Jostain syystä, kaikkien stereotyyppien vastaisesti, Lontoossa on aina hyvä ilma kun siellä käyn. Kevät alkaa aikaisin ja leuto syksy jatkuu pitkään. Hyde Parkin suuret puut ovat kovasti mieleeni, ja päädynkin usein istumaan niiden katveeseen. Melkein 30 vuotta sitten, eräällä ensimmäisistä Lontoon matkoistani istahdin valtavan lehtipuun varjoon ihmettelemään Tower Recordsista ostamaani ensimmäistä jazz-levyäni, Miles Davisin Bitches Brewta. Kaivoin paksusta tupla-CD-kotelosta kansilehden ja aloin lukea jazz-toimittajan kirjoittamaa kärkevää esittelytekstiä, jossa vakuutettiin, että vaikka rokkarit diggavat Milesista, he eivät koskaan tulisi ymmärtämään hänen monimutkaisia polyharmonioitaan ja –rytmejään. Matkani jazziin oli alkanut, ymmärsin siitä sitten mitään tai ei.
Kaikesta tästä käy kiittäminen kaverille 90-minuuttisen c-kasetin toiselle puolelle äänittämää Feels Good to Me –¬levyä. Olin muistaakseni antanut kasetin toivomuksella, että saisin sille U.K.-yhtyettä, ja kaukonäköinen ystäväni halusi haastaa minua äänittämällä vähän ”fuusiojaskaa” toiselle puolelle. Kesti koko tovin, ennen kuin pääsin sisään Brufordin visioon, mutta tämän jälkeen matka jazziin alkoi eikä paluulippuja myyty. Brufordin Earthworks-levyt tulivat tutuiksi kun opin Miles-matkallani nauttimaan akustisesta jazzista.
Monet, Bill itse mukaanluettuna, tuntuvat pitävän One of a Kindia Brufordin parhaana levynä. Ymmärrän sentimentin, sillä eheydessä One of a Kind voittaa edeltäjänsä. Siinä ei kuitenkaan ole sellaisia huippukohtia, joita Feels Good to Mella on monta: intensiivisen groovaava ”If you can’t stand the heat”, lämpimän atonaalinen ”Sample and Hold”, sydäntäsärkevän kaunis ”Either end of August”, ja tietysti albumin avaava ”Beelzebub”.
Levy on eräänlainen ohjelmanjulistus. Tämä ei ole rumpalin terapiasoololevy. Kappaleet ovat kunnianhimoisia paitsi soitannollisesti, myös sävellyksellisesti. Kunnianhimo ei rajoitu pelkkiin rytmeihin, vaan harmoniat ovat tarkkaan mietittyjä. Ne tasapainottelevat abstraktin modernismin ja pastoraalisen kaihomielen välillä, ja vaikka eri tyylilajien väliset saumat vielä paikoin repsottavatkin, musiikissa sykkii omalakinen palo. Mainio esimerkki tästä on kosketinsoittaja Dave Stewartin kanssa yhdessä kirjoitettu ”Sample and Hold”, jonka monimutkainen bassokulku hakee vaikutteita Schönbergistä sykkien jonkinlaista erikoista takkatulen lämpöä.
Levyn soittajat ovat ensiluokkaisen hyviä. Allan Holdsworth oli varmasti tässäkin vaiheessa aikansa parhaita kitaristeja, ja onkin aika kohtuutonta vertailla häntä myöhempiin soololevyihin, joilla soundin viimeinenkin ampiaispesä oli kaikonnut, sävelet erottuivat vielä kauniimmin ja kehittynyt fraseeraus teki sooloista pieniä kertomuksia. Holdsworthin soitto on tässä maukasta, yllättävää ja taiturimaista. Jeff Berlinin bassottelu on groovaavaa ja pysäyttävän komentavaa. Kosketinsoittaja Dave Stewart kantaa sävellyksistä ja kokonaissoundista merkittävää vastuuta, mikä käy ilmi vaikkapa vertailusta National Healthin Of Queues and Cures –levyyn. Pakko on myös mainita Kenny Wheeler, jonka trumpetti- ja flyygelitorvisoundi on suosikkini, menee jopa Miles Davisin ohi. Annette Peacockin rento laulutapa lähenee lakonisuutta, ja saattaa vieroittaa joitakin kuulijoita. Minulle siitä tulee mieleen Caravanin Richard Sinclairin laulutapa, joskin Peacockin intonaatio on tarkempi ja suoritus kuulostaa harkitummalta.
Feels Good to Me päättyy hiukan laiskasti, sillä ”Springtime in Siberia” ja ”Adios a la Pasada” eivät enää minusta oikein jaksa kantaa. Toisaalta levy ansaitsee paikkansa jo pelkän avausraitansa ansiosta: Beelzebub on säkenöivän hieno, rajoja rikkova kappale, jonka bändi soittaa sellaisella näyttämisen riemulla, että jotain perustavanlaatuista muuttuu.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa