Vuonna 1971 listojani dominoi vahvasti brittiläinen progressiivinen rock. Proge oli kovassa nousussa ja monista sen kärkiyhtyeistä tuli vuonna 1971 myös merkittäviä kaupallisia voimia. Vuotta 1971 voidaankin pitää vuotena jolloin progressiivinen rock otti hetkeksi oman paikkansa mainstreamissa. Progen ns. ”Big Sixiin” kuuluvista yhtyeistä kaikki eli King Crimson, Yes, ELP, Genesis, Pink Floyd ja Jethro Tull julkaisivat albumit vuonna 1971. Genesis tosin ei saavuttanut suurta menestystä vielä kolmannella levylläänkään vaan pysyi lähinnä kulttitasolla. Yes julkaisi peräti kaksi albumia joista viimeistään jälkimmäinen eli Fragile nosti yhtyeen rockin isojen tekijöiden joukkoon.
Myös monet pienemmiksi jääneet yhtyeet julkaisivat kiehtovia albumeja. Ja myös Englannin ulkopuolella. Näistä mainittakoon hollantilainen Supersister, ranskalainen Magma ja saksalainen Out Of Focus.
Tavanomaisemman rock-musiikin puolella ilmestyi läjäpäin mainioita klassikko-statuksen saavuttainen albumeita kuten David Bowien Hunky Dory, The Whon Who’s Next ja Led Zeppelinin valtavan menestyksen saanut neljäs albumi. Omille listoilleni nämä levyt eivät tosin aivan yltäneet.
Progressiivisen rockin kanssa rinta rinnan syntynyt jazz-rock oli myös hyvässä nosteessa ja kaksi ehkäpä tuon lajityypin merkittävintä ja suosituinta edustajaa Mahavishnu Orchestra ja Weather Report julkaisivat esikoislevynsä.
Musiikki eli vuonna 1971 uskomattoman hedelmällistä aikakautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin kaikkea saattoi kokeilla. Ja jopa suuret yleisöt olivat taipuvaisia antamaan mahdollisuuden hyvinkin kummallisille ja monimutkaisille teoksille.
- King Crimson: Islands (UK) *****
- Yes: Fragile (UK) *****
- Soft Machine: Fourth (UK) *****
- Van der Graaf Generator: Pawn Hearts (UK) *****
- Emerson, Lake & Palmer: Tarkus (UK) *****
- Gentle Giant: Acquiring the Taste (UK) *****
- Yes: The Yes Album (UK) *****
- Caravan: In the Land of Grey and Pink (UK) ****½
- Egg: The Polite Force (UK) ****½
- Genesis: Nursery Cryme (UK) ****½
Sijat 11-25 esittelyt löydät täältä >
1. King Crimson: Islands
Islands on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin neljäs studiolevy ja samalla myös yhtyeen neljäs kokoonpano.
King Crimsonin alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä oli enää kitaristi Robert Fripp ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield. Kaksikko pestasi bändiin puhallinsoittajaksi In The Wake Of Poseidonilla (1970) vierailleen Mel Collinsin ja rumpuihin The Warriorsissa Jon Andersonin kera soittaneen Ian Wallacen. Yllättävin valinta uuteen kokoonpanoon oli vokalisti Boz Burrell joka oli toiminut aiemmin lähinnä R&B -bändeissä. Tämä ei ollut vielä kuitenkaan se yllättävä osuus vaan se että Burrellista tuli myös bändin basisti vaikkei hän ollut koskaan aiemmin soittanut instrumenttia. Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrellia ja yllättävän hyvin hän lopulta levyllä pärjääkin. Onneksi muutamassa kohtaa taustatukea antaa kontrabasisti Harry Miller. Millerin ohella levyllä vierailee muutama muukin taitava jazz-muusikko kuten pianisti Keith Tippett ja kornetisti Mark Charig. Yhdessä kappaleessa kuullaan myös kokonaista jousisektiota.
Islands oli jälleen tyylillinen irtiotto King Crimsonille. Siinä missä edellinen levy Lizard (1970) oli kuin vauhdikas kamera-ajo maailman värikkäimmän ja hulluimman sirkuksen läpi on Island huomattavasti seesteisempi levy. Island maalaa minulle utuisen ja monokromaattisen mielikuvan usvan läpi tarkastellusta välimeren saaristosta. Aina välillä usva hajaantuu hieman paljastaen kiehtovia yksityiskohtia jostain muinaisesta korkeakulttuurista. Levyssä on myös hetkittäin tietynlaista hillittyä lämpöä jota ei aiemmin oltu kuultu Crimsonin musiikissa.
Kymmenenminuuttinen aloitusraita ”Formentera Lady” on levyn usvaisinta antia ja tuo kontrabassoineen, puhaltimineen ja kaikenlaisine kilisivine perkussioineen mieleen 60/70-lukujen taitteen ns. spirituaalisen freejazzin mestarit kuten Pharoah Sandersin ja Alice Coltranen. Kappale velloo ja ajelehtii kuin vailla ankkuria, mutta jotenkin oudosti tuntuu päätyvän silti satamaan.
Suoraan ”Formentera Ladysta” jatkuva instrumentaalinen ”Sailor’s Tale” nostaa intensiteettiä ja sisältää paitsi upeaa rumpalointia Ian Wallecelta niin myös yhden kuumottavimmista kitarasooloista Frippiltä ikinä. Hieman banjomaisesti pärisevä yli minuutin kestävä sähkökitarasoolo on todella omaperäistä ja huimaa kuultavaa! Lopussa pääroolin Wallacen intensiivisen rumpaloinnin päällä ottava uhkaava Mellotron on myös majesteetista kuultavaa.
Hienovaraisesti alkava ”The Letters” käyttää hyväkseen äärimmäistä dynaamiikkaa välin hurjia puhallinosuuksia iskien ja sisältää huiman kohdan jossa Burrell rääkäisee äärimmäisen vakuuttavasti Sinfieldin mahtipontisen värssyn:
IMPALED on nails of ice
And raked with emerald fire
”The Lettersistä” siirrytään ”Ladies Of The Roadiin” jolla Crimson pääsee ehkä lähimmäksi ”tavallista rokkia” mitä kertaakaan aiemmin urallaan. Tavallisuus on toki suhteellista sillä vaikka kappaleessa on Crimsonille poikkeuksellisesti jopa blues-vivahteita on Burrellin töpsöttelevän basson varassa etenevä jä äärimmäisen härskejä saksofoni-sooloja sisältävä kappale loppujen lopuksi aika kaukana perusrokista. Sanoituksiltaan etenkin nykypäivän näkökulmasta varsin misogynistiset sanoitukset kuvailevat rockmuusikoiden ja bändärityttöjen välistä suhdetta.
Rock-tunnelmista heilahdetaan yllättävän sujuvasti hartaan pseudo-klassisen musiikin pariin. Frippin jousiorkesterille säveltämä ”Prelude: Song Of The Seagulls” ei sisällä soittoa yhdeltäkään bändin jäseneltä vaan kappaleen esittää kokonaan levyä varten koottu pieni jousiorkesteri Robin Millerin oboen kera. Sävellys on kaunis vaikkei ehkä kovin ihmeellinen sinänsä. Kappaleen ei kaiken järjen mukaan pitäisi toimia osana Islandsia, mutta jostain syystä olen sen itse aina hyväksynyt mukaan.
Levy yhdeksän minuuttia kestävän nimibiisi ”Islandsiin” on yksi King Crimsonin kauneimmista kappaleista. Vähäeleisesti lähinnä Keith Tippettin lyyrisesti soivan pianon, Millerin huhuilevan oboen ja Burrellin herkkien vokaalien varassa alkavassa kappaleessa on jotain sydäntäsärkevää. Kappaleen keskivaiheilla kuullaan upea kornettisoolo Mark Charigilta. Kappale ei kuitenkaan jää yhden musiiikillisen idean simppeliksi balladiksi vaan se kasvaa hitaasti koko kestonsa ajan instrumentaatiota tyylikkäästi varioiden. Lopussa Charig pääsee sooloilemaan intensiivisemmin Frippin säestäessä taustalla urkuharmoonilla ja Mellotronilla. Todella vaikuttava kappale.
Kaiken kaikkiaan Islands on maaginen kokonaisuus. Edeltäjänsä Lizardin lailla Islands on hyvin uniikki albumi. Musiikkia jollaista kukaan muu ei ollut aiemmin tehnyt eikä oikeastaan ole tehnyt sen jälkeenkään. Crimson itsekin muutti jälleen jyrkästi suuntaa seuraavalla albumillaan.
Islands on alakuloisen tunnelmallisen progressiivisen rockin mestariteos.
Parhaat biisit: ”Formentera Lady”, ”Sailor’s Tale”, ”Ladies Of The Road” ja ”Islands”
*****
Lue Jarin Schoroderuksen esittely levystä täältä >
2. Yes: Fragile
Yesin neljäs levy Fragile esittelee yhtyeen ehkäpä legendaarisimman kokoonpanon. Alkuperäisten jäsenten laulaja Jon Andersonin, basisti Chris Squiren, rumpali Bill Brufordin ja edellisen albumin myötä mukaan saapuneen kitaristi Steve Howen lisäksi Fragilella bändiin liittyy kosketinsoitinvelho Rick Wakeman.
Dream teamin ensimmäinen levy Fragile paitsi taiteellinen niin myös kaupallinen menestys. Vaikka albumi onkin hieman epätasainen kokonaisuus vievät sen parhaat kappaleet Yesin musiikkia aivan uudelle tasolle.
Parhaat biisit: ”Roundabout”, ”South Side Of The Sky” ja ”Heart Of The Sunrise”
*****
3. Soft Machine : Fourth
Soft Machine siirtyy neljännellä levyllä toden teolla jazzin suuntaan. Fourthilla edellisten levyjen psykedelia ja ylipäätänsä rock on taakse jäänyttä elämää kuten myös rumpali/vokalisti Robert Wyattin dadaistiset sanoitukset sillä levy on kokonaan instrumentaalinen.
Tietty rytminen hyökkäävyys ja tietysti basson ja kosketinsoittimien sähköisyys lukitsevat Fourthia vielä kuitenkin jossain määrin rock-maailmaan, mutta levy on silti mielestäni lähempänä avantgarde jazzia kuin varsinaista jazz-rockia. Kaiken kaikkiaan Soft Machine on jazz-bändinä täysin uskottava ja Fourth on vaikuttava yhdistelmä erittäin monimutkaisia sävellyksiä ja hurjaa vapaata improvisaatiota.
Levyn aloittaa kosketinsoittaja Mike Ratledgen säveltämä ”Teeth” joka on pirullisen monimutkainen ja nopeatempoinen sävellys. Basisti Hugh Hopper on kutsunut sitä vaikeimmaksi kappaleeksi jota hän on ikinä ”joutunut” soittamaan. Tarkasti sävelletty ”Teeth” onkin kenties kompleksisinta musiikkia mitä rock-muusikot (sillä niitähän Soft Machinen kaverit taustaltaan olivat) tässä vaiheessa olivat soittaneet. Onkin kiinnostavaa että niin uskottavalta kuin Soft Machine kuulostaakin jazzin parissa Fourthilla kaikessa rytmisessä ja harmonisessa sofistikoituneisuudessaan niin kaikki bändin muusikot jopa virtuoosimaista saksofonisti Elton Deania myöten olivat itseoppineita ”rokkareita”. Levyllä tosin soittaa vierailevina puhallinsoittajina ”oikeita” koulutettuja jazz-muusikoita kuten Jimmy Hastings, Mark Charig, Nick Evans ja Alan Skidmore.
”Teethin” ohella hyvin tasavahvan Fourthin toinen kohokohta on albumin toista puoliskoa hallitseva Hugh Hopperin säveltämä ”Virtually” -suite jonka neljä eri osiota kestävät noin parikymmentä minuuttia. ”Virtually” on upea sävellys ja käyttää hienosti hyväksi jo edellä mainittuja puhallinsoittajia sekä Roy Babbingtonin (josta tuli myöhemmin Hopperin lähdettyä bändin virallinen jäsen) kontrabassoa. Babbingtonin kontrabasson ja toisaalta Hopperin aggressiivisen fuzz-efektoidun sähköbasson yhdistelmä onkin monessa kohtaa levyä todella kiinnostavaa kuultavaa.
Koko bändi on levyllä aivan uskomattoman kovassa iskussa. Yhtye selvittää mitä monimutkaisimmat kohdat itsevarman helpon kuuloisesti ja soitto on paikoin todella raivokasta. Etenkin Ratledgen maaninen kosketinsoitinpimputtelu ja toisaalta välillä äärimmäisilleen säröytetyt urkusoundit sekä Deanin hyvällä tavalla korvaa riipivät saksofoni-tuuttailut sykähdyttävät minua suuresti.
Mielestäni Fourthilla on myös Robert Wyattin uran parhaat soittosuoritukset rumpalina. Hän soittaa erittäin luontevasti myös levyn jazzahtavammat osiot ja soittaa jatkuvasti kepeän hektisesti ja innovatiivisesti. Tässä vaiheessa Wyattin olisi varmasti voinut laittaa vastakkain kenen tahansa Britti-rumpalin kanssa hänen jäämättä kakkoseksi.
Fourth jäi Wyattin viimeiseksi Soft Machine -levyksi sillä hän turhautui muiden jäsenten tahtoon säveltää yhä monimutkaisempaa instrumentaalimusiikkia joka jätti myös laulamisesta nauttivan Wyattin vain soittamaan rumpuja.
Fourth oli upea uusi aluevaltaus bändiltä ja mielestäni kaiken kaikkiaan myös Soft Machinen upein albumi.
Parhaat biisit: ”Teeth”, ”Virtually”
*****
4. Van Der Graaf Generatot : Pawn Hearts
Pawn Hearts on vuonna 1967 perustetun Van Der Graaf Generatorin neljäs studioalbumi. Ja yhtyeen ensimmäinen mestariteos.
Siinä missä Pawn Heartsin edeltäjä H to He, Who Am the Only One (1970) oli hyvä mutta hieman varovainen albumi niin tällä albumilla VdGG toimii täysin pidäkkeettömästi ja päätyy uimaan todella syvissä vesissä. Lyhyesti sanottuna: Pawn Hearts on täysin pähkä hullu albumi…
*****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
5. Emerson Lake & Palmer: Tarkus
Emerson Lake & Palmerin toinen studiolevy Tarkus on epätasainen kokonaisuus mutta parhaimmillaan aivan mestarillista musiikkia sisältävä albumi.
Suht yleinen konsensus Tarkuksesta on että 20 minuuttinen nimikappale on erinomainen ja toisen puoliskon kattavat lyhyet kappaleet eivät niinkään. ”Tarkus” kieltämättä hallitsee levyä suvereenisti, mutta pääosin b-puolen kappaleet ovat myös laadukasta työtä ja aivan turhan aliarvostettuja.
*****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
6. Gentle Giant: Acquiring The Taste
Gentle Giantin toinen studioalbumi Acquiring the Taste esittelee jo täysin kypsyneen yhtyeen. Eponyymin ensimmäisen levyn (1970) pieni hapuilu on poissa ja tilalla on itsevarman taidokas yhtye ja mestarillisesti hioutunut albumikokonaisuus.
Acquiring the Tastella Royal Academy Of Musicista valmistunut kosketinsoittaja Kerry Minnear sai entistä enemmän tilaa säveltäjänä ja sovittajana. Tämä näkyy levyllä entistä monimutkaisempina kappaleina, mutta toisaalta myös sujuvampina siirtyminä ideoista toiseen. Minnerille rakkaan renesanssi-musiikin vaikutteet kuuluvat myös useassa kohtaa levyä. Bändin seniori ja epävirallinen johtohahmo vokalisti/puhallinsoittaja Phil Shulman suorastaan kannusti Minnearia tekemään yhä monimutkaisempaa ja monimutkaisempaa musiikkia. Tässä piili myös yhtyeen kolman Shulman-veljeksen paradoksi: he halusivat menestyä musiikillaan ja tienata kunnolla rahaa, mutta samaan aikaan tiesivät ettei se tulisi onnistumaan sellaisella musiikilla jota he todella tahtoivat tehdä.
Gentle Giantin musiikin muuttuessa yhä hienostuneemmaksi myös sanoitukset seurasivat perässä. Levyn kappaleet ovat täynnä viittauksia ja vaikutteita korkeakulttuurisesta kirjallisuudesta. ”Plain Truthissa” kuuluu Albert Camusin nihilismi, ”The Wreck” otti vaikutteita Lord Byronin ”Don Juanista” ja ”Pantagruel’s Nativityn” sanoitukset ovat suoraan velkaa Francois Rabeleisin 1500-luvun jättiläis-aiheisesta satiireille. Kun nämä kirjalliset vaikutteet yhdistää yhtyeen kompleksiseen musiikkiin ei olekaan ihme että Gentle Giantin maine oli hyvin antirockmainen ja älykkömäinen. Eli monelle rock-fanille Gentle Giantin kuulosti varsin luotaantyöntävältä konseptilta jo ennen kuin he olivat kuulleet nuottikaan yhtyeen musiikkia.
Acquiring the Taste on täynnä herkullisia musiikillisia hetkiä joista tässä kirjoituksessa mainittakoon vain muutama.
Yksi kohokohdista on veikeällä syntetisaattori-soundilla alkava ”Pantagruel’s Nativityn” jossa kuullaan upeita moniäänisiä lauluharmonioita joista muodostui eräänlainen Gentle Giantin tavaramerkki. Kappaleessa kuullaan myös komeaa vibraphonin soittoa Minnearilta josta siirrytään Gary Greenin purevaan sähkökitarointiin. Shulmanin trumpetti soi loppupuolella voittoisan fanfaarimaisesti. Minnearin säveltämä kuusiminuuttinen ”Pantagruel’s Nativity” on oikea ideoiden runsaudensarvi ja jotenkin ihmeellisesti lukuisat eriosiot onnistuvat muodostamaan koherentin kokonaisuuden.
Erittäin epärockmainen ”Edge of Twilightissa” vie musiikkia tonanalisuuden rajoille ja sisältää upean patarumpuosuuden jota Minnear koristelee näppärästi vielä xylophonilla.
Kolmas kappale ”The House, the Street, the Room” tuo mukaan hieman aggressiivisempaa sointia, mutta ei hellitä monimutkaisuuden suhteen: kappale alkaa erittäin mutkikkaalla riffillä jonka joku on laskenut sisältävän peräti 26 nuottia.
Vinkeästi 7/8 tahtilajissa kuin eteenpäin luimisteleva ”Black Cat” on myös yksi levyn kohokohdista. Pehmeästi tanssahteleva vibraphoni luo kappaleeseen ihastuttavan, ja hyvin epärockmaisen, tunnelman ja kamarimusiikkimainen väliosa stereokuvalla leikittelyineen on huikean viihdyttävä.
Ainoastaan levyn päättävä aggressiivinen rokkibiisi ”Plain Truth” ei oikein tunnu istuvan kokonaisuuteen kaikessa suoraviivaisuudessaan. Lukuisat tahtilajin vaihdokset sentään tuovat kappaleeseen rytmistä kiinnostavuutta. Ei ”Plain Truth” missään nimessä huono kappale ole, mutta tässä porukassa vaan eittämättä vähiten kiinnostava. Kappale onkin ylijäämäkamaa ensimmäisen levyn sessioiden ajalta.
Tuottaja Tony Visconti teki myös hyvää työtä levyn parissa. Acquiring the Taste kuulostaa todella hyvältä. Stereokuvaa on hyödynnetty luovasti, mutta ei liikaan kikkailuun sortuen. Soundit yleisesti ovat napakan erottelevat, mutta silti lämpimät.
Acquiring the Tastella Gentle Giant saavutti täydellisen yhdistelmän riehakasta rokkausta, yksityiskohtaista kompleksisuutta ja äärimmäisen rikkaita sovituksia (levyllä kuullaan kymmeniä eri instrumentteja). Ja kaiken tämän yhtye tekee onnistuen kuulostamaan täysin luontevalta ja jopa lämpimältä. Gentle Giant kuulostaa Acquiring the Tastella äärimmäisen taitavalta (ja välillä lähes ärsyttävän nokkelalta!), mutta silti inhimilliseltä. Tämä inhimillisyys ja lämpö hieman karisi vuosien mittaan yhtyeen levyiltä ja itse pidänkin Acquiring the Tastea yhtyeen onnistuneimpana albumina Octopusin (1972) ohella.
Valitettavasti levyn taiteellinen onnistuminen ei näkynyt mitenkään yhtyeen suosiossa vaan Gentle Giant sai edelleen jatkaa keikoilla useimmiten lämppäribändin epäkiitollisessa roolissa. Jos yhtyeellä kävi hyvä tuuri pääbändinä oli Jethro Tull jonka fanit suhtautuivat avoimeisesti myös Gentle Giantiin. Huonoina päivinä illan tähtinä saattoi oli Black Sabbath jonka puupäiset fanit lähinnä syytivät solvauksia lämppärin hienostuneen musiikin hämmentäminä.
Parhaat biisit: ”Pantagruel’s Nativity”, ”Edge Of Twilight”, ”Black Cat”
*****
7. Yes: The Yes Album
Vuonna 1969 perustetun Yesin kolmas albumi The Yes Album esittelee maailmalle virtuoosikitaristi Steve Howen. The Yes Albumilla bändi myös hylkää cover-biisit ja panostaa pelkästään omiin sävellyksiin.
The Yes Album on selkeä harppaus kahden ensimmäisen albumin proge-vaikutteisesta rockista kohti progressiivisen rockin syvää päätyä. Yes on kuitenkin tässä vaiheessa vasta suurin piirtein altaan puolivälissä. Sillä vaikka kappaleet ovat pidempiä kuin edellisillä levyillä ovat ne yhä rakenteiltaan suht konventionaalisia. Etenkin kolme levyn pitkää, noin kymmenen minuuttista, kappaletta ”Yours Is No Disgrace”, ”Starship Troopers” ja ”Perpetual Change” antavat esimakua kolossaalisesta suunnasta johon yhtye oli pikku hiljaa suuntaamassa.
Parhaat biisit: ”Yours is No Disgrace”, ”Starship Trooper”, ”A Venture”, ”Perpetual Change”
*****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
8. Caravan: In The Land Of Grey And Pink
Kolmannella studiolevyllään In The Land Of Grey And Pink Caravan jätti lopullisesti hyvästit ensimmäisten albumien huuruisille psykedeelisille tunnelmille. Myös jazz/jazz-rock henkeä on aiempaa vähemmän. Yhtye suuntasi Grey And Pinkillä enemmän sinfonisen progen ja toisaalta myös jopa popin suuntaan. Kyse ei ollut pelkästään tietoisesta suunnan vaihdoksesta vaan myös siitä että kitaristi/vokalisti Pye Hastingsin takki biisintekijänä oli tuohon aikaan tyhjä. Siinä missä hän oli ollut vastuussa suurimmasta osasta kahden ensimmäisen levyn kappaleita dominoi In The Land Of Grey And Pinkiä basisti/vokalisti Richard Sinclair ja hänen serkkunsa kosketinsoittaja Dave Sinclair.
Parhaat biisit: ”Golf Girl”, ”Winter Wine”, ”In The Land Of Grey And Pink” ja ”Nine Feet Under”
****½
Lue koko arvostelu levystä täältä >
9. Genesis: Nursery Cryme
Nursery Cryme on Genesiksen kolmas studioalbumi. Siinä missä edellinen albumi Trespass (1970) oli yhtyeelle huikea loikka eteenpäin debyytti-levyyn verrattuna jatkaa Nursery Cryme selkeästi Trespassin viitoittamalla linjalla vain hieman kierroksia lisäten. Siihen nähden että bändin miehistöstä vaihtui peräti 2/5 Nursery Cryme on yllättävänkin samankaltainen albumi kuin Trespass.
Merkittävin ero Nursery Crymen ja Trespassin välillä on että folkahtava pastoraalisuus on vähentynyt ja meininki on hieman energisempää ja rokkaavampaa. Varmasti osittain uusien värväysten ja erityisesti Phil Collinsin rumpaloinnin ansiosta.
Parhaat biisit: ”The Musical Box”, ”The Return Of Giant Hogweed” ja ”Fountain Of Salmacis”
****½
Lue koko arvostelu levystä täältä >
10. Egg: The Polite Force
The Polite Force on brittiläisen vuonna 1969 perustetun Eggin toinen studiolevy.
Canterburyn-sceneen yleensä liitetyn Eggin tyyliä voisi yksinkertaisimmillaan kuvata Soft Machinen ja The Nicen yhteentörmäykseksi. Vaikutteita yhtye otti selvästi myös mm. J.S. Bachin, Igor Stravinskyn ja Frank Zappan suunnalta.
The Nicen lailla urkutriona toimiva Egg koostui kolmesta taitavasta muusikosta. Bändin keskeisin hahmo oli basisti/vokalisti Mont Campbell. Campbell oli paitsi taitava basisti niin myös lahjakas säveltäjä jonka käsialaa Eggin monimutkaiset kappaleet lähes poikkeuksetta olivatkin. Campbell oli hyvin kiinnostunut klassisesta musiikista hän ammensikin vaikutteita musiikkiinsa paljon sieltä suunnalta. Erityisesti Igor Stravinskyn ja J.B. Bachin vaikutus kuuluu usein Cambellin sävellyksissä.
Instrumentalistina trion tärkein soittaja oli tietenkin bändin ainoa ns. lead-soittaja eli kosketinsoittaja Dave Stewart. Stewart oli jo tässä vaiheessa virtuoosimainen soittaja jonka sinänsä omaperäisessä tyylissä kuului runsaasti vaikutteita paitsi Keith Emersonin perkussiivisen hyökkäävästä tyylistä kuin myös Soft Machinen Mike Ratledgen fuzz-säröytetystä urkusoundista.
Trion täydentävä rumpali Clive Brooks taasen oli vaakaa rytminne kallio jonka päälle Stewartin ja Campbellin hyvä sommitella monimutkaisia kuvioitaan. Brooks palvelee Eggissä hieman samankaltaista tarkoitusta kuin John Weathers Gentle Giantissa: yltyi musiikki kuinka monimutkaiseksi hyvänsä Brooks ja Shulman onnistuvat ikään kuin ”suoristamaan” sitä soitollaan ja samaan haastavimmatkin epäsäännölliset tahtilajit rokkaamaan luontevasti.
Vain neljä kappaletta sisältävän levyn aloittaa aluksi raskaan urkuriffin varassa junnaava ”A Visit To Newport Hospital” joka muuttaa minuutin kohdalla tyyliään huomattavasti kevyemmäksi lähes tivolimaisine kosketinsoitinsoundeineen. Kappale kertoo kolmikon aiemman bändin Urielin (kitaristi Steve Hillagen kera) seikkailuista Isle Of Wightilla. Cambellin kuivakkaan toteavat sanoitukset sisältävät mm. tämän mainion tuokiokuvan.
There were four of us then, the group was Uriel
We played five nights a week at Ryde Castle Hotel
We spent our time avoiding skinheads and the law
It was a freedom that we’d never felt before
And now we’re doing this instead
Sanoituksien ”this” viittaa tietenkin kolmikon nykyhetkeen eli Eggiin. Campbell laulaa kauniisti vaikkakin hieman ohuella äänellä tuoden mieleen Caravanin Richard Sinclairin.
Seuraavaksi vuorossa on levyn paras biisi ”Contrasong” joka on iloisesti kahdessa eri epäsäännöllisessä tahtilajissa (5/8 ja 9/8) vuorotellen nykivästi rokkaava kappale. ”Contrasong” käyttää tehokkaasti myös neljän soittajan puhallinsektiota. Monta kiinnostavaa monimutkaista osiota sisältävä kappale on todella viihdyttävä eikä vähiten Campbellin hengästyttävän laulusuorituksen ansiosta hänen yrittäessä pysyä mukana nopeassa temmossa pomppivien vaikeiden rytmien mukana.
Kolmas kappale ”Boilk” on kiehtova kokeellisesti koliseva, suhiseva ja pärisevä musique concretémainen äänikollaasi. Yli yhdeksän minuuttisena välillä Bachiakin suoraan lainaava kappale tosin on hieman ylipitkä, mutta se toimii silti minusta mukavana kontrastina levyn ”musikaalisemmille” ja riehakkaammille teoksille.
Levyn päättää lähes 21 minuuttinen instrumentaalisävellys ”Long Piece No. 3”. Erittäin kompleksista kappaletta määrittää massiivinen ja aggressiivinen ”over-driven” Hammond-urkusoundi, nopeat temmot ja runsas epäsäännöllisten tahtilajien käyttö. Campbellin sanotaan ottaneen kappaleeseen vaikutteita runsaasti Stravinskylta ja kyllähän kappaleen staccatomaisessa soinnissa onkin havaittavissa vastaavanlaista kulmikkuutta ja aggressiota kuin vaikkapa Kevätuhrissa. Kovin koherentiksi kokonaisuudeksi kappaletta ei kylläkään voi sanoa. Kunnioitettavasta varhaisteoksesta on silti kysymys mitä tulee progressiivisen rockin eeppisen mittakaavan kappaleisiin.
Osa The Polite Forcen urkusoundeista kuulostaa hieman antiikkisilta (Stewartin urkusoundit ovat olleet aina hieman epätasaisia minusta), mutta ainoa asia joka levyssä on todella vanhentunut on albumin kammottava kansikuvana toimiva psykedeelinen oksennus.
The Polite Force ei saavuttanut juuri minkäänlaista kaupallista menestystä ja oli jäädä yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi koska jatkosopimusta ei levy-yhtiöltä herunut. Bändi hajaantui pariksi vuodeksi omille teilleen, mutta yllättäen vuonna 1974 Virgin kuitenkin tarjos kolmikolle uutta sopimusta ja Egg palasi tekemään vielä levyn The Civil Surface. The Civil Surface on kelpo levy, mutta The Polite Force piti silti paikkansa yhtyeen tasavahvimpana albumina.
Parhaat biisit: ”Contrasong” ja ”A Visit To Newport Hospital”
****½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti