Levyarvio: Marillion – An Hour Before It’s Dark (2022)

An Hour Before It’s Dark on Marillionin 20. studioalbumi.

Marillionin musiikista voi olla montaa mieltä, mutta yhtyeen työmaraalia tuskin kukaan voi kyseenalaistaa. Yhtye on vuonna 1983 ilmestyneen debyyttinsä jälkeen julkaissut 19. studioalbumia eli levyn laskennallisesti joka toinen vuosi. Käytännössä levyjä on tullut lähes joka vuosi, mitä nyt väliin on tullut muutamia pidempiä taukoja.

Yhtyeen tuotteliaisuutta selittää ainakin osin se että yhtyeen jäsenten välit ovat olleet poikkeuksellisen kitkattomat. Aivan yhtyeen alkuvaiheina kokoonpano eli ja etenkin rumpujakkara oli tuulinen paikka, mutta alkuperäisen vokalistin Fishin lähdettyä yhtyeestä vuonna 1988 ovet paukkuen on jäsenlista pysynyt muuttumattomana 34 vuotta. Vastaavaan ei moni rock-bändi yllä. 

Jos Marillionin työmoraalille ja kestävälle kokoonpanolle haetaan vertailukohtaa progressiivisen rockin puolelta mieleen tulee lähinnä lähinnä Rush ja Cheer-Accident

Kanadalaistrio Rush toimi samalla kokoopanolla vuodesta 1974 aina vuoteen 2018 jolloin yhtye lopetti toimintansa kun kävi selväksi ettei vakavasti sairastunut rumpali Neil Peartin enää olisi soittokunnossa. Peart kuoli vuonna 2020. Rushilla oli kuitenkin muutamia pitkiä levytystaukoja eikä yhtye julkaissut lainkaan uutta musiikkia sitten vuoden 2012 Clockwork Angelsin. Piste Marillionille.

Avantprogea soittava Cheer-Accident on puolestaan julkaissut yli 20 studiolevyä vuodesta 1986 alkaen mikä laittaa heidät suurin piirtein samalle viivalle ja ylikin verrattuna Marillioniin. Johdonmukaisesta kokoonpanosta ei voi kuitenkaan puhua Cheer-Accidentin kohdalla sillä kyseessä on enemmänkin rumpali Thymme Jonesin ympärille rakennettu projekti kuin aito yhtye. Jälleen piste Marillionille.

Marillionin tasainen kokoonpano on myös johtanut varsiin tasaisiin taiteellisiin lopputuloksiin niin laadullisesti kuin tyylillisesti. Koska yhtye ei ole saanut tai tarvinnut uutta verta joukkoihinsa ei myöskään musiikin tyylissä ole tapahtunut dramaattisia muutoksia. 

Pitkässä juoksussa Marillionin tyyli on kuitenkin muuttunut paljon, mutta muutokset ovat tapahtuneet hyvin hillitysti askel askeleelta ja levy levyltä. Siinä missä Marillion tuomittiin usein 80-luvun alussa Genesis-klooniksi niin nykyään yhtyeen musiikki kuulostaa enemmän Radioheadilta kuin edellä mainitulta progepioneerilta. Mikä ei tarkoita sitä että Marillion oikeasti kuulostaisi juuri lainkaan Radioheadilta. Tyylillisesti Marillion on kuitenkin nykyään enemmän artrock -yhtye kuin progebändi. Marillionin progejuuret kuitenkin kuuluvat ja tuntuvat heidän musiikissaan yhä vahvasti. Tästä esimerkkinä vaikkapa usein hyvin pitkiksi venyvät kappaleet. 

Mark Kelly, Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

Kiinnostavasti Marillion on tehnyt 2000-luvulla enemmän pitkiä eepoksia kuin aikoinaan 80-luvulla jolloin he toimivat selkeämmin progeleiman alla. Tämä on osoitus siitä että Marillion voi tehdä nykyään hyvin pitkälti juuri mitä haluaa ja heidän pieni (progemittakaavassa itseasiassa aika suuri) yleisönsä seuraa uskollisesti mukana. Ja yleisön uskollisuus on tietysti lunastettu tasalaatuisuudelle ja tietyllä sitoutumisella omaan tyyliin.

Tasalaatuisuus on Marillionin kohdalla myös pieni ongelma. Yhtye on julkaissut paljon levyjä eikä varsinaisia katastrofeja ole osunut kohdalle (Radiation ja Somewhere Else osuvat lähimmäs rosvosektoria), mutta toisaalta todelliset klassikot ovat myös jääneet vähiin. Oma reaktioni uuteen Marillion levyyn on usein ”aha, kiva, tämähän kuulostaa taas mukavalta”, mutta pitkässä juoksussa ne jäävät liian usein hapantumaan hyllyyn. Toisaalta on sanottava että mielestäni Marillion on julkaissut neljä mestariteosta (kaksi Fishin ja kaksi Steve Hogarthin kanssa) eikä se ole heikko suoritus.

Marillionin 2000-luku alkoi vahvasti. 2001 ilmestyi hieno Anoraknophobia ja joukkorahoituksen (tämä toi Marillionille valtavasti huomiota myös valtavirtamediassa) avulla tehty Marbles joka on yksi yhtyeen neljästä mestariteoksesta. Marblesin jälkeen jälki on ollut epätasaisempaa. Jonkinmoisiksi kohokohdiksi nousee vuoden 2012 Sounds That Can’t Be Made ja erityisesti vuonna 2016 ilmestynyt vihainen Fuck Everyone and Run (FEAR) jolla Marillion otti poliittisesti kantaa selkeämmin kuin koskaan aiemmin.


Lue myös: Levyarvio: Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Perinteisesti kitaristi Steve Rothery on ollut säveltäjänä Marillionin johtava voima, mutta FEAR oli enimmäkseen kosketinsoittaja Mark Kellyn käsialaa. Myös An Hour Before It’s Dark on ilmeisesti pitkälti Kellyn käsialaa ja tyylillisesti sitä voidaankin pitää FEAR:in sisarteoksena. Molempia levyjä luonnehtii tietynlainen soundin ”elokuvamaisuus” ja vahva tunteellinen paatos. Elementit eivät toki ole Marillionille uusia, mutta ne ovat nousseet korostuneempaan asemaan kuin koskaan aiemmin. Kellyn dominanssi kuuluu myös koskettimien roolin kasvamisena. Kyse ei kuitenkaan ole mistään raivokkaista kosketinsoitinsooloista vaan siitä kuinka kappaleiden rakenteet lepäävät pitkälti monipuolisten kosketinsoitinmattojen päällä. 

Yhden aivan tuoreen mausteen levy sentään tarjoilee; mukana on kolmessa kappaleessa pieni sekakuoro Choir Noir joka entisestään nostaa musiikin dramaattisuuskertoimia. Itseasiassa aivan uudesta mausteesta ei ole kyse sillä Marillion kokeili kuoroa ensimmäistä kertaa jo With Friends from the Orchestra  -levyllä (2019)

An Hour Before It’s Dark on hieman hankalasti hahmotettava kokonaisuus. Se sisältää neljä pitkähköä suitea jotka on jaettu moniin eri osiin. Näiden laulusarjojen ohella kuullaan kaksi normaalimittaista kappaletta ja yksi 29 sekuntia kestävä sirpale. Kokonaisuuden hahmottanista ei helpota se että ainakaan itse en ole oppinut peilaamaan CD-kansien kappalelistaa ja indeksointia siihen mitä soittimeni kertoo. Numerot eivät tunnu täsmäävän! Ongelmallisempaa on kuitenkin se että osa pitkistä kappaleista tuntuu hieman sattumanvaraisesti kasaan raavituilta. Vaikka edellä kirjoitin että Kellyn rooli säveltäjänä on aiempaa suurempi on Marillionin työtapa ollut tälläkin kertaa ollut se että yhtye jammailee omalla studiollaan kasaan lukuisan määrän musiikillisia aihioita jotka sitten parsitaan yhdessä tuottajan (jälleen Michael Hunter joka on työskennellyt Marillionin kanssa vuodesta 2007 asti) kanssa jonkinmoisiksi suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Välillä tämä työtapa tuottaa hienoja tuloksia, mutta toisaalta välillä lopputuloksena on Frankensteinin hirviöitä ilman päätä taikka häntää. Tällä kertaa heikoiten onnistuu 11 minuuttinen ”Sierra Leone” joka enimmäkseen jotenkin vain leijuu hahmottomasti eteenpäin heräten eloon muutaman huippuhetken ajaksi.

An Hour Before It’s Dark kirjoitettiin/äänitettiin koronapandemian alkuvaiheessa joten ei ole ihme että maailmaa ravistellut ilmiö kuuluu myös vokalisti Steve Hogarthin levylle kirjoittamissa sanoituksissa. 

”Murder Machines” kuvailee ihmisiä kieron surumielisesti ”murhakoneiksi” jotka tahtomattaan ja tietämättään kuljettavat mukanaan viruksia jotka ovat voivat olla kohtalokkaita toisille ihmisille. 

Levyn päättävä hieno 15 minuuttinen ”Care” puolestaan kasvaa eeppiseksi hymniksi hoitohenkilökunnalle joka epävarmoissa olosuhteissa uhrautuu muiden ihmisten puolesta. Koskettavasti ”Care” myös kääntää aivan lopussa ”Murder Machinesin” kosketuksen pelon päälaelleen ja nostaa sen suorastaan sankarilliseksi teoksi.

Marillion on löytänyt politiikan 2010-luvulla ja etenkin edellinen levy FEAR käsitteli varsin kriittiseen sävyyn maailman nykymenoa. Kyytiä saivat mm. koko planeetan orjuuttaneet suuryritykset ja niiden takana naruja vetelevät miljardöörit jotka ovat ”liian isoja epäonnistumaan”.  An Hour Before It’s Darkilla vastaavaa kritiikkiä suunnataan hieman epämukavasti, mutta aiheellisesti, tavallisten kansalaisten suuntaan. 

Levyn paras raita 9 minuuttinen, kohtalokkaan kuuloisesti eteenpäin jyräävä, ”Be Hard On Yourself” kehottaa katsomaan peiliin ja olemaan biisin nimen mukaisesti ankara itselleen. Olemmeko vajonneet sokeaan konsumerismiin ja tuhoammeko siinä sivussa koko planeetan vain jotta elämämme olisi meille mahdollisimman helppoa? Hyvä kysymys joka tärkeää kysyä yhä uudelleen ja uudelleen vaikka syvällä sisimmässämme tiedämme vastauksen vaikka emme sitä haluaisi  itsellemme myöntää.

Cause of death: Lust for luxury
Cause of death: Lust for luxury
Cause of death: Consumption
The only way forward is to fall over
Or you can learn to be
Or you can learn to be
Hard on yourself

Toinen huippuhetki on, jo edellä mainittu, ”Murder Machines” joka on levyn hieman epämääräisten suitejen keskellä ”vain” hyvä pop-biisi. ”Murder Machines” jyrää hienon koneita ja Mosleyn rumpuja yhdistelevän grooven ja todella tarttuvan kertosäkeen voimalla. En ole yleensä ”mukana laulaja -tyyppiä”, mutta ”Murder Machinesin kohdalla” joudun tekemään poikkeuksen.

I put my arms around her
I put my arms around her
I put my arms around her
And I killed her with love
I killed her with love
I killed her

Vaikka levyn sanoitukset ovat tummasävyisiä on musiikki yllättävän valoisaa. Jopa tempot ovat hieman vauhdikkaampia kuin Marillionin kohdalla on ollut viime vuosikymmeninä lupa odottaa. Mihinkään munaraviin nämä arvokkaat herrat eivät toki ryhdy, mutta etenkin Ian Mosley takoo rumpujaan tarmokkaammin kuin pitkään aikaan. Steve Rothery revittelee monta hienoa ja itselleen hieman tavanomaista rouheampaa kitarasooloa Kellyn täyteläiset syntetisaattorit rinnallaan sykkien. Myös laulaja Hogarth on edelleen hyvässä iskussa ja hän raakkuu kappaleiden huippuhetkissä vokaalinsa energisesti  ja hiljenee sitten kontrastiksi tuttuun tapaansa mutisemaan hiljaisesti.


Lue myös:

An Hour Before It’s Dark nousi Englannin ilmestyttyään Englannin albumilistalle sijalle kaksi mikä on yhtyeen paras suoritus sitten vuoden 1987 Clutching At Strawsin. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti kerro yhtyeen uudesta läpimurrosta valtavirtaan vaan lähinnä siitä miten vähän nykyisin myydään levyjä ja toisaalta siitä miten sitkeästi Marillionin fanit seuraavat yhtyeen mukana levystä toiseen. Hieno saavutus silti ja merkki siitä että Marillion -musiikille riittää yhä kysyntää.

Onkin mielenkiintoista nähdä miten kauan Marillion jaksaa pitää yllä tasaista laatuaan ja kuinka kauan ylipäätänsä ikääntyvien muusikoiden kunto kestää. Työn fyysisen luonteen vuoksi rumpalit ovat muusikoista helpoiten rikkoutuvia, mutta muuta Marillionia hieman vanhempiMosley(s. 1953) on tuntunut toistaiseksi kestäneen lajinsa rasitteet ilman ongelmia. On hieman vaikea uskoa että näiden vuosikymmenien jälkeen ketään Marillionin jäsentä korvattaisiin uudella jäsenellä, mutta kummallisempaakin on toki rock-bisneksessä nähty ja koettu.

An Hour Before It’s Dark on aina vähintään miellyttävää, hetkittäin jopa erinomaista, kuunneltavaa, mutta kovin merkittäväksi levyksi sitä ei voi ylistää. Se on vain jälleen yksi ”peruslaadukas” Marillion-levy. Toisaalta on hyvä huomioida An Hour Before It’s Dark on uljaampi suoritus kuin mihin suurin osa muista yli 40-vuotiaista yhtyeistä tänä päivänä pystyy studiossa. Jos ylipäätänsä viitsivät yrittää. An Hour Before It’s Dark ei ole suuri mestariteos vaan jälleen yksi työvoitto Marillionin pitkässä putkessa jolle ei toistaiseksi näy päätöstä. Ja hyvä niin.

Parhaat biisit: ”Be Hard On Yourself”, ”Reprogram The Gene”, ”Murder Machines”, ”Care”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Avainsanat: Marillion, 2022


Lisää vuoden 2022 levyjä

Kappaleet

  1. ”Be Hard On Yourself” 9:27
    i. ”The Tear in the Big Picture”
    ii. ”Lust for Luxury”
    iii. ”You Can Learn”
  2. ”Reprogram the Gene” 7:00
    i. ”Invincible”
    ii. ”Trouble-Free Life”
    iii. ”A Cure for Us?”
  3. ”Only a Kiss” 0:39
  4. ”Murder Machines” 4:20
  5. ”The Crow and the Nightingale” 6:35
  6. ”Sierra Leone” 10:51
    i. ”Chance in a Million”
    ii. ”The White Sand”
    iii. ”The Diamond”
    iv. ”The Blue Warm Air”
    v. ”More Than a Treasure”
  7. ”Care” 15:18
    i. ”Maintenance Drugs”
    ii. ”An Hour Before It’s Dark”
    iii. ”Every Cell”
    iv. ”Angels on Earth”

Marillion

Pete Trewavas: bassokitara Ian Mosley: rummut Steve Rothery: sähkökitara Mark Kelly: koskettimet Steve Hogarth: vokaalit

Vierailijat

Choir Noir: kuorovokaalit  (”Murder Machines”, ”The Crow and the Nightingale”, ”Care”)

Tuottaja: Michael Hunter, Marillion

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: