrumenteilla. Koskettimien, rumpujen, etnisten perkussioden, kitaroiden ja bassokitaran rinnalla kuullaan siellä täällä maukkaasti soivaa viulua ja saksofonia. Akustinen kitara soi usein kauniisti solistisessa roolissa. Pääosassa on kuitenkin upeasti lauletut vokaalit ja hienosti sovitetut vokaaliharmoniat. Levyllä kuullaan valtava määrä eri vokalisteja sillä jokaisessa biisissä kuullaan vähintään yhtä tai usempaa vierailevaa laulajaa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on levyllinen pirteää hyvän mielen poppia joka on todella laadukkaasti toteutettu ja joka ei sorru liian usein Andersonille pop-kontekstissa tyypilliseen imelyyteen. Metsäänkin mennään välillä; ”Latino” -biisin karnevaalitunnelmat ovat aika kornia kuultavaa ja tuo ikäviä flashbackeja Anderson Bruford Wakeman Howen hudista ”Teakbois”. Parhaissa biiseissä ”Amor Real”, ”Bridges” ja ”Midnight Dancing” on draamaa jossa kuuluu ohuesti Anderson tausta progressiivisen rockin parissa. ”Bridgesistä” kuullaan muuten vaihtoehtoinen progressiivisempi versio Andersonin pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä levyllä Toltec.
Now we build the bridges that we walk upon
Now we breathe the peace that connects us
Speaking with the voice of understanding
Singing in the rhythmic science of the sky
2000-luvulla useat Andersonin levyt on tehty hieman hutiloiden, mutta Andersonin itsensä tuottama ja Ron Wassermanin äänittämä Deseo on laadukasta työtä ja kuulostaa todella hyvältä. Soundit ovat ylellisen täyteläiset ja silti napakan erottelevat. Aivan hi-fi -referenssitasoa mielestäni.
Vuonna 1995 julkaistiin yllättäen The Deseo Remixes -levy jolla 90-luvun alun trendikkäät electronica-artistit Deep Forest, Trans-Global Underground, Future Sound of London ja Global Communication remiksasivat Deseon biisejä uudestaan. Osa kappaleista on muokattu lähes tunnistamattomaksi vaihtelevalla menestyksellä. Ihan kiinnostava kokeilu, mutta itse valitsen lähes jokaisena päivänä mieluummin Andersonin alkuperäisen Deseon.
Monet Yes-fanit ja jopa jotkut Jon Andersonin soolotuotannon ystävät tuntuvat suhtautuvan Deseoon halveksuvasti. En oikein ymmärrä miksi (vai pitääkö kaiken tosiaan olla progea?), mutta olkoon se heidän ongelmansa. Toisaalta Andersonin soolouran eri tyylilajien skaala on niin laaja, että on ymmärrettävää että harva pitää niistä kaikista. En itsekään pysty sulattamaan niitä kaikkia. Deseosta nautin kuitenkin suuresti ja mielestäni se onnistuu lähes täydellisesti pyrkimyksessään yhdistää Anderson oma positiivinen energia hyväntuuliseen lattari-meininkiin.
Parhaat biisit ”Amor Real”, ”A-DE-O”, ”Bridges”, ”Midnight Dancing”
****
12. David Torn, Mick Karn & Terry Bozzio : Polytown
Polytown on David Tornin, Mick Karnin ja Terry Bozzion ensimmäinen yhteinen albumi.
Amerikkalainen kokeellista jazz-rockia soittava kitaristi David Torn tunnettiin tässä vaiheessa parhaiten luultavasti toiselta soololevystään Cloud About Mercury (1987) jonka hän teki King Crimsonin rytmiryhmän Bill Brufordin ja Tony Levinin kanssa. Hän oli ehtinyt kuitenkin soittamaan myös David Sylvianin kanssa ja tämä entinen Japan -vokalisti toimiikin hyvänä aasinsiltajana Polytownin trion seuraavaan jäseneen.
Kyproksella syntynyt ja sittemmin Lontooseen uraa tekemään muuttanut bassokitaristi Mick Karn nimittäin oli soittanut myös Japanissa Sylvianin rinnalla. Kaksikon sukset menivät kuitenkin pahasti ristiin. Japan hajosi vuonna 1981 ja Karn aloitti soolouransa seuraavana vuonna. Vuoteen 1994 mennessä Karn oli ehtinyt julkaista kolme kokeellista pop-musiikkia sisältävää sooloalbumia ja tehnyt myös jonkin verran hommia sessiomuusikkona.
Voimatrion täydentää amerikkalainen rumpali Terry Bozzio joka ansaitsi progressiiviset kannuksensa 70/80-luvun vaihteessa Frank Zappan yhtyeessä ja korvatessaan edellä mainitun Brufordin proge-supergroup U.K.:n toisella levyllä Danger Money. 80-luvun alussa hän perusti oman new wave -henkistä poppia soittavan yhtyeen Missing Persons ja julkaisi 90-luvun alussa muutaman kokeellisen soololevyn joilla hän soitti yksinään rumpuja.
Jokainen Polytownin kolmesta muusikosta on siis todellinen taituri oman instrumenttinsa kanssa, mutta mikä tärkeintä jokainen heistä on myös luonut hyvin tunnistettavan oman tyyliin.
Bozziolla on tapana soittaa usein valtavalla rumpusetillä joka massiivisimmillaan ympäröi hänet ja saattaa sisältää jopa kahdeksan eri tavalla viritettyä bassorumpua. En tiedä millaisella setillä hän Polytownilla soittaa, mutta luultavasti varsin mittavalla niin monipuolista kilinää ja kolinaa hän siitä irti saa. Karn puolestaan soittaa nauhatonta bassokitaraansa paksulla kumisella soundilla. Karnin soitto on usein hyvin melodista ja itseasiassa melodioiden soitto jää Polytownilla useimmiten juuri Karnin varaan. Tornin sähkökitarointi on puolestaan hyvin arvaamatonta ja usein väkivaltaista. Torn saatta kitarallaan loikata hetkessä melodisista juoksutuksista atonaaliseen kurnutukseen. Torn käyttää hyväkseen myös runsaasti erilaisia efektejä joiden avulla hän loihtii hyvin omaperäisiä äänimaisemia. Mikään luomukitaristi hän ei todellakaan ole.
Kolmikon yhteinen levy on jossain määrin henkistä jatkoa Tornin upealle Cloud About Mercury -levylle, mutta Polytown soi likaisemmin, spontaanimman kuuloisesti ja rokkaa selvästi rajummin.
En tiedä tarkalleen miten 15 päivässä äänitetyn Polytownin avatgardistiset instrumentaalibiisit ovat syntyneet, mutta olettaisin että improvisaatioilla on ollut suuri rooli prosessissa. Mitään suoraan livenä-triona-yhdellä-otolla-sisään -improvisaatioita kappaleet eivät kuitenkaan ole sillä niissä on runsaasti jälkiäänityksiä. Selvimpinä näistä esiin nousee Karnin bassoklarinetti ja Tornin Hammond-urut siellä täällä. Uskoisin myös, että osa kappaleiden melodioita on varmasti valmisteltu huolella etukäteen.
Levyn sointi on omalaatuinen. Bozzio välttelee useissa biiseissä virvelirumpuja tomien ja erilaisten kilkuttimien eduksi mikä saa levyn kuulostamaan usein etniseltä ellei jopa tribaaliselta. Erittäin keskeiseen rooliin nousee Karnin käärmemäiset melodiset bassolinjat ja toisaalta kumisen matalina möyrivät jumittavat basso-groovet. Usein jostain Pohjois-Afrikan suunnalta inpiraatiota hakeneet melodiat jäävät pääosin nimenomaan Karnin bassokitaran varaan Bozzion ja Tornin riehuessa abstraktimmin hänen paksujen bassolinjojen ympärillä.
Polytownin soundit ovat erinomaiset. Bozzion rummut jytisevät todella dynaamisesti, Karnin basso murisee paksun täyteläisesti ja Tornin kitara surisee ja valittaa terävästi kaiken keskellä. Tätä levyä voi soittaa kovalla volyymilla, dynamiikkaa löytyy eikä legendaarinen Bob Ludwig ole latistanut sitä masterointi-vaiheessa.
Levyn heikkous on kauttaaltaan hieman liian samankaltainen materiaali. Osaa kappaleita on vaikea erottaa toisistaan. improvisaatioiden ongelma on, että välillä on liian helppo lukkiutua samanlaiseen tyyliin. 58 minuuttisena Polytown tuntuu aavistuksen ylipitkältä.
Polytown tarjoilee kiehtovaa kokeellista instrumentaalimusiikkia etnisellä twistillä. Karnin seuraavana vuonna ilmestynyt soololevy Tooth Mother jatkoi hieman samoilla linjoilla, mutta lisäten yhtälöön vokaalit ja huolitellummat kappalerakenteet.
Parhaat biisit: ”Honey Sweating”, ”Palms For Lester”, ”Bandaged By Dreams”, ”Snail Hair Dune”
****
3. Yes : Talk
´Talk on Yesin 14. studioalbumi.
Rock-bändeissä on erilaisia tapoja jakaa valtaa ja vastuuta. Yhdessä mallissa bändiä vetää yksi vahva persoona jolla on visio yhtyeen tyylistä ja suunnasta. Progressiivisen rockin puolelta esimerkkejä tälläisistä yhtyeistä ovat vaikkapa Robert Frippin luotsaama King Crimson, rumpali Christian Vanderin käskyttämä Magma tai Jethro Tull jonka musiikista aivan ylivoimainen valtaosa oli Ian Andersonin säveltämää ja sanoittamaa. Näitä yhtyeitä voisi sanoa diktatuureiksi tai positiivisemmissa tapauksissa ainakin valistuneeksi yksinvaltiudeksi. Yksi tapa johtaa bändejä on tietysti demokraattinen päätöksenteko. Esimerkiksi Genesis pyrki tekemään päätöksiä toimien enemmistön tahdon mukaisesti. Myös Rush vaikuttaa toimineen suurin piirtein tällä periaatteella. Henry Cow puolestaan vei tämänkin äärimmäisyyksiin sillä he altistivat hyvinkin pienet päätökset äänestyksille joissa myös esimerkiksi roudarit olivat yhdenveroisia muusikoiden kanssa. Kaiken lisäksi päätösten oli oltava yksimielisiä! Yksinkertainen enemmistö ei riittänyt. Yllättävää, että he saivat mitään aikaiseksi…
****
14. Vangelis: Blade Runner
Blade Runner on Vangeliksen viides elokuva-score.
Kreikkalainen kosketinsoittaja Evangelos Odysseas Papathanassiou (1943–2022) aloitti uransa psykedeelistä progea soittaneen Aphrodite’s Childin johtohahmona 60-luvun lopulla. Ensimmäisen sooloalbuminsa Vangelis julkaisi vuonna 1972 ja 70-luvun puoliväliin mennessä hän oli laajentanut uraansa myös elokuvamusiikin puolella. Vuonna 1981 hän voitti jo Oscar-palkinnon vuoden parhaasta scoresta elokuvasta Chariots Of Fire.
Chariots Of Firen Oscar-palkinnon jälkeen Vangelikselle luonnollisesti sateli tarjouksia Hollywoodista, mutta maestro otti tarjouksia vastaan säästeliäästi ja keskittyi pääosin omien albumiensa tekoon.
Alien -elokuvan ohjanneen Ridley Scottin tarjoukseen Vangelis kuitenkin tarttui.
Scottin uraa-uurtava Harrison Fordin tähdittämä cyberpunk-spektaakkeli ilmestyi vuonna 1982, mutta soundtrack-levy jäi julkaisematta. Vangelis riitautui elokuvastudion kanssa ja esti julkaisun. Saattaa tuntua kummalliselta, että Blade Runnerin kaltainen legendaarinen score jäi julkaisematta levynä yli kymmeneksi vuodeksi. On kuitenkin hyvä, muistaa, että isolla rahalla tehty Blade Runner -elokuva floppasi alunperin kaupallisesti ja myös sen saamat arvostelut olivat ristiriitaisia. Ehkä elokuvastudiolla ja Vangeliksella ei tästä syystä ollut riittävästi insentiiviä ratkoa scoreen liittyviä ristiriitojaan.
Blade Runner -elokuva kuitenkin kasvatti mainettaan vuosi vuodelta ja tätä nykyään sitä pidetään ehdottomana sci-fi -klassikkona. Maineen puhdistusta nopeutti erityisesti vuonna 1992 elokuvateattereihin tullut Ridley Scottin ”The Director’s Cut” versio joka poisti alunperin studion vaatimuksesta mukaan otetun Harrison Fordin kertojaäänen. Tämä uusintajulkaisu varmasti osaltaan vauhditti myös soundtrack-levyn julkaisua joka lopulta saatiin kauppojen hyllyille kesäkuussa 1994.
On hieman ironista, että siinä missä Scott poisti ohjaajan versiostaan Fordin kertojaäänen niin Vangelis on lisännyt moneen soundtrack-levyllä kuultavaan biisiin pätkiä elokuvan dialogista. Hieman vaihtelevalla menestyksellä. Dialogin lisäykset ovat vain yksi ero mikä levyllä kuultavassa musiikissa on verrattuna alkuperäiseen scoreen. Vangeliksen Blade Runner on nimittäin hyvin kummallinen soundtrack -levy. On tyypillistä, että tilasyistä soundtrack -levyille ei päädy elokuvan koko score, mutta Blade Runnerin kohdalla Vangelis tietoisesti jätti suuren osan elokuvassa kuullusta musiikista pois ja sen sijaan sijoitti levylle uusia sävellyksiä, kappaleita jotka sävellettiin elokuvaa varteen, mutta eivät päätyneet lopulliseen versioon ja toisaalta myös joitakin vaihtoehtoisia versioita.. Blade Runner -levy onkin soundtrackin sijasta oikeastaan enemmänkin kokoelma elokuvan inspiroimaa musiikkia.
Kuten tyypillistä Vangeliksen levyille synterisaattorit dominoivat Blade Runnerin musiikkia. Instrumentaatio on suurimmaksi osaksi synteettistä ja etenkin Vangeliksen suosikkimasiina Yamaha CS-80 dominoi soundia, mutta mukana on myös jonkin verran säveltäjän itsensä soittamia muita instrumentteja. Pääosin lyömäsoittimia. Ja toki syntetisaattoreiden rinnalla kuullaan runsaasti myös pianoa ja sähköpianoa. Jazz-mies Dick Morrissey soittaa saksofonia parilla raidalla. Vokaaleita kuullaan myös siellä täällä.
Levyn hämmentävin raita onkin laulettu kappale ”One More Kiss, Dear” jossa Vangelis imitoi uskottavasti 30/40-lukujen pop-jazzia lisäten siihen aavistuksen omaa futuristisempaa soundia mikä tekee lopputuloksesta positiivisella tavalla häiritsevän ja kummallisen. ”One More Kiss, Dearilla” on ollut luultavasti valtava vaikutus pelisarja Falloutin tapaan käyttää vanhaa musiikkia ääniraidallaan. Muutenkin Blader Runnerin musiikkia voisi kutsua jonkinlaiseksi tulevaisuus-nostalgiaksi niin jännittävällä tavalla siinä kohtaa vanha ja uusi.
Musiikki on myös hetkittäin hyvin romanttisen ja elegantin kuuloista ja se toimiikin Scottin hyvin teknisessä ja kylmässä elokuvassa ikään kuin inhimillisenä kosketuspintana. Toisaalta Vangeliksen musiikissa on hetkittäin jotain hyvin vierasta ja suorastaan muukalaismaista. Tämä puoli korostuu hienosti etenkin Demis Roussosin arabian ja kreikan kielen sekoituksella laulumassa ”Tales Of The Futuressa”. Normaalistikin suht korkealla äänisen, ja erittäin karvaisen, Roussosin vokaalien sävelkorkeutta on nostettu jälkikäteen niin radikaalisti, että lopputulos on erittäin eksoottinen. Kuin laulua vieraasta maailmasta.
Albumin hienoin hetki on kuitenkin elokuvan lopputekstejä vasten sävelletty ”Blade Runner (End Titles)”. Se on väkevästi eteenpäin kiitävä fanfaarimainen kappale jonka tuimasti pärisevät patarummut tuovat mieleeni Richard Straussin majesteettisen intron ”Also sprach Zarathustrasta” jota Stanley Kubrick käytti omassa sci-fi -klassikossaan 2001: A Space Odyssey (1968).
Vuonna 2007 Blade Runnerin musiikista julkaistiin laajennettu kolme CD:tä kattanut painos Blade Runner Trilogy: 25th Anniversary joka sisältää lopultakin suurimman osan elokuvassa kuullusta musiikista. Mukana on myös uutta elokuvan inspiroimaa musiikkia Vangelikselta. Tarkemmin en osaa kokonaisuutta kommentoida sillä minulla ei ole ollut iloa kuulla kyseistä julkaisua.
Unenomainen tunnelmia menneestä tulevaisuudesta tarjoileva Blade Runner ei ehkä sisällä yhtään yksittäistä niin ikonista teemaa kuin Chariots of Firen pääteema, mutta mielestäni tämä musiikki on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Blade Runner on yksi Vangeliksen uran hienoimmista levyistä.
Parhaat biisit: ”Rachel’s Song”, ”One More Kiss, Dear”, ”Tales Of The Future”, ”Blade Runner (End Titles)”
****
15. Massive Attack: Protection
Protection on Massive Attackin toinen studioalbumi.
Vuoden 1991 debyytti Blue Lines teki Bristolin triphop-pioneereista äärimmäisen trendikkään yhtyeen ja Protection jatkaa pitkälti samoilla linjoilla. Tarjolla on siis edelleen hiphop-ryhtmejä, melankolisia melodioita, hienoja soundeja ja elokuvamaita tunnelmaa.
Protection on kokonaisuutena tasavahvempi albumi kuin debyytti Blue Lines, mutta toisaalta kirkkaimmat huiput eivät ole myöskään aivan yhtä kirkkaita. Musiikki on yleisesti ottaen hienostuneempaa ja räp-henkisellä ääntelyllä on aiempaa pienempi rooli mitä en henkilökohtaisesti pidä lainkaan huonona käänteenä. Räpätyksen vähentyessä mukaan on mahtunut itseasiassa myös muutama instrumentaalibiisi on päässyt mukaan. Näistä paras on mainio ”Heat Miser” josta minulle tulee mieleen aina Craig Armstrongin soittaman pianointron ansiosta hieman mieleen Tubular Bells. Ja onhan Massive Attackin kaverit ovatkin tunnustautuneet Mike Oldfield -faneiksi. Toinen instrumentaali ”Weather Storm” kuulostaa liikaa hissimusiikilta.
Levyn ehdoton kohokohta on sen lähes kahdeksan minuuttia pitkä nimiraita. Hitaasti sykkivä ja elektronisesti poriseva ”Protection” on hypnoottista ja psykedeelistä R&B:tä joka nostaa pääosaan Everything But The Girlilstä tutun Tracey Thornin kylmän viileän laulusuorituksen.
Yleisestä tasavahvuudestaan huolimatta on levyllä yksi kunnon hutikin: levyn päättävä livenä esitetty The Doors -coveri ”Light My Fire” on varsin ikävää kuultavaa.
Protection menestyi jälkeen hienosti myyden yli miljoona kappaletta. Ilahduttavasti Massive Attack ei kuitenkaan jäänyt polkemaan paikallaan sillä yhtyeen seuraava levy tulisi esittelemään radikaalisti uudistuneen soundin.
Parhaat biisit: ”Protection”, ”Karmacoma”, ”Eurochild”, ”Heat Miser”
****
16. U Totem: Strange Attractors
Strange Attractors on U Totemin toinen studiolevy.
Vuonna 1988 perustettu amerikkalainen U Totem julkaisi vuonna 1990 nimettömän debyyttilevynsä josta tuli yksi 90-luvun parhaista avantproge-albumeista.
Debyyttilevyllä yhtyeen johtohahmot James Grigsby (bassokitara) ja Dave Kerman (rummut) jakoivat sävellysvastuun, mutta Strange Attractorsilla tilanne muuttui. Toisen U Totem -levyn tullessa ajankohtaiseksi Kerman oli ehtinyt jo aktivoitua oman yhtyeensä 5uu’s:in kanssa ja hänen sävellyksensä päätyivät tuon yhtyeen Hunger’s Teeth -levylle. Strange Attractorsin musiikki jäi siis tällä kertaa kokonaan Grigsbyn harteille.
Grigsbylla oli mielessä kunnianhimoinen ja poikkitaiteellinen sci-fi-aiheinen konseptialbumi. Lopulta aika- ja resurssisyistä hän joutui hylkäämään suuren osan kaavailemistaan suunnitelmista ja lopulliselle levylle päätyi vain osa hänen alkuperäisestä visiostaan. CD-vihkosessa on ainakin osa tarinasta tekstimuodossa, mutta pakko myöntää, että en perehtynyt siihen syvällisesti.
Alkuperäisen konseptin osittainen hyödyntäminen kuuluu myös lopullisella albumilla, Levy on varsin sirpaleinen kokonaisuus ja se koostuu 13 melko lyhyestä (1-6 min.) kappaleesta. Debyytin järkälemäisiä sävellyksiä ei siis tällä kertaa kuulla. Ensimmäisen levyn kamarimusiikkimainen tyyli on enimmäkseen säilynyt, mutta mukaan on tullut myös joitakin vauhdikkaita kaoottisia ja nopeasti suuntaansa muuttavia biisejä joista itselleni tulee mieleen John Zornin touhut. Keskiaikaiset vaikutteet nousevat pintaan jälleen siellä täällä. Hurmaavimmin nopeatempoisessa ”Agent White Foxissa” joka on kuin amfetamiinipöllyissä virtuoosimaisesti kaahailtua Dead Can Dancea. Monista eri tyyleistä huolimatta keskeinen johtolanka on jopa debyyttiä korostetuneemmin 1900-luvun moderni taidemusiikki joka Grigsbyn käsissä vääntyy laajennetun rockbändin käsiteltäväksi. Laajennetun siinä mielessä, että vaikkapa fagotti ja klarinetti eivät ole aivan tyypillisiä rock-instrumentteja.
Tämän laajennetun rockbändin soittosuoritukset ovat jälleen äärimmäisen korkeaa kaliiberia. Erityisesti itseäni sykähdyttää Kermanin villi ja arvaamaton, mutta silti rokkaava rumpalointi, Sanjay Kumarin avantgardistisesti kilkuttelevat koskettimet, Eric Johnsonin keskiaikaisesti puhiseva fagotti sekä Emily Hayn vinkeät vokaalit jotka on osittain laulettu japaniksi (levyn tarinassa loikitaan USA:n ja Japanin välillä). Ei niin, että Hayn huilunsoitossa tai Grigsbyn bassokitaroinnissa olisi myöskään valittamista. Lynn Johnston soittaa levyllä vierailijana saksofoneja, klarinettia ja zurnaa (muinainen puhallinsoitin Keski-Aasiasta).
Strange Attractorsin musiikki on kiehtovaa ja paikoin todella mukaansa tempaavaa, mutta sirpaleisuutensa johdosta se ei tunnu yhtä koherentilta kokonaisuudelta kuin yhtyeen esikoislevy. Tai ainakin albumiin sisälle pääseminen on huomattavasti vaikeampaa. Pidän siis mahdollisena, että musiikin haastavuuden johdosta lopullinen ”ahaa”-elämys on itselläni vielä edessä. Harjoitukset jatkuvat ja ilo on minun puolellani.
U Totem lopetti toimintansa Strange Attractorsin jälkeen. Grigsby palasi oman yhtyeensä Motor Totemist Guildin pariin ja Kerman jatkoi 5uu’sin pyörittämistä ja rumpaloi lukuisissa muissa avantproge-yhtyeissä.
Parhaat biisit: ”No Mo Ippon”, ”Daikon Batake”, ”Agent White Fox”, ”Another Ginger Tea”
****
17. Tim Hodgkinson: Each In Our Own Thoughts
Each In Our Own Thoughts on Tim Hodgkinsonin toinen sooloalbumi.
Kosketinsoittaja/Puhellinsoittaja Tim Hodgkinson on vuonna 1968 perustetun Henry Cow’n perustajajäsen. Osana Henry Cow’ta Hodgkinson teki joitakin 70-luvun monimutkaisimmista rock-sävellyksistä. Oikeastaan avantprogen pioneeriyhtye ylittti rockmusiikin rajat moneen kertaan ja vei myös progressiivista rockia pidemmälle kuin ehkäpä kukaan muu aikalaisensa.
Henry Cow lopetti toimintansa vuonna 1979 Western Culture -levyn jälkeen. Vuonna 1980 Hodgkinson perusti post-punkkia ja progea yhdistelevän yhtyeen nimeltä The Work ja vuonna 1985 hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä Splutterin. Tuo levy sisälsi Hodkinsonin yksinään improvisoimaa musiikkia, mutta hänen toinen soololevynsä Each In Our Own Thoughts keskittyy sävellettyyn materiaaliin. Hodgkinson oli Henry Cow’n säveltäjistä aina ehkäpä se sofistikoitunein ja Each In Our Own Thoughts onkin täynnä suorastaan pökerryttävän monimutkaista musiikkia.
Each In Our Own Thoughts kokoaa yhteen Hodgkinsonin ennen julkaisemattomia sävellyksiä vuosien 1976-1993 väliltä.
Levyn ehdoton vetonaula on, etenkin vanhoille Henry Cow -faneille, sen lähes 17 minuuttinen eepos ”Hold To The Zero Burn, Imagine”. Alunperin Henry Cow’lle vuonna 1976 sävelletty teos jäi äänittämättä kun yhtyeen sisällä syntyi kiistaa sen sanoituksista. Vaikka sävellystä ei äänitetty studiossa Henry Cow esitti sitä livenä vuosina 1976-77 nimellä ”Erk Gah”. Tuo nimi juurtaa juurensa kitaristi Fred Frithin kauhun huudahdukseen kun hän näki Hodgkinsonin sävellystä varten kirjoittaman monimutkaisen partituurin (Erk gah oli alunperin huudahdus jota Mad-piirtäjä Don Martin käytti sarjakuvissaan). Henry Cow’n livetulkintoja ”Erk Gahista” on mahdollista kuulla livelevyllä Stockholm & Göteborg ja Vevey -DVD:llä. (molemmat ovat alunperin osa The 40th Anniversary Henry Cow Box Set -boksia, mutta ainakin Stockholm & Göteborg on julkaistu sittemmin myös erillisenä levynä)
”Hold To The Zero Burn, Imagine”. tarjoilee osittaisen Henry Cow -reunionin; vokaalit hoitaa omintakaiseen tyyliinsä Dagmar Krause, rumpuja kolistelee Chris Cutler ja fagottia pärisyttää Lindsay Cooper. Valitettavasti syystä tai toisesta Fred Frith ja John Greaves eivät ole mukana vaan kitaraa soittaa Bill Gilonis ja bassoa Univers Zerosta tuttu Guy Segers. Kokoonpanon täydentää ksylofonia soittava Dominic Weeks, huilistit Nancy Ruffer, Clarissa Melvilel sekä trumpetisti John Impett. Hodgkinson itse soittaa koskettimia, alttosaksofonia ja klarinettia.
Viiteen eri osaan jaettu ”Hold To The Zero Burn, Imagine”. hyödyntää kaksitoistasäveljärjestelmää ja rakentuu Hodkinsonin säveltämän haastavan vokaalimelodian ympärille joka puolestaan liikkuu jatkuvasti elävän monimutkaisen rytmiikan yllä. Sävellyksessä ei ole juuri lainkaan toistoa eli se on ns. läpisävellettyä musiikkia. Käytännössä kyseessä onkin rock-musiikin sijasta sähköisesti vahvistetuille instrumenteille sovitettua taidemusiikkia. Tosin sähköisten instrumenttien rooli on tässä Each In Our Own Thoughtsin sovituksessa alkuperäistä pienempi puhaltimien saadessa entistä suurempaa roolia.
”Zero Burn” on levyn ehdoton kokokohta, mutta se tarjoilee muitakin herkkuja. Etenkin 11 minuuttinen jousikvartetolla sävelletty ”String Quartet 1” tarjoilee ihastuttavan kipakasti soivaa modernia kamarimusiikkia joka ainakin omille korvilleni on täysin uskottavaa työtä tuossa genressä vaikkei Hodgkinsonin tausta ole taidemusiikissa. Myös levyn aloittava ”A Hollow Miracle” jossa Krause laulaa Hodgkinsonin yksinään säestämänä useilla eri instrumenteilla (myös samplet ja sekvenssit ovat käytössä) on tehokas kappale. Unenomainen, tunnelmallinen ja hyvin avantgardistinen ”From Descartes’ Dreams” on kiinnostava sävellys sekin.
Levyn päättää hieman ristiriitaisissa tunnelmissa ”Numinous Pools For Mental Orchestra”. Kyseessä on kontapunktia hyödyntävä teos jonka Hodgkinson sävelsi vuonna 1986 oikeaa orkesteria ajatellen mutta joka lopulta toteutettiin digitaalisena midi-orketraationa. On ymmärrettävää, että marginaalimusiikin piirissä ja taideapurahojen ulottumattomissa (Hodkinson on itseoppinut säveltäjä) oleva Hodgkinson on turvautunut kustannustehokkaaseen midi-orkestraatioon saadakseen sävellyksensä kuultavaksi. Minulla on kuitenkin vaikeuksia nauttia näistä midi-toteutuksista riippumatta siitä miten laadukkaita (Hodkinsonin toteutus ei ole niitä parhaita, muttei huonoimpiakaan) ne ovat. Ne kuulostavat väkisinkin mekaanisilta ja sieluttomilta. Harmillista sillä oikean orkesterin soittamana ”Numinous Pools For Mental Orchestra” olisi voinut olla hyvinkin nautittavaa kuunneltavaa.
Each In Our Own Thoughtsia vaivaa muutenkin hieman halvahkon kuuloinen soundimaailma, mutta yleisesti ottaen materiaalin laatu on niin korkeaa, että ainakin itse olen pystynyt ohittamaan asian. Toinen pieni miinus levylle on annettava siitä, että se on hyvin hajanainen kokonaisuus. Sävellykset ovat peräisin pitkältä aikajaksolta ja niiden tyyli ja toteutustapa vaihtelee radikaalisti. Saumattoman albumikokonaisuuden sijasta Each In Our Own Thoughts tuntuu kokoelmalevyltä ja sitähän se oikeastaan onkin vaikka kaikki materiaali on ennen julkaisematonta.
Hajanaisuudestaan huolimatta Each In Our Own Thoughts on täynnä kiinnostavia sävellyksiä jotka osoittavat Hodgkinsonin pystyvän tekemään äärimmäisen monimutkaista musiikkia joka on silti suhteellisen helposti lähestyttävää kuuntelijalle. Each In Our Own Thoughtsin jälkeen Hodgkinson on säveltänyt enimmäkseen musiikkia jota voi määritellä moderniksi taidemusiikiksi ja toisaalta työskennellyt erilaisissa yhteyksissä hyvin abstraktin improvisoidun musiikin parissa.
Parhaat biisit: ”A Hollow Miracle”, ”String Quartet 1”, ”Half To The Zero Burn, Imagine”
****
18. Peter Gabriel : Secret World Live
Secret World Live on Peter Gabrielin toinen livealbumi.
Kaksi CD:tä ja lähes 100 minuuttia kattava Secret World Live taltioitiin kahden illan aikana Italian modenossa marraskuussa 1993. Keikat olivat osa teatraalista Secret World Touria joka seurasi Gabrielin vuonna 1992 ilmestynyttä levyä Us.
Secret World Tourin aikoihin Gabrielilla oli vyöllään kaksi isoa perättäistä hittialbumia. Us myi viitisen miljoonaa kappaletta ja sitä edeltänyt So suurin piirtein tuplasti enemmän. So ja Us olivat tehneet Gabrielista supertähden ja tuonut hänelle kokonaan uuden yleisön joten ei olekaan yllätys, että Secret World Live keskittyy pääosin näiden kahden albumin biiseihin.
Gabriel kokosi Secret World Tourille suuren moni-kansallisen yhtyeen. Rytmiryhmänä toimii tuttu ja ketterä parivaljakko Manu Katché ja Tony Levin ja kitaristina toimii Gabrielin pitkäaikainen luottomies David Rhodes. Levon Minassianin doudok tuo mukanaan etnisiä tunnelmia kuten tekee myös L. Shankarin omalaatuinen ”tupla-viulu” (Shankarin itsenä suunnittelema 10 kielinen viulu). Ranskalainen Jean-Claude Naimro soittaa koskettimia ja vokalisti Paula Cole hoitaa Kate Bushin ja Sinead O’ Connorin studiolevyiltä tutut roolit. Lisäksi yhtyettä tukee siellä täällä tietyissä biiseissä sekalainen joukko muitakin muusikoita pääosin vahvistaen musiikin etnisiä sävyjä.
Sovitukset ovat pääosin suht uskollisia alkuperäisille versioille, mutta etniset vaikutteet korostuvat ja etenkin Us:in biisit saavat hieman rokkaavamman käsittelyn kuin studiolevyllä. Myös kappalerakenteissa on siellä täällä irrottelua ja joitakin biisejä on venytetty soolo-osuuksilla vaihtelevalla menestyksellä. Erityisesti ”Steam” on muuttunut edukseen kun sen alkuun on liitetty alunperin sinkkuna julkaistun ”Slow Steamin” tunnelmia.
So:n ja Us:n ulkopuolelta kuullaan neljä biisiä. Naistenoikeuksia ajava ”Shaking The Tree” oli alunperin Youssou N’Dourin ja Gabrielin yhteinen biisi joka kuultiin ensin mainitun soololevyllä The Lion (1989). Gabriel teki vuotta myöhemmin biisistä uuden sovituksen kokoelmalevylleen Shaking the Tree: Sixteen Golden Greats. Secret World Livellä tämä Gabrielin sovitus kasvaa lähes 10 minuuttiseksi jammailuksi jossa bändin jäsenet pääsevät soittamaan pienet soolot. ”Across The River” puolestaan on eräänlainen biisiharvinaisuus vuodelta 1982 ja sen studioversio on julkaistu Gabrielin WOMAD -etno-festareiden kokoelmalevyllä Music & Rhythm. Shankarin viulu saa utuisassa ”Across The Riverissä” suuren roolin. Kolmas biisikummallisuus on alle kaksi minuuttinen ”Slow Marimbas”. Kyseessä on instrumentaalinen välisoitto joka viittaa tyylillisesti Passionin pseudo-etniseen musiikkiin. Neljäs Us:n ja So:n ulkopuolinen biisi on tietysti Gabrielin debyyttilevyn pakollinen hittibiisi ”Solsbury Hill”. Onkohan Gabriel soittanut yhtäkään keikkaa jättäen väliin tuota sinänsä ihan kivaa rallattelua?
Gabrielin levyiltä odottaa yleensä laadukasta tuotantoa eikä myöskään Secret World Live petä tällä sektorilla. Levyllä kuullaan paljon matalalta soivia bassoja ja etenkin niiden hallittu toisto tekee vaikutuksen. Kiinnittäkää huomiota kuinka Levinin basso möyrii syvältä ”Digging In The Dirtissä” kuin hautaa kaivava lapio.
Itse olisin kaivannut mukaan enemmän Gabrielin neljän ensimmäisen levyn materiaalia joka jää nyt täysin paitsioon ”Solsbury Hilliä” lukuunottamatta. Toisaalta on kuitenkin ymmärrettävää, että Gabriel on halunnut keskittyä tuoreeseen materiaaliin ja onneksi ensimmäisten levyjen biisejä taltioitiin sentään mainiolle livelevylle Plays Live (1983).
Secret World Tourilta julkaistiin myös saman Secret World Live nimen saanut konserttielokuva VHS-formaatissa (ja myöhemmin myös DVD:nä) jossa show’n visuaalisesti kunnianhimoinen puoli pääsee esiin.
Secret World Live on hyvä kiteytys, kuvalla tai ilman, Gabrielin kaupallisesti menestyneimmästä kaudesta. Levyversio myös menestyi ilmestyessään mainiosti myyden yli miljoona kappaletta mitä voi pitää livealbumille erinomaisena suorituksena.
Parhaat biisit: ”Come Talk To Me”, ”Digging In The Dirt”, ”Red Rain”, ”Secret World”
****
19. CMX: Aura
Aura on CMX:n neljäs studiolevy.
Vuonna 1985 Torniossa perustettu CMX aloitti hardcore-punkilla, mutta laajensi pikku hiljaa ilmaisuaan vaihtoehtorockin ja metallin suuntaan.
Neljättä levyä Auraa voidaan pitää jonkinlaisena käännekohtana sillä viimeistään tuolla levyllä yhtye rikkoo kaikki genre-rajat ja mikä tahansa on mahdollista. Auralla törmäytetään keskenään mm. hardcorea, tangoa, progea ja jopa iskelmää. Viimeksi mainittuja sävyjä tuo mukanaan etenkin Veikka Huuskasen jousisovitukset joita kuullaan monessa kappaleessa. Ehkä ikimuistoisimmin kauniissa ja surumielisessä balladissa ”Ruoste”. Popin puolella vieraillaan myös biisissä ”Kultanaamio”. Se on jopa ”Ruostetta” puhdasverisempi pop-ralli ja vieläpä varsin onnistunut sellainen. Kertosäe on erittäin tarttuva. Perinteisempää CMX-otetta kuullaan edelleen siellä täällä kuten biiseissä ”Raskas” ja ”Työt ja päivä” joissa A.W. Yrjänä pääsee ärjymään koukeroisia sanoituksiaan hoocee-hengessä.
Pienemmät purot -sivuston lukijoita ilahduttanee se, että myös progressiivisen rockin vaikutteet alkavaa pikkuhiljaa nostamaan päätään yhtyeen musiikissa Auralla. Tästä selkein esimerkki on lukuisia eri osioita sisältävä ”Pilvien kuningas”. Siinä CMX loikkaa melodisen, mutta hieman huuruisen Pink Floyd -henkisen progen puolelle. Yli yhdeksän minuuttinen ”Pilvien kuningas” sisältää yhtyeelle poikkeuksellisesti kuulaasti soivaa sähköpianoa joka kannattelee kappaletta pitkään sen alkupuoliskolla. CMX:lle tyypilliset raskaasti murisevat kitarat jäävät hetkeksi syrjään. Toki sähkökitarat nousevat lopulta pintaan ja jopa varovaista sooloilua kuullaan mikä tunnelmia Kingston Wallin suuntaan. Aivan lopussa kuultavassa, varsin irrallisessa jytäosuudessa, loikataan sitten Led Zeppelinin tunnelmiin niin vahvasti, että plagiointisyytökset eivät välttämättä olisi liioittelua. Ja vielä senkin jälkeen kuullaan yksi uusi osio: jälleen varsin irrallinen puhallinsoitin-kooda. Kovin koherentiksi kokonaisuudeksi ”Pilvien kuningasta” ei voi sanoa, mutta viihdyttävästä biisistä on kyse ja se on paitsi kiinnostava irtiotto niin myös vahva enne tulevasta.
Auran musiikissa on myös uudenlaista leikkisyyttä. Esimerkiksi kappaleessa ”Nainen tanssii tangoa” loikataan välillä hauskasti, kuten nimikin vihjaa, tangon puolelle. Myös laajentunut instrumenttipaletti rikastaa onnistuneesti levyn sointia. Jo aiemmin mainittujen jousien ja sähkäpianon lisäksi ”Turkoosin” lopussa soi yllättäen trumpetti.
Monet CMX:n aiempia levyjä fanittaneet taisivat pitää Auraa itsensä myymisenä kaupallisuuden alttarille. Ja kyllähän se olikin CMX:n kaupallinen läpimurto; Aura ylsi parhaimmillaan Suomessa jopa albumilistan kolmanneksi. Laskelmoidun kaupallisuuden sijasta kutsuisin Auraa ennemminkin ennakkoluulottomaksi. CMX vapautui sen myötä tekemään juuri mitää haluaa. Omissa kirjoissani Aura on kevyesti kiinnostavin levy jonka yhtye oli tässä vaiheessa julkaissut. Levy pysyy jopa yllättävän hyvin kasassa siitä huolimatta, että tyylilajista toiseen loikitaan ennakkoluulottomasti. Aura on vuoden 1994 merkittävin kotimainen rock-levy.
Parhaat biisit: ”Mikään ei vie sitä pois”, ”Ruoste”, Kultanaamio”, ”Pilvien kuningas”, ”Aura”
****
20. Nick Cave And The Bad Seeds: Let Love In
Let Love In on Nick Cave And The Bad Seedsin kahdeksas studioalbumi.
Post-punk -bändi Nick Cave And The Bad Seeds perustettiin vuonna 1983 Melbournessa. Perustajajäseniin kuuluvat vokalisti/pianisti Nick Cave, multi-instrumentalisti Mick Harvey ja kitaristi/vokalisti Blixa Bargeld. Let Love In -levyllä kokoonapanon täydentää bassokitaristi Martyn P. Casey, pianisti Conway Savage ja rumpali Thomas Wydler.
Let Love In esittelee aiempaa täyteläisemmän bändisoinnin ja huolitellumman oloiset sovitukset. Levy törmäyttää post-punkin, bluesin, gospel-musiikin, pianoballadit ja monta muuta genreä yhteen väkeväksi sekoitukseksi. Ehkä musiikissa on mahdollista kuulla kaikuja myös teini-ikäisen Caven proge-fanituksesta.
Monipuolisesti eri instrumentteja soittavaa Bad Seedsin peruskvintettiä täydennetään muutamassa biisissä kahdesta viulistista koostuvalla ”jousisektiolla”. Toinen viulisteista on Warren Ellis josta tuli yhtyeen jäsen vain muutamaa vuotta myöhemmin ja pikku hiljaa Caven tärkein musiikillinen yhteistyökumppani.
Albumin kohokohtia on marssimaisesti jytisevä kohtalokas ”Do You Love Me” väkevästi kilisevine pianoineen ja erityisesti todella vaikuttava ”Red Right Hand”. Hienosti sovitettu ”Red Right Hand” luo vahvan mystisen tunnelman. Yhtäkkiä ollaan kuin myyttisen synkän western-elokuvan sisällä. Erityisesti pidän kappaleen kilkahtelevista perkussioista jotka kuulostavat kuin alasimen iskuilta. Eikä räjähtävästi siellä täällä kumisevat patarummutkaan yhtään hassummilta kuulosta. 60-luvulle tunnelmat vievät urut on myös maukas yksityiskohta. Eikä pidä tietenkään unohtaa Caven vahvaa vokaalisuoritusta. Cave laulaa kautta levyn erittäin karismaattisesti.
Osa Let Love In -levyn materiaalista on omaan makuuni hieman turhan suoraviivaista räyhärokkia (”Thirsty Dog”, puhun erityisesti sinusta), mutta kokonaisuutena kyseessä on kuitenkin Nick Cave And The Bad Seedsin paras yhtyeen uran tässä vaiheessa. Ja ”Red Right Hand” saattaa yhä olla yhtyeen paras yksittäinen biisi.
Parhaat biisit: ”Do You Love Me?”, ”Loverman”, ”Red Right Hand”, ”Ain’t Gonna Rain Anymore”
****
21. Tori Amos: Under The Pink
Under The Pink on Tori Amoksen toinen studioalbumi.
Amerikkalaisen vokalisti/pianisti Tori Amoksen (s. 1963) toinen albumi Under The Pink jatkaa pitkälti hänen hienon debyytin Little Earthquakesin (1992) linjoilla. Tarjolla on siis jälleen taiteellisia pianoballadeja jotka yleensä sisältävät myös varsin särmikkäitä hetkiä. Piano on edelleen ilahduttavasti keskeisessä roolissa ja Amoksen soitto aiempaa villimpää rikkoen siellä täällä tavanomaisen harmonian rajoja. Toisaalta levy sisältää myös muutamia biisejä joissa Amos lähestyy aiempaa selvemmin popmaisia sovituksia. Mitään keskitien popista ei voi kuitenkaan puhua edes näiden pop-yleisöä ehkä kosiskelevien kappaleiden kohdalla. Esimerkiksi albumin toinen raita ”God” on kaikessa riitasointuisuudessaan aika kaukana siitä mitä radiossa yleensä kuullaan. Siitä huolimatta sinkkuna julkaistusta biisistä tuli pieni hitti!
Levyn popmaisinta antia tarjoaa ryhdikkään pianonsoiton ja helisevien perkussioiden kuljettama “Cornflake Girl” tarjoilee monipuolista vokalisointia Amokselta. Hieno kappale ja ehkäpä Amoksen hienoin puhdasverinen popbiisi. Vaikka kyllähän ”Cornflake Girlkin” ylittää tavallisen popin rajat selkeästi viimeistään loppupuoliskon mahtavissa pianokilkutteluissa.
”Cornflake Girlin”, Godin” ja Trent Reznorin taustavokaalien tukeman ”Past The Missionin” ohella levyn parhaiden biisien joukkoon yltää myös herkkänä pianoballadina alkavan “Pretty Good Year” joka vuorottelee kiehtovasti herkän tunnelmoinnin ja räjähtävän raivokkuuden välillä. Tällaiset jännitteet ovatkin hyvin tyypillisiä koko levylle, mutta ”Pretty Good Year” hyödyntää niitä tehokkaimmin.
Under The Pinkin päättävä ”Yes, Anastasia” on myös kiinnostava raita. Yli yhdeksän minuuttia kestävä ”Yes, Anastasia” on albumin kunnianhimoisin sävellys. Vain pianon ja hetkittäin mukaan yhtyvän orkesterin säestämän moniosaisesti polveilevan kappaleen voisi melkeinpä liittää osaksi länsimaisen klassisen musiikin taidelaulun perinteeseen. Aivan maaliin asti ”Yes, Anastasia” ei mene, mutta Amos ansaitsee kunnioitusta jo pelkästä yrityksestä.
Aivan yhtä hyvin Under The Pink ei mielestäni toimi kuin Amoksen debyytti. Biiseissä ole aivan yhtä vahvaa vereslihalla olon tuntua kuin Little Earthquakesilla vaikka monet biiseistä käsittelevätkin jälleen rankkoja aiheita. Levy ei myöskään onnistu pitämään minua täysin otteessaan koko 56 minuuttisen kestonsa ajan. Ylipitkistä levyistä tuli valitettavasti jatkossa suoranainen tavaramerkki Amokselle. Puutteistaan huolimatta Under The Pink tarjoilee runsaasti väkevää taidepoppia ja sisältää joitakin Amoksen laajan tuotannon hienoimmista hetkistä.
Parhaat biisit: ”Pretty Good Year”, God”, ”Past The Mission”, ”The Waitress”, ”Cornflake Girl”, ”Yes Anastasia”
****
22. Krakatau: Matinale
Matinale on Krakataun toinen studioalbumi.
Amerikkalaissyntyisen, mutta Suomeen kotiutuneen kitaristi Raoul Björkenheimin vuonna 1985 perustama Krakataun kokoonpano uusiutui täydellisesti toiseen levyyn Matinaleen mennessä. Tällä kertaa omalaatuisen kitaristin rinnalla soittaa lukuisia eri puhallinsoittimia soittava Jone Takamäki, kontrabasisti Uffe Krokfors ja rumpali Ippe Kätkä.
Krakataun debyytti Ritual tarjoili erittäin räyhäkästä avantgarde-jazzia. Arvostetun ECM:n julkaisema Matinale siirtyy hieman hillitymmin poreileviin tunnelmiin, mutta tälläkin kerralla tarjolla riittävästi särmää ja vaarallisia tilanteita. Rumpalointi on ilahduttavan hektistä (hieman turhan taakse miksattua) ja Björkenheimin sähkökitara ärjyy, vonkuu ja murisee odotetun monipuolisesti.
Levyn tähtihetkiä on kulmikkaassa epäsäännöllisessä tahtilajissa eteenpäin raivokkaasti kolisteleva nimibiisi, etnisiä tunnelmia Aasiasta kanavoiva painostavan hypnoottinen “Jai-Ping” sekä matalasti soivat puhallinsoittimet maagisella tavalla pääosaan nostava hillitty “Rural”. Myös yli 12 minuuttia kestävä kansanmusiikkisävyjä sisältävä surumielinen “Sarajevo” on vaikuttava kappale. Vauhdikkaasti tuuttaileva “Raging Thirst” on myös mainio päätös levylle.
Kuvailisin Matinalea hieman ristiriitaisesti rauhallisen rajuksi avantgarde-jazziksi. Ja tuolla omalla sektorillaan Matinale on ehdoton valioyksilö.
Parhaat biisit: “Matinale”, “Jai-Ping”, “Rural”, “Sarajevo”, “Raging Thirst”
****
23. After Crying : Föld és ég
Föld és ég on After Cryingin kolmas studioalbumi.
Unkarissa vuonna 1986 perustettu After Cryingin julkaisi debyyttilevynsä Overground Music vuonna 1990. Tuo levy oli varsin pätevä yhdistelmä sinfonista progea ja jazz-vaikutteita. Debyytti ei vielä antanut suoria viitteitä suuruudesta johon After Crying voisi yltää ja niinpä unkarilaiset onnistuivatkin yllättämään toisella levyllään Megalázottak és megszomorítottak todella iloisesti. Hankalasti nimetty albumi nimittäin suuntasi aiempaa selvemmin lähes täysin akustisen kamarimusiikkimaisen taidemusiikin suuntaan. Lopputulos oli yksi 90-luvun omaperäisimmistä ja parhaista proge-levyistä. Jos sitä edes sellaiseksi voi laskea.
Kolmannella levyllä Föld és ég (”Maa ja taivas”)After Crying yllättää jälleen. Tällä kertaa ei tosin yhtä iloisesti. Föld és ég on kuin Megalázottak és megszomorítottakia ei olisi koskaan tapahtunutkaan sillä After Crying palaa selvästi debyyttinsä tunnelmiin. Sillä erotuksella, että jazz jää hieman syrjään ja sinfonisen progen vaikutteet korostuvat. Ja mikä kummallisinta Föld és égillä After Cryingin kuulostaa paikoittain kuin Emerson Lake & Palmer -tribuuttibändiltä. Jo debyytillä oli selvää, että bändin jäsenet fanittavat Keith Emersonia, mutta tällä kertaa vaikutteet ovat todella selviä. Emersonmaisen muusikin lisäksi jopa levyn ensimmäinen kappale, kaksiosainen, ”Manticore érkezésen” nimi viittaa suoraan Tarkus-levyllä seikkailleeseen myyttiseen hirviöön manticoraan ja ELP:n oman levymerkin nimeen.
Välillä ELP:n laarilla käydään yllättävänkin suoraviivaisesti, mutta ei After Cryingin kappaleita suoranaisesti plagiaateiksi voi syyttää. Pääosin yhtye onnistuu rakentamaan suht uskottavaa uutta musiikkia joka vain sattuu kuulostamaan kovasti unkariksi lauletulta ELP:ltä. Ja eipä siinä mitään, meno on railakasta ja soittosuoritukset erittäin päteviä. Etenkin klassisesti koulutetulta Csaba Vedresiltä sujuu komeasti Emerson-henkinen rytmikkäästi hakkaava ja silti melodinen pianonsoitto. Ja onhan ELP-fiilistely ainakin raikkaampaa kuin vaikkapa iänikuinen Pink Floydin ja Genesiksen apinointi. Ihan pelkästään jo siksi, että se on paljon harvinaisempaa!
Toki After Cryingin kunniaksi on todettava, että heidän hyvin erilainen instrumentaatio erottaa myös ELP:stä. Emersonmaisesti soitettujen syntetisaattoreiden ja pianon rinnalla kuullaan nimittäin runsaasti trumpettia, jonkin verran selloa ja välillä sähkökitara ujeltaa oikein komeasti. Etenkin ”Judásissa”, joka on yksi levyn parhaita raitoja, kuultava Mike Oldfieldin mieleen tuova kitarointi komeaa kuultavaa.
Kirjoitin aiemmin, että Föld és ég kuulostaa siltä kuin Megalázottak és megszomorítottakia ei olisi koskaan julkaistukaan. Tämä ei täysin pidä paikkaansa sillä välillä yhtye käväisee samoissa tunnelmissa. Esimerkiksi ”Leltár” joka on äärimmäisen harrasta, suorastaan kirkollisen, kuuloista taidemusiikkia liikkuu suurin piirtein samalla tontilla kuin Megalázottak és megszomorítottak. Myös levyn päättävä 13 minuuttinen ”Kétezer év” on tavallaan varsin onnistunutta jatkumoa edellisen levyn omaperäisen hillitylle kamarimusiikki – kohtaa -progressiivisen rockin -tyylille. ”Kétezer év” sisältää joitakin todella kauniita hetkiä, mutta siitä jää uupumaan se jokin maaginen x-tekijä joka teki Megalázottak és megszomorítottakista niin ällistyttävää kuultavaa.
Tunnin mittaista Föld És Égiä ei kaikilta osin voi todellakaan kutsua erityisen omaperäiseksi musiikiksi ja myös levykokonaisuutena se on varsin hämmentävä erilaisten tyylilajien sekoitus. ELP:ltä kun ammennetaan paitsi sitä sinfonista progeilua, mutta myös Emersonille rakasta kapakkapianismia. Musiikki on kuitenkin kautta linjan oikein laadukkaasti sävellettyä ja toteutettua (no, ”Puer Natus in Betlehemin” synteettinen orkestraatio hieman laskee pisteitä tuolla saralla…) ja jos pystyy ignoroimaan turhan läpinäkyvät vaikutteet on Föld És Ég oikein nautittavaa kuunneltavaa.
Föld És Égin jälkeen Vedres, joka oli ollut yhtyeen keskeisin säveltäjä, jätti After Cryingin keskittyäkseen uraansa konserttipianistina. Tämä johti vääjäämättä musiikin tason laskuun, mutta Föld És Égia seuranneet pari albumia ovat vielä suht tasokkaita.
Parhaat biisit: ”Manticore érkezése”, ”Judás”, ”Leltár”, ”Kétezer év”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti