Levyarvio: Anderson Bruford Wakeman Howe – s/t (1989)

For too long I have danced
To your destiny
No longer fill my head
With empty dreams
Of reality and gold

Syyskuussa 1988 laulaja/säveltäjä Jon Anderson sai tarpeekseen. Hän lähti toistamiseen ovet paukkuen 20 vuotta aiemmin perustamastaan Yesistä. 

Anderson (s.1944) oli palannut Yesiin vuonna 1983 ja samana vuonna ilmestynyt Trevor Rabinin ja Trevor Hornin johdolla syntynyt levy 90125 oli nostanut yhtyeen uuteen kaupalliseen kukoistukseen. Itseasiassa yhtyeestä oli tullut uuden suoraviivaistetun modernin tyylinsä ansiosta suositumpi kuin koskaan. Vaivalloisen prosessin jälkeen syntynyt Big Generator (1987) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta tuota levyä promotoineen menestyksekkään maailman kiertueen jälkeen Yes oli yhä yksi maailman suosituimmista rock-yhtyeistä. Miksi Anderson siis hylkäsi jälleen emoaluksen?

Haastatteluissa Anderson esitti syiksi erimielisyydet musiikillisesta tyylistä ja toisaalta sen että hänet oli ylipäätänsä marginalisoitu yhtyeen päätöksen teossa. Andersonista Yesin musiikista oli tullut liian kaupallista. Tämä on hieman kummallinen murhe mieheltä joka hieman eroamistaan teki pääosin puhdasta poppia sisältävän levyn In The City Of Angels. Anderson on todennut että tuolla levyllä levy-yhtiö tahtoi tehdä hänestä Phil Collinsin. Tuskinpa Andersonia kuitenkaan pakkopaidassa Los Angelesiin kuskattiin kallista levyä tekemään. AOR-yhtye Toton säestämä toukokuussa 1988 julkaistu In The City Of Angels on selvästi tehty suurella budjetilla ja suunnattu suoraan valtavirran musiikin kuluttajille. Epätasainen levy sisältää muutaman erinomaisen raidan, mutta hittejä siltä ei irronnut ja albumi tuottikin luultavasti levy-yhtiölle kunnolla persnettoa. Andersonista ei tullut uutta Phil Collinsia ja In The City Of Angels onkin yksi viimeisistä Andersonin soololevyistä jotka tehtiin isolle levy-yhtiölle. Ainoa poikkeus taitaa itseasiassa olla vuonna 1994 EMI Classicsin julkaisema hieno Change We Must.

Voidaan toki spekuloida että ehkä Andersonin mielestä kaupallisessa popissa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta kyseinen linja on Yesille väärä. Uskonkin että pääasiallinen motiivi Andersonille Yesistä lähdölle oli nimenomaan se että hän ei yksinkertaisesti sietänyt ajatusta siitä että hän olisi perustamassaan yhtyeessä kakkosluokan kansalainen Trevor Rabinin ja Chris Squiren jälkeen.

Sooloura ja sen suoma vapaus kuulosti siis hyvältä. On myös kunnioitettavaa että hän halusi ja uskalsi jatkaa omille poluilleen vielä In The City Of Angelsin flopattua.

Anderson vietti kesän 1988 Kreikassa Hydra-saarella kirjoittaen musiikkia Vangeliksen kanssa. Saarella Andersonin päässä hahmottui uusia idea. Hän kokoaisi uuden vaihtoehtoisen Yesin. Yesin jossa asiat tehtäisiin taas hänen tahtonsa mukaisesti. Yesin joka palaisi progressiivisille juurilleen.

Ehkä tässä vaiheessa on hyvä tarkastella mitä tarinamme muille päähenkilöille kuului Andersonin punoessa juoniaan.

---

Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)

---

Kosketinsoittaja Rick Wakeman jätti Yesin toistamiseen samalla kertaa kun Anderson jätti yhtyeen ensimmäisen kerran eli vuonna 1979. Wakeman palasi jälleen soolouransa pariin, mutta asiat olivat aivan toisella tolalla kuin 70-luvun alkupuoliskolla jolloin hän oli hetken aikaa jopa Yesiä suositumpi. Wakemanin soololevyt (jotka olivat sivumennen sanoen myös yleensä aika heikkotasoisia) eivät myyneet enää ja kun tämä yhdistyi täysin käsistä lähteneeseen alkoholin käyttöön ja huonoihin taloudellisiin päätöksiin oli käsillä todellinen katastrofi. Wakeman teki käytännössä henkilökohtaisen konkurssin ja asiat olivat kehnoimmillaan niin huonolla tolalla että hän yöpyi jonkin aikaa kodittomana puistojen penkeillä. Vuonna 1985 Wakeman jätti alkoholin ja on ollut siitä alkaen absolutisti.

Kitaristi Steve Howen ja Yesin tiet erosivat 80-luvun alussa Drama -levyn jälkeen. Erinomainen Drama sai faneilta ristiriitaisen vastaanoton eikä fanit hyväksyneet täysin levyn esittelemää uutta kokoonpanoa. Draman jälkeen Yes ikään kuin vain kuihtui ja katosi hiljaa takavasemmalle vain herätäkseen taas uudistuneena vain muutamaa vuotta myöhemmin 90125 -levyn myötä. Howea ei näihin karkeloihin kutsuttu mukaan, mutta hän oli jo vuotta aiemmin pelastautunut uuden supergroupin Asian kyytiin. Asian debyytistä (1982) tuli valtaisa menestys, mutta Howen tie tuli pystyyn kahden albumin jälkeen tuossakin yhtyeessä. Vokalisti John Wetton esitti Asialle ja levy-yhtiölle ultimaatumin: ”minä tai Howe”. Howe lähti ja pisti pystyyn GTR -nimen saaneen projektin ex-Genesis -kitaristi Steve Hackettin kanssa. Taiteellisesti vuonna 1986 ilmestynyt GTR:n ainokainen levy oli ontto pannukakku eikä se myöskään menestynyt toivotulla tavalla. Toista levyä ryhdyttiin tekemään ilman Hackettia, mutta lopulta projekti haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Rumpali Bill Bruford jätti Yesin jo vuonna 1972 heti Close To The Edgen valmistuttua. Tämän jälkeen Bruford soitti 70-luvulla mm. King Crimsonissa, Gongissa, Genesiksessä, U.K.:ssa ja perusti omaa nimeään kantaneen fuusiojazz-yhtyeen. 80-luvun alussa King Crimson palasi jälleen uudistuneena. Tuo kokoonpano kesti kuitenkin vain vuoteen 1984 asti ja Three Of A Perfect Pair -levyn jälkeen Robert Fripp pisti jälleen pillit pussiin. Jazz oli aina ollut Brufordin ensirakkaus ja vuonna 1987 hän perusti Bill Bruford’s Earthworks -yhtyeen tuota musiikkia soittamaan. Kunnianhimoinen jazz on kuitenkin vain hyvällä tuurilla kultakaivos joten myös Bruford oli avoin palaamaan rock-musiikin pariin vaikkei yhtä perso rahalle ollutkaan kuin jotkut Yes-kollegansa.

Kuten näemme pelinappulat olivat asettuneet laudalla oikeisiin kohtiin.

Aivan ensimmäisenä Hydralta palattuaan Anderson kutsui Brufordin mukaan uuteen projektiinsa. Seuraavaksi hän tapasi Steve Howen ja pyysi tältä materiaalia projektia varten. Anderson sai Howelta läjän demoja jotka sisälsivät mm. ”Brother Of Minen” ja ”Birthrightin” alkiot. Anderson lensi viideksi viikoksi Ranskaan työstämään demoja eteenpäin kitaristi Milton McDonaldin ja kosketinsoittaja Matt Cliffordin kanssa. Jossain vaiheessa Anderson kontaktoi myös Rick Wakemanin ja kun hän näytti vihreää valoa oli kasassa varsin vaikuttava kvartetti.  

Anderson on ilmeisesti ollut suht kryptinen hankkeen luonteen suhteen sillä ainakin Bruford on kertonut kuvitellut tulleeksi värvätyksi soittamaan vain Anderson soololevyllä. Hän on kertonut haistaneensa palaneen käryä vasta lentokentällä matkalla Montserratiin. Lentokentällä nimittäin Andersonin lisäksi odotti Brufordin mukaan Steve Howe, Rick Wakeman ja svengalimainen manageri Brian Lane. Tässä kohtaa Brufordin muisti tosin ilmeisesti hieman pettää sillä Howe ei ikinä matkustanut Karibialle muiden kera vaan äänitti kitaraosuutensa Lontoossa. Ja marisi tuttuun tyyliinsä kun osa hänen kitararaidoistaan jätettiin lopulta pois.

Entäs basisti? Jotkut lähteet kertovat että Anderson olisi harkinnut Chris Squiren mukaan pyytämistä. Itse hieman hieman epäilen tätä tietoa, mutta jos Squire todella olisi lähtenyt mukaan sehän olisi ollut todellinen voitto Andersonille. Suoranainen palatsivallankumous jolla Yes-nimi olisikin siirtynyt Andersonille ja Squirelle ja Trevor Rabinille olisi jäänyt Kaliforniassa pelkkä luu käteen. No kuten tiedämme näin ei lopulta kuitenkaan käynyt vaan Brufordin ehdotuksesta basistiksi valittiin se varmista varmin vaihtoehto eli studiokettu Tony Levin jolla oli pitkä historia paitsi Peter Gabrielin bändistä, mutta tietenkin myös King Crimsonista jossa he olivat soittaneet yhdessä Brufordin kanssa.

Karibialla Montserrattin AIR Studiossa tapahtuneet äänitykset kestivät vain kuusi viikkoa joka Yesin standardeilla oli erittäin lyhyt aika. Asiaa auttoi kuitenkin Andersonin Ranskassa McDonaldin ja Cliffordin kanssa tekemät pohjaäänitykset joiden päälle Bruford ja Wakeman rakensivat Karibian auringossa. Ja Howe omalla tahollaan sateisesssa Lontoossa. Usein Yes-kuvioihin hyvin kyynisesti suhtautunut Bruford oli vaikuttunut; hänestä materiaali oli onnistunutta ja Anderson johti sessioita vahvalla ja määrätietoisella otteella. Sävellyksistä kuuluu suurin kunnia nimenomaan Andersonille ja Howelle, mutta myös Wakeman ja Bruford saivat nimensä jokaisen biisin krediitteihin. Tämä perustui kuitenkin enemmän solidaarisuuteen kuin todelliseen panokseen sillä ainakin Bruford on myöntänyt ettei hänellä ollut mitään tekemistä levyn sävellysten kanssa. Sävellyskrediiteissä mun myös muutama ulkopuolinen hahmo, mutta palataan siihen myöhemmin.

---

Tuottajaksi levylle valikoitui (kenties Aristan määräämänä jotta Anderson pysyisi edes jotenkin kurissa?) kultaa ja kunniaa viime vuosina Marillionin levyillä Misplaced Childhood (1985) ja Clutching At Straws (1987) vuollut Chris Kimsey. On kiinnostavaa että noilla levyillä vallitsee suht ajaton ja orgaaninen soundi, mutta ABWH kuulostaa hyvässä ja pahassa hyvinkin kasarilta. Tämä johtuu luultavasti siitä että Anderson ja kumppanit eivät olleet vanhoina konkareina niin vahvasti johdateltavissa kuin yhtyeenä nuorempi Marillion ja toisaalta siitä että nämä herrat olivat vintage-kalustonsa jo aikoinaan kokeneet ja tällä hetkellä he progressiivisina muusikkoina halusivat leikkiä aikansa uusimmilla leluilla. Siinä ei tuottaja äänittäjineen voi paljoa tehdä jos rumpali haluaa nakuttaa vimmaisesti sähkörumpukioskiaan ja kosketinsoittaja kaahailee 100 mailia tunnissa markkinoiden viimeisimmillä digitaalisilla syntetisaattoreilla. Osa soundivalinnoista tökkii siellä täällä ja joissain biiseissä toivoo että Bruford olisi soittanut enemmän akustisilla rummuilla, mutta pääosin ABWH kuulostaa oikeastaan aika hyvältä

Levyn käynnistää yksi sen parhaista kappaleista. Kuusi minuuttinen ja kolmiosainen, yllättävän tylsästi nimetty, ”Themes” alkaa hienolla vähäeleisellä piano-introlla johon yhdistyy heliseviä kuulaita sekvenssoituja elementtejä. Kappale räjähtää lopullisesti käyntiin Brufordin todella terävästi iskevien sähkörumpujen myötä. Andersonin vokaalit tulevat mukaan ja hän laulaa hyvin intensiivisesti säkeistöt joiden voi kuvitella olevan koko projektin mission statement:

Be gone you ever piercing
Power Play machine
Cutting our musical solidarity
For those who would break the windows
Of our true reflections
And perceptions of the world
’For I am out of thee with a vengeance’

Eli voimasoittolistat ja levy-yhtiön koneistot hiiteen, progressiivinen rock on palannut kostamaan! ”Themes” tuokin todella hienosti progen takaisin Yesin musiikkiin. Wakemanin ja Howen kilpailevat soolot ovat komeaa kuultavaa ja on upeaa kuulla pitkästä aikaa Brufordin aina yllättävää rumpalointia Andersonin vokaalien taustalla. Lopun komeasti eteenpäin rullaava pitkä instrumentaaliosio pianoineen ja trumpettimaisine syntetisaattoreineen tuo hieman mieleen Emerson Lake & Palmerin.

Jos ”Themes on tarmokas biisi niin sitä seuraava ”Fist Of Fire” on suorastaan raivoisa. Vain runsas kolme minuuttia kestävä miniatyyri on loistava esimerkki siitä että progressiivinen rock voi toimi erinomaisesti myös kompaktissa formaatissa. Nopeatempoinen kappale myllyttää ilmoille massiiviset kosketinsoitinvallit jotka ovat huumaavaa kuultavaa. Andersonin painokkaasti ja iskevän rytmikkäästi laulamat vokaalit kruunaavat kappaleen. ”Fist Of Fire” on Wakemanin syntetisaattorien juhlaa eikä hän sorru tyypilliseen tilutteluunsa vaan hänen staccattomaisesti iskevä yllättävän aggressiivinen soitto on jotain aivan uutta. On itseasiassa mahdollista että osa kunniasta kuuluukin Ranskassa pohjatyötä tehneelle Matt Cliffordille?

Levyn ensimmäisen kahden kappaleen jälkeen on kulunut 9 minuuttia ja pakko myöntää että henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että nuo yhdeksän minuuttia vastaavat hyvin pitkälti sitä millaista musiikkia olisin toivonut kuulevani Yesiltä 80-luvulla. ”Themes” ja etenkin ”Fist Of Fire” ovat täynnä progemaisia koukeroita ja säihkyvää energiaa.

Kolmiosainen ja kymmenen minuuttia kestävä ”Brother Of Mine” on ensimmäinen levyn kolmesta pitkähköstä suitesta. Ja niistä onnistunein. Jos levyn kaksi ensimmäistä biisiä toimi pitkälti vahvojen rytmiensä voimalla nostaa ”Brother Of Mine” melodiat pääosaan. Kappale on rakennettu kahden eri biisiaihion pohjalta. Ensimmäinen niistä on ”Lost In America” jota Howe ja kosketinsoittaja Geoff Downes olivat kaavailleet Asian levylle ja toinen ”Long Lost Brother Of Mine” sai alkunsa toisen GTR-levyn, Nerotrendin, abortoiduissa sessioissa. Materiaali päätyi Andersonin käsiin joka kehitteli sitä eteenpäin ja rakensi eri aihioiden pohjalta yllättävän koherentin ja luontevasti etenevän kokonaisuuden. Hieman imelästi alkava biisi petraa alun jälkeen. Tony Levinin basso jytisee ”Brother of Minessa” ilahduttavan tyydyttävästi ja on harmi että yleisesti ottaen hänet on miksattu usein hieman liian taustalle. Kahdessa edellisessä biisissä Howe jäi jossain määrin Wakemanin syntetisaattoreiden jalkoihin, mutta ”Brother Of Minessa” hän pääsee soittamaan useita maukkaita ja sävellykselle keskeisiä kitaraosuuksia. Sitä 70-luvun alun ihanasti rämisevää Howea ei ABWH:lla valitettavasti kuulla vaan hän soittaa enimmäkseen aika puhtailla ja kilteilllä soundeilla.

A-puolen päättää levyn ehkäpä hienoin biisi. ”Birthright” on dramaattinen ja tyylikäs sävellys joka Andersonin sanoittamaksi biisiksi on harvinaisen suoraviivaista tarinankerrontaa. Voi tosin olla että varsinainen ydin sanoituksiin tulikin Howelta sillä koko kappale juontaa juurensa pitkälti hänen alkuperäiseen sävellykseensä. Tämäkin kappale nimittäin sai alkunsa GTR:n toisen levyn sessioissa ja siksipä vokalisti Max Baconille on myönnetty sävellyskrediitti myös tästä ABWH-versiosta.

”Birthright” on Yesin selkeiten poliittisen sanoman sisältämä biisi ”Don’t Kill The Whalen” (Tormato, 1978) ohella. Kolonialismin vastaiset sanoitukset käsittelevät brittien Maralingan ydinkokeita Australiassa 1950 -ja 1960 -luvulla jonka seurauksena Australian alkuperäiskansoja ajettiin pois, usein hyvin kyseenlaisin keinoin, heidän pyhinä pitämiltä asuinmaailtaan. Ja mikä pahinta ilmeisesti kaikille heimoille ei edes muistettu ilmoittaa taivaalle ilmestyvästä sienipilvestä…

This place, this place ain’t big enough for stars and stripes
Counting out the statesmen
Bungling one by one
Spelling out this segregation
So the catchword be
Looking after number one
They release the fear inside
Are human after all
So begins our dream time
They hunted like the dinosaur
We the pure
They the savage innocent
How we crush our existence after all
Come on

Sanoitukset ovat vahvat ja koskettavat ja samaan aikaan silti andersonmaisen runolliset. Ja Anderson tulkitsee ne vakuuttavan painokkaasti. Sanoinko jo että Anderson on huikeassa vedossa laulajana kautta levyn? Jos sanoin se on toistamisen arvoinen asia. 

Myös musiikillisesti ”Birthright” on erinomaisesti rakennettu kappale. Musiikissa on juuri oikea määrä paatosta ja se kehittyy luontevasti pop-kliseitä vältellen vaikka tehokkaan kertosäkeen sisältääkin. Teemaan sopivasti ”Birthright” ammentaa luontevasti vaikutteita aboriginaalien musiikista etenkin taustalle surisevien syntetisaattorien ja Brufordin tribaalisen rummutuksen muodossa. Kappaleen huippukohdassa rytmi nopeutuu ja Wakeman soittaa nopean helisevän soolon joka vuorottelee rytmikkään paksusti iskevän syntetisaattori-osion kanssa Brufordin iskiessä kirjaimellisesti salamoita sähkörummuistaan. ”Birthright” on yksi niistä biiseistä joissa Brufordin sähkörummut sopivat musiikkiin täydellisesti.

”Birthright” kestää vain kuusi minuuttia, mutta se tuntuu huomattavasti mittaansa eeppisemmältä. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Upea kappale jota kehtaisi ehdottomasti esittää rinta rinnan melkeinpä minkä tahansa Yes-klassikon rinnalla. Mikä harmi että näin ei ole ABWH:n oman kiertueen jälkeen tapahtunut.

”Birthright” jälkeen levy on minuuteissa mitattuna suurin piirtein puolivälissä ja jos meininki jatkuisi yhtä timanttisena loppuun asti oltaisiin lähellä todellista mestariteosta. Valitettavasti levyn jälkimmäinen puolisko on kuitenkin huomattavasti ensimmäistä heikompi.

Vinyylillä a-puolen levystä päättää kevyt ja kaunis balladi ”The Meeting”. Se rakentuu Wakemanille tyypillisen koristeellisen pianolurittelun varaan jonka yllä Anderson laulaa lempeällä äänellä todella kauniisti. Pianon lisäksi taustalla seikkailee myös usvaisesti soiva syntetisaattorimatto.  Hieman turhaan sillä kappale olisi toiminut mainiosti myös puhtaana duettona. Kappale syntyi ilmeisesti spontaanisti Montserratissa toisin kuin suurin osa levyn materiaalista. ”The Meeting” on ainoa ABWH:n kappale jota on sittemmin kuultu myös Yesin kiertueilla.

”Quartet” on toinen levyn pitkistä kappaleista. Yhdeksänminuuttisessa kappaleessa on peräti neljä osaa. Hyvin howemaisella akustisella kitaroinnilla kauniisti alkava kappale muuttaa muotoaan useaan kertaan kestonsa aikana. Hienoimmillaan se on toisen osan lopussa jossa Wakeman muuntautuu elektroniseksi kamariorkesteriksi yllättävän tyylikkäästi.

Kokonaisuutena ”Quartet” jää hieman epämääräiseksi. Se kyllä leijailee eteenpäin tasaisen miellyttävästi, mutta pihvi tuntuu jäävän puuttumaan. Eikä asia auta että sen sanoitukset viittailevat hieman liian söpösti vanhoihin Yes-biiseihin.

How did we dance on the south side of the sky
We saw the flags flying on the moon
And thru the gates of delirium so fast
Believing in the light was a beginning
Only to believe in you
Only to believe in you

Seitsemän minuuttista kestoaan huomattavasti pidemmältä kuulostava ”Teakbois” on levyn kappaleista eniten negatiivista kritiikkiä osakseen saanut. Eikä todellakaan syyttä. Kuten ”The Meeting” on myös ”Teakbois” luultavasti paikan päällä studiossa Montserratissa sävelletty karibialaisen tunnelman inspiroima. Se on hyvin kummallinen yhdistelmä riemukkaita karibialaisia kalypso ja reggae -vaikutteita progressiiviseen rockiin sotkettuna. Hetkittäin mieleen tulee joku korni rantabaarin lavalla lanteitaan ketkutteleva yhtye. Ja se ei ole kaunis mielikuva se!

Yleensä ”Teakboisia” kritisoidessa on tapana heittää bussin alle nimenomaan Anderson, mutta luulenpa että myös Bruford on seisonut tukevasti biisin takana niin paljon hänen oman Earthworks -yhtyeensä samana vuonna ilmestynyt kappale ”Libreville” (levyltä Dig?) liikkuu samoissa tunnelmissa.

Riippumatta siitä kenen niskaan syy ”Teakboisista” kaatuu niin se ei itseasiassa ole kuitenkaan minusta kaikkien haukkujensa arvoinen. Biisi nimittäin etenee suht tehokkaasti ja sisältää muutaman oikein hienon hetken ja tietenkin myös komeita soittosuorituksia kuten tämän porukan kohdalla voi väkisinkin odottaa. Se on kuitenkin ylipitkä eikä sen railakas tunnelma oikein sovi yhteen levyn muun materiaalin kanssa. 

Erityisen ongelmalliseksi ”Teakboisin” mukaan ottamisen tekee sen että tarjolla olisi ollut myös selvästi parempi biisi ”Vultures Of The City”. Kuusi minuuttinen synkkä ja surumielinen ”Vultures Of The City” haudattiin valitettavasti ”Brother Of Mine” -singlen b-puoleksi.

Levyn toiseksi viimeinen raita ”Order Of The Universe” on sen rokkibiisi. Mutta yhdeksän minuuttisena varsin eeppinen rokkiraita. Mukaan ui ensimmäistä kertaa myös AOR-sävyjä ja biisiä voisikin luonnehtia tyylillisesti ”Heart Of The Sunrisen” ja ”Heat Of The Momentin” fuusioksi. Kuulostaako epämääräiseltä. No sitä ”Order Of The Universe” hieman onkin. Kokonaisuus tuntuu tilkkutäkkimäiseltä ja kappale onkin jälleen kasattu useamman eri biisiraakileen pohjalta. Neljään osaan jaetun ”Order Of The Universen” osiosta ”Rock Gives Courage” krediitin saa amerikkalainen tuottaja/lauluntekijä Rhett Lawrence ja nyt on pakko myöntää että en tiedä yhtään miten hän ABWH-kuvioihin ui mukaan.

Anderson ei ole maailman vakuuttavin rock-laulaja ja hänen jopa hieman liioiteltu rrrock-laulu kuulostaa varsin falskilta etenkin edellä mainitussa ”Rock Gives Courage” -osiossa. Kokonaisuuden varsinainen kertosäe ”ORDER OF THE UNIVERSE” on selvästi tarkoitettu stadioneiden yhteislaulatukseen. Vaikutelma on melko nolo.

Lievästi kornista meiningistään huolimatta ”Order Of The Universe” on kuitenkin mukaansa tempaava biisi ja sisältää jälleen erinomaisia yksittäisiä hetkiä vaikkei kokonaisuus aivan nappisuoritus olekaan. Yksi näistä on herkullisista hetkistä on Brufordin lyhyt rumpusoolo joka on niin jännittävän kuuloinen että sitä olisi kuunnellut mielellään hieman pidempäänkin vaikka yleensä vastustan tiukasti rumpusooloja studiolevyillä.

Kuten niin moni muukin Yes-levy myös ABWH päättyy pienimuotoiseen kappaleeseen joka toimii ikään kuin kevyenä epilogina koko levylle. Nämä kappaleet ovat usein hieman unohdettuja biisejä ja vaikea niitä todellisina Yes-klassikkoina onkin pitää, mutta itse pidän suuresta osasta tämän sektorin kappaleita. Levyn päättävä ”Lets Pretend” on Howen akustisen kitaran ja kevyiden syntetisaattorihenkäysten säestämä kaunis yksinkertainen laulu jonka Anderson laulaa herkän haavoittuvaisella äänellä. Kyseessä on ilahduttavan raikas kevyt tuulahdus kaiken edellä kuullun vimman ja paatoksen jälkeen. Vangelis sai kappaleesta sävellyskrediitin sillä kyseessä on yksi biiseistä joita Anderson sävelsi hänen kanssaan Hydralla ennen ABWH-projektia.

---

Lue myös: Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman – Live At The Apollo (2018)

---

ABWH on 59 minuuttisena pitkä levy, mutta aika sen parissa kuluu yllättävän nopeasti siitä huolimatta että useissa biiseissä on omat heikkoutensa. Kappaleet tarjoavat kuitenkin riittävästi yllättäviä käänteitä, kauniita melodioita, rytmistä voimaa, kiinnostavia soundeja ja laadukaita soittosuorituksia pitääkseen jatkuvasti mielenkiintoa yllä. Ja Kimseyn tuotannossa on sen lievästä steriiliydestä huolimatta mukana sopivasti ilmavuutta ettei musiikki käy liian raskaaksi korville. Vaikka kaikki levyn kokeilut eivät mene maaliin asti paistaa sen energisestä musiikista jatkuvasti pitkän tauon jälkeen yhteen kokoontuneen nelikon innostus uusista yhteisistä musikaalisista mahdollisuuksista.

Jos ABWH luokiteltaisiin Yesin levyksi (ja tekstistä ehkä huomaat että ainakin tavallaan lasken sen sellaiseksi) niin laadullisesti se yltäisi johonkin suurin piirtein puoliväliin. Ja se ei ole huono saavutus kun huomioidaan miten monta loistavaa levyä tuo progressiivisen rockin jättiläinen on tehnyt!

ABWH-levy myi noin 750 000 kappaletta mikä ei ollut yhtään hullumpi suoritus vaikka levy-yhtiön toiveet lienevät olleen korkeammalla. Levyn valmistumisen jälkeen herrat Anderson, Bruford, Wakeman ja Howe suuntasivat kiertueelle vahvistetuna Tony Levinillä, kosketinsoittaja Julian Colbeckilla (Matt Clifford loikkasi Rolling Stonesin kelkkaan) ja rytmikitaristi Milton McDonaldilla. 

Etenkin Amerikassa ABWH otettiin vastaan voittoisina sankareina ja suurimmat keikat soitettiin 20 000 henkisille yleisöille. Kiertueella ABWH soitti suurimman osan uuden levynsä kappaleista sekä sekalaisen kattauksen Yes-klassikoita 70-luvulta. Etenkin ”Close To The Edge” ja ”Heart Of The Sunrise” olivat vanhoille Yes-faneille herkkua vaikka Brufordin sähkörummut narinaa aiheuttivatkin. 

Varjon kiertueen ylle heitti ”oikean” Yesin suunnasta masinoitu oikeusjuttu joka pyrki estämään ABWH:n viittaamisen emoyhtiön suuntaan. Jon Andersonia haluttiin jopa kieltää haastatteluissa mainitsemasta menneisyydestään Yesissä! On tosin myönnettävä että ABWH:n kiertueen nimi An Evening Of Yes Music Plus oli varsin osoitteleva (ja varmasti myös Roger Deanin käyttäminen kansitaitelijana oli hyvin laskelmoitua). Oikeusjuttu päättyi ABWH-leirin voittoon ja he olivat sen jälkeen vapaita viittaamaan historiaansa myös kiertueeseen liittyvässä mainonnassa. 

Vuonna 1993 kiertueen yhdestä konsertista julkaistiin erinomainen taltiointi tutulla nimellä An Evening Of Yes Music Plus. Valitettavasti Levin oli sairastumisensa johdosta poissa pelistä juuri tuolloin ja apuun kutsuttiin hyvin lyhyellä varoitusajalla Brufordin vanha yhtyetoveri Jeff Berlin. Paljon myöhemmin vuonna 2010 julkaistiin toinen konserttlevy Live At The NEC – Oct 24th 1989 jolla Levin ilahduttavasti on mukana. Harmillisesti Live At The NEC:in soundit eivät ole edeltäjänsä luokkaa.

Menestyksekkään kiertueen jälkeen nelikko suuntasi takaisin studioon. Siinä missä ensimmäinen levy oli syntynyt kivuttomasti Andersonin kattavien esivalmisteluiden ansiosta sujui asiat huomattavasti takkuisemmin tällä kertaa sillä nyt uutta materiaalia yritettiin synnyttää tyhjästä. Tämä haaste jäi kuitenkin pian suurempien mullistusten varjoon. Yllättäen manageri Brian Lane ja Aristan johtaja ilmoittivat että homma ei voisi jatkua näin vaan maaginen kirjainyhdistelmä YES olisi saatava käyttöön jotta projekti olisi sen kustannuksien väärti levy-yhtiölle. Koneiston rattaat olikin laitettu jo käyntiin ja ABWH:lla oli edessään pakkoavioliitto Kaliforniassa telakalle jääneen varsinaisen Yesin kanssa. Etenkin Bruford oli tyrmistynyt ja on surrut moneen kertaan jälkeen päin kuinka lupaavalta musiikilliselta hankkeelta leikattiin siivet aivan liian aikaisin. Andersonin kapina oli ohi. Be gone you ever piercing Power Play machine? Not a chance! Kuten kasinoilla myös musiikkibisneksessä talo voittaa lopulta aina.

Parhaat biisit: ”Themes”, ”Fist Of Fire”, ”Birthright”, ”Brother Of Mine”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

1.”Themes”5:57
i. ”Sound”
ii. ”Second Attention”
iii. ”Soul Warrior”
2. ”Fist of Fire” 3:27
3. ”Brother of Mine” 10:16
i. ”The Big Dream”
ii. ”Nothing Can Come Between Us”
iii. ”Long Lost Brother of Mine”
4. ”Birthright” 6:00
5. ”The Meeting” 4:16
6. ”Quartet” 9:16
i. ”I Wanna Learn”
ii. ”She Gives Me Love”
iii. ”Who Was the First”
iv. ”I’m Alive”
7. ”Teakbois” 7:35
8. ”Order of the Universe” 9:01
i. ”Order Theme”
ii. ”Rock Gives Courage”
iii. ”It’s So Hard to Grow”
iv. ”The Universe”
9. ”Let’s Pretend” 2:56

ABWH:

Jon Anderson: vokaalit Bill Bruford: Tama akustiset rummut, Simmons SDX sähkörummut Rick Wakeman: koskettimet Steve Howe: kitarat

Muut muusikot:

Tony Levin: bassokitara, Chapman stick, vokaalit Matt Clifford: koskettimet, ohjelmointi, vokaalit Milton McDonald: rytmikitarat Deborah Anderson, Tessa Niles, Carol Kenyon, Frank Dunnery, Emerald Isle Community Singers, In Seine Singers: taustavokaalit

Tuottaja: Jon Anderson, Chris Kimsey

Levy-yhtiö: Arista

---

---