Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2020 – Sijat 11-25

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2020 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-25.

11. Joel Harrison : America At War (US) ****
12. Neptunian Maximalism: Éons (BE) ****
13. Deep Energy Orchestra : The Return (US)  **** 
14. BEHM: Draaman kaari viehättää (FI) ****
15. James Mac Gaw : La fin des temples (FR) ****
16. Stephen Thelen Featuring Kronos Quartet & Al Pari Quartet: World Dialogue (CH) ****
17. Polymorphie: Claire Vénus (FR) ****
18. Jakko M. Jakszyk : Secrets & Lies (UK) ****
19. Flairck : Back Alive! (BE) ****
20. Sonar : Tranceportation Volume 2 (CH) ****
21. Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri : Hypnosis (FI) ****
22. Tigran Hamasyan : The Call Within (AM) ****
23. Jack O’ The Clock : No Outlet Volume 1 & 2 (US) ****
24. Frutería Toñi : El Porvenir Está en las Huevas (ES) ****
25. Ghost Rhythms : Imaginary Mountains (FR) ****

Sijat 1-10.


Katso vuoden 2020 parhaat levyt sijoilla 1-10  täältä


11. Joel Harrison: America At War

america_at_warAmerikkalainen kitaristi Joel Harrison (s.1957) on tehnyt parisenkymmentä levyä bändin johtajana ja hänen tuorein albuminsa America At War on sävellytty noin 20 henkiselle bändille jossa erityisesti puhaltimilla on iso rooli.

America At War on konseptialbumi ja se on tutkielma loppumattomista turhista ja tragisista aseellisista konflikteista joissa Yhdysvallat on ollut tauotta mukana Harrisonin syntymästä asti.

Etenkin aloitusraita, yhdeksänminuuttinen, “March On Washington” on upea sävellys joka hyödyntää täysimääräisesti suuren bändin mahdollisuuksia. Se tarjoilee muutamia tulisisia solistisia hetkiä mm. sähkökitaralta ja saksofoneilta, mutta kappeleen todellinen pihvi on sen orkestraalinen ja kevyesti funkahtava big band -sointi. Lopussa muuten tiukasti sävelletty kappale muuttuu riehakkaan kaoottiseksi revittelyksi. Täynnä kiemuroita ja käänteitä oleva ”March On Washington”, kuten muutamat muutkin levyn kappaleet, tuovat mieleen Frank Zappan kokeilut isojen yhtyeiden parissa 70-luvun alussa.

America At War on muutamia nauhalta soitettuja puhepätkiä (mm. George W. Bush) ja satunnaisaia huudahduksia lukuuottamatta instrumentaalimusiikkia. Poikkeuksen tähän tekee ”Day After Tomorrow” jonka Harris itse laulaa hieman hiomattomalla tyylillä. Harrisonin hieman koulimattomat vokaalit sopivat kuitenkin mainiosti tähän simppeliin blues-balladiin joka ylipäätään on ihan tervetullut hengähdystauko muun materiaalin seassa joka on usein aikamoista ilotulitusta. Samalla tavalla kuin Harrisonin lyriikat pyrkivät inhimillistämään vihollisen sodassa ”Day After Tomorrow” osaltaan inhimillistää myös America At War levyä.

America At War on levyllinen uljasta huolella sävellettyä jazz-rockia big band -kokoonpanolle ja sen musiikki on optimaalinen sekoitus hienostuneisuutta ja spontaanimpaa soittoiloittelua. Pientä miinusta siitä että 72-minuuttisena levy on hieman ylipitkä. Materiaali on kyllä pääosin laadukasta ja on vaikea sanoa mitä lopulta olisi pitänyt karsia (varmaan vähän sieltä sillä kaikki kappaleet ovat 6-10 minuuttia pitkiä), mutta uskon että varttia lyhyempänä America At War olisi iskenyt vielä kovempaa.

Parhaat biisit: ”America At War”, ”The Vultures Of Afganistan”

****

12. Neptunian Maximalism : Éons

eonsÉons on belgialaisen Neptunian Maximalismin toinen studioalbumi.

Neptunian Maximalism on Belgiassa vuonna 2018 perustettu yhtye jonka musiikissa drone-metalli kohtaa avantgarde-jazzin omaperäisellä tavalla.

Kesäkuussa julkaistu yhtyeen toinen studiolevy Éons on mammuttimainen kolmelle levylle jaettu 123 minuuttinen konseptialbumi. Enimmäkseen instrumentaalisen albumin teema on varsin korkealentoinen. Levyn tarinassa nykyinen geologinen epookkimme antroposeeni on päättynyt ja ihminen on syrjäytetty paikaltaan ekosysteemin huipulla. Uusi proboseeni aikakausi on alkanut ja sen myötä planeettaa on noussut hallitsemaan superälykkäiden norsujen sivilisaatio…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

13. Deep Energy Orchestra: The Return

the_returnThe Return on amerikkalaisen Deep Energy Orchestran toinen studioalbumi.

Deep Energy Orchestra on basisti/säveltäjä Jason Everettin vetämä projekti joka julkaisi ensimmäisen levynstä Playing With Fire vuonna 2018. Kuten debyytti myös The Return ilmestyi entisen King Crimson jäsenen Trey Gunnin oman pienen levymerkin 7 D Median kautta. Debyytillä Gunn myös soitti kaikilla raidoilla, mutta tällä kertaa hänen roolinsa Warr-kitaristina on kutistunut kolmeen kappaleeseen. Vaikka Gunnin rooli onkin vähäisempi The Return petraa muuten oikeastaan joka alueella. Sävellykset tuntuvat hiotummilta, soittosuoritukset varmemmilta etenkin sovitukset huomattavasti aiepaa rikkaammilta. Myös soundimaailma tuntuu selvästi aiempaa tuhdimmalta ja hiotummalta.

Bändiä nokkamies Jason Everett on virtuoosibasisti joka soittaa eksoottista seitsemän kielistä nauhatonta sähköistä bassoa ja kuusikielistä akustista bassoa. Miehen soundi on todella muheva, mutta kuviot joita hän soittaa ovat notkeita ja usein hyvin melodisia. Hän onkin selvää ”lead bassist” -koulukuntaa ja soittaa usein osuuksia jotka normaalissa bändissä menisivät automaattisesti kitaristille…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

14. BEHM: Draaman kaari viehättää

draaman_kaari_viehattaaDraaman kaari viehättää on BEHM taiteilijanimeä käyttäjän laulaja-lauluntekijä Rita Behmin ensimmäinen sooloalbumi.

Pienemmät purot -sivustoa säännöllisesti seuranneet ovat saattaneet huomata että en ole suuri pop-musiikin ystävä. Erityisen vahvasti tämä pitää paikkaansa kotimaisen suomeksi lauletun pop-musiikin suhteen. Aina välillä sitä kuitenkin kohtaa levyjä jotka läpäisevät pop-muurini. 2018 tässä onnistui Vestan erinomainen levy Lohtulauseita ja nyt kahta vuotta myöhemmin Behmin debytti Draaman kaari viehättää onnistuu siinä myös.

Myös tyylillisesti BEHM:in levy levy tuo hetkittäin mieleen Vestan erinomaisen Lohtulauseita -debyytin. Molemmissa on jotain samanlaista kokeellista raikkautta joka yhdistyy saumattomasti teräviin pop-koukkuihin. Draaman kaari viehättää on tuotannon puolesta tosin Lohtulauseita hieman varovaisempi ja vähemmän kikkailevampi. Vestan tuotannollisen briljeerauksen sijasta Draaman kaari viehättää tuntuu tähtäävän enemmän ajattomaan soundiin. Levyllä yhdistellään onnistuneesti kevyesti soivia bändisovituksia, piano-balladimaisuutta, orkestraalisia elementtejä sekä siellä täällä myös moderneja elektronisen tanssimusiikin ratkaisuja. Muutama vähän köpöinen kitarasoolokin kuullaan. Kaikkea yhdistellään tyylikkään hillitysti, mutta mitään sanomattomaan pliisuuteen silti sortumatta.

Draaman kaari viehättää onnistuu välttämään myös liiallisen tyttömäisen söpöilyn (hei vaan, setämies täällä!) ja vaivaannuttavan riimittelyn (no pääosin) joka yleensä vaivaa kotimaista pop-musiikkia. Sanoitukset käsittelevät tietenkin pop-levylle pakollisesti pääosin romanttista rakkautta, mutta keskeisessä roolissa on myös kertojan omien epävarmuuksien ja neuroosien sympaattinen ruodinta. Rita Behmistä piirtyy ainakin näiden sanoitusten pohjalta hyvin inhimillinen ja sympaattinen kuva. Sanoituksien sävy on pääosin vakava, mutta niissä on mukana myös miellyttävää itseironiaa ja pikku nokkeluuksia.

Behm laulaa sanoituksensa kauniisti ja kirkkaasti. Ei virtuoosimaisesti, mutta riittävän taitavasti. Laulusoundi on kirkas ja luonnollinen eikä sitä ole nykypopin mallin mukaisesti tuhrittu liialla käsittelyllä persoonottomaksi robotti-ujellukseksi.

Levy on maltettu pitää Ilahduttavan kompaktina kestoltaan eikä 34 minuuttiseen kokonaisuuteen mahdukaan yhtään todellista tason notkahdusta (no ”Tivolit” ei oikein toimi, ainakaan sanoituksellisesti). Kohokohdista voisin mainita muutaman jotka tosin lienevät kaikille levyn ystäville ne ilmeisimmät. ”Frida” on yksi viime vuosien koukuttavimpia pop-biisejä ja sisältää niin erinomaisen kertosäkeen  että sitä meinaa jopa tämä proge-jäärä päätyä laulamaan mukana. Ja levyn päättävä, jousilla koristeltu, “Hei  rakas” on vähintään yhtä ihastuttava. Se on biisi jonka hieman kornit, mutta silti vaikuttavat lyriikat Behm laulaa niin kauniisti että jokainen kuulija varmasti toivoo että ne kertoisivat juuri hänestä. ”Hei rakas” on täydellinen pop-kappale. Sen kertosäkeen laulumelodia on niin täydellinen että on vaikea kuvitella että sitä ei aina ole ollut olemassa.

Levy on osoittautunut ansaitusti myös valtavan suosituksi. Albumi myi tuplaplatinaa ja kaikki sen kappaleet nousivat korkealle myös sinkkulistoilla.

Draaman kaari viehättää edustaa ehdotonta kotimaisen popin huipputasoa viime vuosilta. Toivottavasti BEHM onnistuu säilyttämään esikoisensa raikkauden ja vaivattomuuden kun on seuraavan levyn aika ja on aika lunastaa nopeasti saavutetun menestyksen luomat odotukset.

Parhaat biisit: “Päästä varpaisiin”, ”Minä vai maailma”, “Lupaan”, “Apokalyptinen häpeä”, “Frida”, “Hei rakas”

****

15. James Mac Gaw : La fin des temples

le_fin_des_templesLa fin des temples on ranskalaisen kitaristi James Mac Gawn ensimmäinen soololevy.

James Mac Gawn oli lähes 20 vuotta legendaarisen zeuhl-yhtye Magman kitaristi ja hänen oma jazz-rock -bändinsä One Shot on tehnyt kolme vahvaa studiolevyä. Vuonna 2015 Mac Gaw joutui jättäytymään sairautensa vuoksi pois Magmasta ja ylipäätänsä musiikin parista. La fin des temples on hänen paluunsa ja valitettavasti luultavasti myös hänen testamenttinsa.

La fin des temples on sävelletty jo vuonna 2004, mutta levy äänitettiin vasta loppuvuodesta 2019 ja alkuvuodesta 2020. Mac Gaw ei pystynyt sairautensa vuoksi soittamaan itse levyllä, mutta hänen riehakasta ja energista soittotyyliään levyllä kanavoi kitaristi Louis Godart. Lisäksi Mac Gawn kokoamassa yhtyeessä soittaa basisti Anthony Lecomte, rumpali Daniel Jeand’heur (One Shot), kosketinsoittajat Antoine Tharreau ja Bruno Ruder (Magma), neljä vokalistia sekä marimbaa soittava Fabrice Fosse.

La fin des temples sisältää vain yhden 30 minuuttisen massiivisen sävellyksen (yhdeksään osaan indeksoidun tosin) joka on omistettu Magman Christian Vanderille. La fin des templesin musiikki muistuttaakin suuresti Magman musiikkia, mutta onnistuu silti kuulostamaan riittävän omaperäiseltä. Teos alkaa pitkällä aavemaisilla ja suorastaan pelottavan kuuloisilla äänitehoste-osuudella josta se häiriintyneen kuuloisen syntetisaattori-ostinaton ja epämääräisten kolahdusten ja suhahdusten kautta muuttaa pikkuhiljaa muotoaan ja muuttuu tutumman kuuloiseksi zeuhl-musiikiksi sähköpianoineen, tuhteinen bassokuvioineen ja erikoisine vokaaliosuuksineen. La fin des temples tarjoaa tasaisesti kauniita mieltä ylentäviä hetkiä sekä rujoa energistä junttausta. Etenkin rumpali Jeand’heurin soitto tekee suuren vaikutuksen pitkin levyä ja Fossen vierivät marimba-vyörytykset ovat myös upeaa kuultavaa.

Käsittääkseni Mac Gawn sairaus on parantumaton joten on hyvin mahdollista että La fin des temples jää hänen viimekseksi levykseen. Toivottavasti näin ei ole, mutta jos niin ikävästi käy niin ainakin La fin des temples on todella kaunis ja vahva kunnianosoitus Vanderille ja Magmalle ja jättää pysyvän ja upean jäljen zeuhl genren yhä kasvavaan kaanoniin.

Parhaat biisit: ”Chaos par le vide”, ”Les Boussoles des milles dimensions”

****

16. Stephen Thelen Featuring Kronos Quartet & Al Pari Quartet: World Dialogue

world_dialogueStephen Thelen on sveitsiläinen säveltäjä, kitaristi ja matemaatikko joka tunnetaan parhaiten avant-rock -yhtyeestä Sonar. Sonar keskittyy rokkaamaan minimalistisella otteella rakentaen hypnoottisia polyrytmisiä groove-labyrintteja.

World Dialogue on Thelenille ensimmäinen hyppäys akustisen kamarimusiikin pariin ja lopputulokset ovat vaikuttavia. World Dialoguen neljä sävellystä on kaikki sovitettu jousikvarteteille.

Levy alkaa kymmenen minuuttisella sävellyksellä ”Circular Lines” jota tulkitsemaan Thelen sai maailman ehkäpä kuuluisimman jousikvarteton Kronos Quartetin. Kronos Quartet soi Thelenin ohjauksessa kulmikkaan terävästi ja vimmaisen energisesti. Kappeleen polyrytminen kompleksisuus jossa jokainen instrumentti soittaa eri tahtilajissa on melkoista. Se oli haaste jopa näille mestarimuusikoille. Kronos Quartetin viulisti David Harrington on nimittäin todennut että ”Circular Lines” on rytmisesti monimutkaisin kappale jota kvartetti on koskaan soittanut. ”Circular Lines” ei kuitenkaan ole pelkkää rytmistä kikkailua vaan se sisältää myös joitakin vahvoja melodisia hetkiä ja siinä on vastaavanlaista kolkon kaunista kohtalokkuutta kuin Steve Reichin mestariteoksessa ”Different Trains.

Kaikkiin levyn neljään kappaleeseen ei Kronos Quartettia kuitenkaan saatu vaan kolme muuta sävellystä tulkitsee neljästä puolalaisesta naisjousisoittajasta koostuva Al Pari Quartet. Puolattaret soittavat myös vakuuttavasti vaikka jotain sellaista mitä kaltaiseni maallikko ei pysty sanoiksi pukemaan jääkin puuttumaan Kronos Quartetiin verrattuna.

World Dialogue on Theleniltä vahva avaus modernin kamarimusiikin suuntaan ja hänen polyrytminen groove yhdistettynä minimalismiin tarjoaa energisen uuden kulman tuohon musiikkityyliin.

”Circular Lines”, ”Chaconne”, ”World Dialogue”

(Huom. Thelen julkaisi tänä vuonna myös Sonar-levyn. Tranceportation Volume 2:n löydät tämän saman artikkelin sijalta 20.)

****


Vuoden 2018 parhaat levyt löydät täältä


17. Polymorphie: Claire Vénus

claire_venusClaire Vénus on ranskalaisen vuonna 2006 perustetun Polymorphien kolmas studioalbumi.

Saksofonisti/kosketinsoittaja Romain Dugelayn johtama Polymorphie kuuluu progressiivisen rockin äkkiväärään alagenreen avant-proge. Tuon alalajikkeen sisällä yhtyeen musiikki asemoituu sinne jazzahtavimpaan päähän. Viisihenkisen (saksofoni/koskettimet, pasuuna, kitara, rummut ja vokaalit) yhtyeen räväkkä ja moderni soundi tuo hieman mieleen toisen Lyonista peräisin olevan yhtyeen PoiL:in. Ja erityisesti juuri PoiL:in pari ensimmäistä jazzahtavampaa albumia. Polymorphien musiikki ei kuitenkaan ole aivan yhtä aggressiivista kuin virkaveljillään. Myös PoiL:in humoristinen aspekti puuttuu ainakin musiikin osalta. Sanoituksista tosin on paha sanoa kun en ranskaa riittävän hyvin osaa.

Sanoituksilla onkin harmillisen keskeinen rooli levyllä. Claire Vénus nimittäin rakentuu kymmenen rakkausrunon ympärille. Yhtyeen vokalisti pääosin lausuu runot musiikin seassa ranskaksi puhuen. Lopputulos on hieman turhauttava sillä instrumentaaliosuudet ovat kiinnostavia mutta runonlausunnan alkaessa meininki usein ikävästi hyytyy. En ole koskaan nauttinut pitkistä spoken word -osuuksista musiikin seassa. Onneksi vokalisti Marine Pellegrinillä on puhuttujen pätkien seassa myös joitakin lauluosuuksia. Laulajana hän on ihan miellyttävä, mutta ei mitenkään erityislaatuinen.

Musiikki on kuitenkin levyllä pääosassa ja erityisesti Léo Dumontin vimmaisesti takovat rummut ja Dugeleyn usein maanisesti tuuttaavat saksofonit ovat upeaa kuultavaa. Pasuunaa olisi ollut kiva kuulla enemmänkin. Pasuuna pääsee siellä täällä esiin piristävästi ja nostetaan hetkittäin jopa pääosaan kuten kappaleessa ”Marceline” jossa riettaat pasuunanpärinät kuljettavat päämelodiaa sähkökitaran ujeltaessa taustalla atonaalisesti.

Kokonaisuutena Claire Vénus on hieman turhauttava kokonaisuus. Musiikki on erinomaista, mutta puhutut osuudet silittävät itseäni vastakarvaan.

Parhaat biisit: ”Louise”, ”Pablo”, ”Marceline”

****

18. Jakko M Jakszyk : Secrets & Lies

secrets_and_liesSecrets & Lies on King Crimson -kitaristi/vokalistin Jakko M Jakszykin ensimmäinen sooloalbumi 14 vuoteen.

Jakszyk (joka on eksoottisesta nimestään huolimatta britti) on tullut tunnetuksi laajemmin vasta viime vuosina hänen liityttyään King Crimsoniin vuonna 2014. Jakszykillä on kuitenkin takanaan pitkä ja monipuolinen ura progressiivisen musiikin parissa. Vuonna 1958 syntynyt Jakszyk oli hieman liian nuori ehtiäkseen mukaan muusikkona progressiivisen rockin alkuperäiseen kulta-aikaan 70-luvulla. Hän oli teininä innokas proge-fani seuraten etenkin Henry Cow’n, Peter Hammillin, King Crimsonin ja eri Canterbury-skeneen kuuluvien bändien tekemisiä. Sittemmin Jakszyk on päässyt tekemään yhteistyötä monien teiniaikojen suosikkiensa kanssa.

80-luvulla Jakszyk oli mukana Canterbury-legenda Dave Stewartin lyhytikäisessä yhtyeessä Rapid Eye Movement ja vain hieman kauemmin kestäneessä bändissä The Lodge jossa musisoi John Greaves (Henry Cow) ja Peter Blegvad (Slapp Happy). Sessiohommien ohella Jakszyk perusti myös useita omia bändejä joista tunnetuin lienee kontrabasisti Danny Thompsonin kanssa perustettu Dizrhythmia. Ehtipä hän käväistä nopeasti myös The Kinksin ja Level 42:sen riveissäkin…

Lue koko arvostelu täältä >

****

19. Flairck : Back Alive!

back_aliveHollantilainen kitaravirtuoosi Erik Visser ja huilisti Peter Weekers perustivat progressiivista folkkia soittavan Flairckin vuonna 1978. Sittemmin yhtye on julkaissut yli kymmenen albumia. Ilmeisesti Hollannissa lähes instituution asemaan noussut Flairck on myynyt albumeitaan melkein miljoona kappaletta. Se on on paljon täysin akustiselle instrumentaalimusiikille! Etenkin kun vaikuttaa siltä ettei yhtyettä juurikaan tunneta Hollannin ulkopuolella.

Flairckin uusi aikakausi alkoi vuonna 2017 kun yhtyettä pitkään käytännössä yksinään vetänyt Visse jäi eläkkeelle ja ojensi soihdun uudelle sukupolvelle. Nyt yhtyettä johtaa meksikolaissyntyinen klassisesti koulutettu kitaristi Pablo Ortiz joka alun perin liittyi bändiin vuonna 2013. Ortiz kutsui belgialaisesta avant-proge -bändistä Araniksesta tutun kontrabasisti Joris Vanvinckenroyen yhtyeeseen toiseksi säveltäjäksi. Viisi henkisen yhtyeen täydentää kaksi viulistia ja puhallinsoittaja.

Back Alive! nimen voisi ajatella viittaavaan live-levyyn, mutta Back Alive! on kuitenkin uuden kokoonpanon studiodebyytti ja koostuu pelkästään Ortizin ja Vanvinckenroyen uusista sävellyksistä.

Flairckin musiikki on aina yhdistellyt kamarimusiikkia ja folkkia ja samalla linjalla jatkaa myös yhtyeen uusi kokoonpano. Tosin vaikuttaa siltä että uusi musiikki on soinniltaan aiempaa terävämpää, monimutkaisempaa ja enemmän kallellaan hieman avantgardistiseen kamarimusiikkiin. Tämä voi hyvinkin olla Vanvinckenroyen vaikutusta sillä musiikki on hetkittäin hyvin saman kaltaista kuin hänen edes menneellä Aranis yhtyeellään. Araniksen ohella jonkinlaista vertailukohtaa voi hakea myös belgialaisesta Univers Zerosta. Luultavasti Back Alive! maistuneekin hyvin niille avant-progen ystäville jotka ovat avoimia klassista musiikkia lähellä olevalle hieman keveämmälle soinnille.

Vaikka kamarimusiikin ja uuden musiikin vaikutteet ovat kasvussa Back Alive!:lla on kuitenkin yhtyeelle tyypilliset kansanmusiikki vaikutteet ovat edelleen selkeästi läsnä Flairckin tälläkin levyllä. Tämä kuuluu usein etenkin Ortizin taitavassa folk-henkisessä kitaroinnissa (toki hänen kitarointinsa sivuaa myös lukuisia muita tyylilajeja) joka on usein kappaleissa hyvin keskeissä roolissa.

Back Alive! on miellyttävä yhdistelmä vauhdikasta ja energisesti soitettua kamarimusiikkia ja keskiaikaisen kuuloista kansanmusiikkia.

Parhaat biisit: “Sick Muse (Ashes and Smoke)”,  “Nepeta Cataria”

****


Vuoden 1975 parhaat levyt löydät täältä


20. Sonar: Tranceportation Volume 2

tranceportations_vol2Tranceportation Volume 2 on sveitsiläisen Sonarin kuudes studioalbumi.

Kitaristi/säveltäjä Stephen Thelenin johtama Sonar liittoutui neljännellä levyllään Vortex amerikkalaisen avantgarde-kitaristi David Tornin kanssa. Torn olikin piristysruiske Sonarin hypnoottiselle toistoon perustuvalle musiikille. Tornin villli kitarointi muodosti erinomaisen kontrastin Sonarin kellontarkalle musisoinnille.

Vortex sai jatkoa Transportation Volume 1:sen muodosssa joka äänitettiin ja julkaistiin vuonna 2019. Samoissa sessioissa äänitettiin toinenkin levyllinen musiikkia joka on nyt julkaistu nimelllä Tranceportation Volume 2.

Tranceportation Volume 2 ei tarjoa suuria yllätyksiä verrattuna kahteen Sonarin edelliseen levyyn nähden. Yhtyeen kaksi tritone-kitaristia, tritone-basisti ja rumpali tarjoilevat todella muhkeaa, suorastaan jytisevää, groovea ja polyrytmistä kikkailua jonka päälle Torn loihtii joko äänitehostemaisia elektronisia myrskyjä tai villejä kitarasooloja. Parhaimmillaan Sonarin musiikki on yhä lumoavaa kaikessa minimalistisessa toistossaan, mutta toisaalta jos hyllyssä jo on useampi aikaisempi Sonar-levy on ihan kohtuullista kyseenlaistaa tämän levyn tarpeellisuus.

Tranceportation Volume 2 on tavallaan ambient musiikkia. Mutta häkellyttävän monimutkaista ambient-musiikkia.  Sen sisään on helppo uppoutua, mutta toisaalta se kestää myös aktiivista kuuntelua. Nautin tästäkin Sonarin levystä, mutta samaan aikaan toivon että seuraavalle levylle yhtye keksi jotain aivan uutta.

Parhaat biisit: ”Triskaidekaphilia”

****

21. Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri : Hypnosis

hypnosisHypnosis on Pauli Lyytinen Magnetia Orkesterin toinen studioalbumi.

Saksofonisti Pauli Lyytinen (s.1983) on yksi kotimaisen jazz-kentän keskeisempiä nimiä. Hän soittaa lukuisissa eri kokoonpanoissa ja on soittanut periaatteessa kaikkien merkittävien suomalaisten nyky-jazz-muusikkojen kanssa. Tunnetuin Lyytisen omista kokoonpanoista lienee kokeelliseen tyyliin poppia ja jazzia sekoitteleva Elifantree.

Akustiseen avantgarde-jazziin keskittyvä Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri on toiminut vuodesta 2015 alkaen. Bänditovereina Lyytisellä on jälleen Suomen jazz-kermaan kuuluvaa porukkaa. Rummuissa kolistelee Mika Kallio, kontrabassossa tahtia pitää Eero Tikkanen ja trumpettia soittaa Verneri Pohjola.

Avantgarde-jazziksi Hypnosis on varsin helposti lähestyttävää ja lähempänä keskitien jazzia kuin lajityypin villeimmät hurjastelut. Kallion rumpalointi on musiikin ehkäpä dispruptoivin osuus sillä hän rikkoo lähes jatkuvasti rytmejä ja kolistelee ympäri settiään varsin pidäkkeettömästi. Ja hyvä niin. Tosin kyllä Kalliokin intoutuu välillä mukaan maittavaan grooveen kuten nopeassa menopalassa ”Multidimensional banquet”. Pohjolan trumpetti ja Lyytisen oma saksofoni toisaalta luovat oikotien musiikin sisään. Heidän soittonsa on nimittäin usein varsin lyyristä ja melodista. Hetkittäin suorastaan romanttisen kuuloista! Toki molemmilla yhtyyen solisteilla on kipakammatkin hetkensä ja tämä avantgardistisuuden ja melodisuuden yhdistelmä onkin Hypnosis-levyn vahvuus.

Hypnosiksen materiaali luultavasi syttyisi täysillä eloon nimenomaan konserttilavalla, mutta mainiota kuultavaa se on levyltäkin. Kyseessä on ehdottomasti yksi viime vuosien innostavimmista kotimaisia jazz-levyistä.

Parhaat biisit: ”Teknojazz”, ”Polynesian Prayer”, ”Multidimensional banquet”

****

22. Tigran Hamasyan : The Call Within

call_withinThe Call Within on Tigran Hamasyanin kymmenes sooloalbumi.

33-vuotiaan armenialaispianisti Tigran Hamasyanin musiikki tasapainoilee kiinnostavasti kansanmusiikkisävytteisen jazzin ja teknisen progressiivisen rockin välimaastossa. Hamasyanin musiikki on voimakkaan rytmistä ja kulkee usein haastavissa tahtilajeissa. Vauhtikin on usein kiivas ja meininki ylipäätänsä on varsin virtuoosimaista.

Progemetallibändi Hakenin kitaristi on maininnut moneen otteeseen Hamasyanin keskeiseksi vaikutteekseen ja vaikka Hamasyanin musiikki lasketaankin kai lähinnä jazziksi on siinä sen kiivauden ja kimurantin rytmisyyden ansiosta yhtymäkohtia myös ns. math rockiin ja progemetalliin. Hamasyanin musiikki tuo minulle mieleen myös sveitsiläisen jazz-minimalisti Nik Bärtsch’s Ronin -yhtyeen mutta hänen musiikkinsa on selkeästi riehakkaampaa.

The Call Within on instrumentaalista musiikkia, mutta osa kappaleista sisältää sanatonta vokalisointia. Pääosassa on tietenkin Hamasyanin piano jota komppaa kellontarkasti sveitsiläinen rumpali Arthur Hnatek ja basisti Evan Marien. Animals As Leaders math rock -yhtyeestä tutun Tobin Abasin sähkökitara saa välillä myös tilaa ja Artyom Manukyanin sello toimii miellyttävänä lisämausteena, mutta sitä olisi kuullut mielellään enemmänkin.

Hamasyanin fuusiomusiikissa on valtavasti potentiaalia, mutta valitettavasti The Call Within ei sitä ihan täysin vielä lunasta. Levyä vaivaa progemetalille tyypillinen mekaanisuus ja steriiliys. Kaikki on viimeisen päälle hiottua ja hieman elotonta. Vaikea sanoa johtuuko se siitä että nämä muusikot yksinkertaisesti ovat niin hyviä ja tarkkoja siinä mitä he tekevät vai onko musiikki hierottu elottomaksi jälkituotantovaiheessa. Toivottavasti jatkossa Hamasyan ammentaa jatkossa hieman kansanmusiikille ja jazzille tyypillistä spontaanisuutta musiikkiinsa.

Parhaat biisit: “Levitation 21”, “The Dream Voyager”

****

23. Jack O’ The Clock : No Outlet (volume 1: 2007 – 2013) & No Outlet (volume 2 : 2014 – 2018)

no_outletVuonna 2018 ilmestynyt Repetitions of the Old City – II oli vuonna 2008 perustetun amerikkalaisen Jack O’ The Clockin eräänlainen tilinpäätös. Yhtyeen pitkään kasassa ollut kvintetti esiintyi tuolla levyllä viimeistä kertaa ja yhtyeen johtohahmo Damon Waitkus on kertonut yhtyeen suuntaavan uusille urille seuraavalla levyllään.

Waitkus on kuitenkin palannut yhtyeen klassisen kokoonpanon tuotoksiin kahden vain digitaalisesti julkaistun kokoelmalevyn myötä. Ensimmäinen näistä No Outlet (volume 1: 2007 – 2013) ilmestyi tammikuussa 2020 ja seuraava No Outlet (volume 2 : 2014 – 2018) lokakuussa.

Levyt kokoavat yhteen vaihtoehtoisia versioita jo julkaistuista kappaleista ja toisaalta tarjoavat kodin kappaleilla jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet mukaan yhtyeen oikeille studiolevyille. Yleensä siksi että ne eivät sopineet tekeillä olevan levyn tyyliin tai narratiiviin.

Keskimäärin No Outleteille päätyneet kappaleet ovat kevyempiä ja yksinkertaisempia kuin Jack O’ The Clockin musiikki hurjimmillaan. Monimutkaisimpia avant-proge -koukeroita ei kuulla. Poikkeuksen tähän tekee tosin muutamalla minuutilla kasvatettu vaihtoehtoinen versio yhtyeen ehkäpä hienoimmasta sävellyksestä ”Miracle Car Wash, 1978”.  Alunperin Repetitions of the Old City – II  -levyllä hieman alle 14 minuuttinen kappale on venähtänyt uuden lopun ansiosta peräti 17 minuuttiseksi.

Levyn kohokohtiin kuuluu Kate McLoughlinin laulama vaihtoehtoinen versio Duran Duran -coverista ”The Chauffeur”. Alkuperäinen versio ilmestyi Jack O’ The clockin cover-levyllä Outsider Songs (2015). Myös helmeilevä kamarimusiikkimainen ”A Minor Disaster” joka alkaa kaihoisalla fagotti-melodialla ja tarjoilee keskivaiheilla rikkaan harpun, dulcimerin ja erillaisten perkussioiden varaan rakennetun polyrytmisen kudoksen kuuluu ehdottomasti yhtyeen pienten helmien joukkoon.

Molemmat No Outlet levyt sisältävät hienoa ja nautittavaa musiikkia, mutta tietenkään tälläisiä hieman hajanaisia kokoelmia ei voi pitää erityisen merkittävinä julkaisuina Jack O’ The Clockin discografiassa, mutta minun kaltaisilleni yhtyeen superfaneille ne ovat mukava välipala ennen seuraavaa levyä. Seuraava levy onkin työn alla ja Damon Waitkus on lupaillut sen ilmestyvän vuonna 2021.

Parhaat biisit: ”A Minor Disaster”, ”The Chauffeur”, ”Miracle Car Wash, 1978”

****

24. Frutería Toñi : El Porvenir Está en las Huevas

el_porvenir_esta_en_las_huevasEl Porvenir Está en las Huevas on vuonna 2007 perustetun espanjalaisen Frutería Toñin kolmas studioalbumi.

El Porvenir Está en las Huevas on espanjalaista sinfonista progea jonka retro-tyyli tuo ainakin itselleni vahvasti mieleen 70-luvun italo-progen. Toisaalta runsas puhaltimien käyttö vie meininkiä välillä myös jazz-rockin suuntaan ja musiikissa onkin havaittavissa kaikuja myös Canterbury-skenestä. Runsaan puhaltimien käytön ohella sovitukset ovat muutenkin ilahduttavan reheviä ja instrumentteina kuullaan normaalin rock-kaluston lisäksi mm. Víctor Rodríguezin viulua, Jesús Sánchezin saksofoneja ja klarinettia sekä vierailijoiden soittamia huilua ja bassoklarinettia. Instrumentaatio tuokin mieleen myös jotkut kanadalaisen Quabec-skenen bändit kuten Maneigen  ja Harmoniumin.

Vokalistin Salva Marina (joka on myös yhtyeen kosketinsoittaja) karheasti kähisevässä äänessä on jotain karismaattista, mutta laulumelodiat ovat hieman väkinäisiä mikä on hieman jännää koska muille instrumenteille on kirjoitettu ihan kiinnostavia melodioita.

Frutería Toñi ei varsinaisesti keksi progressiivisen rockin pyörää uudelleen, mutta sen orgaaninen  soundimaailma on silti varsin piristävää kuultavaa. Frutería Toñi ei todellakaan kuulosta modernilta,  mutta ei myöskään ummehtuneelta retro-progelta vaan enemminkin ajattomalta.

Parhaat biisit: “Agonía en Koyukuk”, “El Monte  de las Tres Letras”, “El Traspié”

****

25. Ghost Rhythms : Imaginary Mountains

imaginary_mountainsImaginary Mountains on ranskalaisen Ghost Rhythmsin viides studioalbumi.

Vuonna 2005 perustettu Ghost Rhythms on jazz-rock -yhtye joka on erikoistunut tarkkaan sävellettyyn suht monimutkaiseen musiikkiin joka sisältää usein myös avantprogeen viittaavaa kamarimusiikkimaisuutta. Yhtyeen sointi on hetkittäin lähes orkestraalinen ja joissain kappaleissa soittaakin yli kymmenen eri muusikkoa. Yhtyeen instrumenttipaletti onkin laaja ja tyypillisten rock-instrumenttien ohella kuullaan selloa, viulua erilaisia puhaltimia ja jopa harmonikkaa. Harmonikka luokin useissa kappaleissa ”ranskalaista” tunnelmaa. Tyylillisesti yhtyeen rock -kohtaa -kamarimusiikin estetiikka tuo hieman mieleen valittavan unohduksiin vaipunaan amerikkalaisen avantproge-bändi Birdsongs of the Mesozoicin.

Satunnaista sanatonta vokalisointia lukuunottamatta kokonaan instrumentaalisen Imaginary Mountainsin kohokohta on 11 minuuttinen ”Tumuc Humac” joka tempoilee tehokkaasti hartaan kuuloisia kamarimusiikkiosuuksien ja kompleksisesti rokkaavien hetkien välillä. Myös levyn toinen pitkä kappale, kymmenen minuuttinen, ”Horizontal Ascension” toimii. Hienosti vauhdilla eteenpäin rullaavaa mini-eepos sisältää kipakasti soivan viulusoolon ja maukasta rytmistä iloittelua.

Imaginary Mountains on kelpo levy, mutta se ihan viimeinen maaginen x-tekijä musiikista jää puuttumaan. Ehkä musiikki on hieman liian hallittua ja hillittyä. Myös soundit ovat aavistuksen kolkot. Ghost Rhythms on kuitenkin jälleen lähellä suuruutta ja ehkä jo seuraavalla levyllä syntyy todellinen taiteellinen läpimurto.

Parhaat biisit ”. Tumuc Humac”, ”Coudreau’s Dream”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: