Vuosi vuodelta -sarjan ensimmäinen osa.
Vuosi 1969 on kiinnostava musiikkivuosi ja kiinnostava vuosi ylipäätänsä. Optimistinen hippiaika oli saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä Woodstock-festivaalin myötä ja samalla tullut oikeastaan myös tiensä päähän. Krapula alkoi iskemään päälle. Utopia ei ollutkaan toteutumassa vaan edessä oli synkempi 70-luku jolloin Vietnamin sota jatkaisi eskaloitumistaan ja öljykriisi kurjistuttaisi miljoonien ihmisten päivittäistä elämää.
Kokeellisemman musiikin puolella oli kehittymässä kaksi laajaa uutta suuntausta: progressiivinen rock jossa korostui tekninen taituruus ja toisaalta musiikillisten vaikutteiden eklektisyys. Kaikki olisi sallittua. Jos muusikko halusi sekoittaa samaan kappaleeseen vaikutteita 1600-luvun klassisesta musiikista ja viimeisintä syntetisaattoriteknologiaa ripauksella jazzia, niin se oli ihan ok. Mikä hämmästyttävintä monet näistä sinänsä oudoista kappaleista ja levyistä myivät todella paljon. 70-luvulla progressiivinen rock, tai ainakin sen suurimmat artistit, olivat hetken aikaa mainstreamia.
Toinen merkittävä suuntaus oli jazz-rock. Rock ja jazz lähestyivät toisiaan omista suunnistaan. Kiinnostavaa on että USA:ssa kyse oli lähinnä siitä että jazz-muusikot lisäsivät musiikkinsa rockia ja Euroopassa täsmälleen toisinpäin: rockmuusikot (jotka olivat yleensä keskimääräistä koulutetumpia ja vähintään keskiluokkaan kuuluvia) lisäsivät sekoitukseen vahvan annoksen jazzia. Jazz-rockista ei tullut aivan yhtä suurta ilmiötä kuin progressiivisesta rockista suurimmillaan, mutta myös isoimmat tuon puolen artistit myivät levyjä kunnolla ja esiintyivät isoilla areenoilla.
Omalla listallani on lähinnä albumeita jotka tasapainoilevat jossain progressiivisen rockin, jazz-rockin ja jazzin välissä. Poikkeuksena lähinnä The Beatlesin Abbey Road, joka oli suurin piirtein täydellinen rock/pop-levy ja samaan aikaan merkittävä esikuva myös monille progemuusikoille. Moni listani artisteista oli jo joko tehnyt merkittävän uran tai tulisi sen tekemään ja vaikuttamaan samalla lukuisiin nuorempiin muusikoihin. Yksikään listalleni yltänyt artisti tai bändi ei ollut mikään väliaikainen tähdenlento.
- King Crimson: In the Court of the Crimson King (UK) *****
- Miles Davis: In a Silent Way (US) *****
- The Beatles: Abbey Road (UK) ****½
- The Soft Machine: Volume Two (UK) ****½
- Miles Davis: Filles de Kilimanjaro (US) ****½
- Colosseum: Valentyne Suite (UK) ****½
- Pharoah Sanders: Karma (US) ****½
- Frank Zappa: Hot Rats (US) ****
- Yes: s/t (UK) ****
- Caravan: s/t (UK) ****
- Kevin Ayers : Joy Of A Toy (UK) ****
- Can : Monster Movie (DE, 1969) ****
- Pink Floyd: Ummagumma (UK) ****
1. King Crimson : In The Court Of The Crimson King
King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles (s. 1942), hänen veljensä basisti Peter Giles (s.1944) ja kitaristi Robert Fripp (s.1946). Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.
Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald (s.1946) liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken (1947-2016) Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s. 1943).
Kasassa oli harvinaisen iskukykyinen joukko. Ei ollut lainkaan tyypillistä tuohon aikaan, että koko rockbändin jäsenistö oli soittajina niin korkealla tasolla kuin King Crimsonissa. Tyypillistä oli, että bändeissä oli yksi tai kaksi suht taitavaa muusikkoa ja muut pysyttelivät taustalla soittaen ehkä rutiinilla, mutta vailla mitään erityistä kipinää. King Crimsonin ensimmäisessä kokoonpanossa sen sijaan kuka tahansa jäsenistä oli kyvykäs ottamaan paikkansa valokeilassa missä tahansa…
(Toisen näkemyksen levystä voi lukea täältä.)
2. Miles Davis: In a Silent Way
Vuonna 1969 43-vuotias Miles Davis (1926–1991) oli jo tunnustettu jazz-legenda, jolla oli ansioluettelossa jäätävä määrä arvostettuja albumeita, ja hän oli luonut jo muutamankin kokonaan uuden suuntauksen jazzin saralla. 60-luvun lopulla Miles halusi kuitenkin jälleen tehdä jotain aivan uutta. Hän oli katsonut jo jonkin aikaa kateellisena, kuinka uudet rock-bändit olivat saavuttaneen kulttuurisen valtavirta-aseman ja kuinka nämä popparit olivat samalla rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla. Miles tahtoi osansa tästä menestyksestä ja näki, että yksi avaimista muutokseen oli musiikkinsa sähköistäminen. Miles Davisin kaksi edellistä albumia Miles In The Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1969) olivat jo flirttailleet kevyesti sähköisten instrumenttien käytön kanssa, mutta In A Silent Waylla ne lopullisesti integroitiin keskeiseksi osaksi bändin sointia
In A Silent Wayn kokoonpano oli pääosin samoin kuin edeltäjänsä Filles de Kilimanjaron lopullisessa kokoonpanossa (Kilimanjaron kokoonpano vaihtui hieman kesken sessioiden), eli saksofonissa Wayne Shorter (s.1933), rummuissa Tony Williams (1945–1997), bassossa Dave Holland (s.1948) ja sähköpianoissa Chick Corea (s.1941) sekä Herbie Hancock (s.1940). Miles Davis kutsui kuitenkin mukaan sessioihin nuoren brittikitaristi John McLaughlinin (s.1942) sekä kosketinsoittaja Joe Zawinulin (1932–2007), jonka hän samalla pyysi tuovan mukaan ”jotain soitettavaa”. Ja Zawinulhan toi. Nimittäin sävellyksensä, josta muodostui levyn nimikappaleen ”In A Silent Way/It’s About That Time” alkuosa eli ”In A Silent Way”. Zawinulin mukaan tosin myös loppupuolisko oli pitkälti hänen säveltämänsä, vaikka kappale meni Miles Davisin nimiin. Kuten vierailevien säveltäjien työlle oli hänen levyillään usein tapana käydä.
In A Silent Way on ensimmäinen Miles Davisin levy, joka rakennettiin studiossa pop-levyjen tapaan leikkaamalla ja liimaamalla lopulliset kappaleet kasaan eri otoista. Tuottaja Teo Macero meni jopa niin pitkälle, että kappaleissa toistetaan sellaisenaan kopioita jo aiemmin kuulluista osioista. Homma toimii nerokkaasti musiikin kannalta, mutta soundeihin ilmeisesti juuri nämä studiomanipulaatiot ovat tuoneet tavanomaista enemmän hieman häiritsevää nauhakohinaa. Ilmeisesti Macerolla oli myös keskeinen vaikutus siihen, että molemmat levyn kappaleet noudattava ainakin löyhästi klassisen musiikin kolmiosaista sonaattimuotoa, joka perinteisesti muodostuu esittelyjaksosta, kehittelyjaksosta ja kertausjaksosta.
Levy alkaa 18-minuuttisella ”Shhh/Peacefulilla”, joka on meditatiivisen kaunis, mutta silti itsepintaisen ja lähes hypnoottisen oloisesti eteenpäin kulkeva kappale. Tony Williams nakuttaa ja sutii lähes koko kappaleen ajan hi-hatin ja symbaalien avulla tasaista ja simppeliä rytmiä bändin taustalle, johon eri solistit sitten sommittelevat sooloja ja teemoja. John McLaughlinin hienovaraisella, mutta silti kipakalla, puhtaalla, ilman säröä soitetulla sähkökitaralla on kappaleessa tärkeä rooli.
Zawinulin sävellys ”In A Silent Way” muuttui merkittävästi Miles Davisin käsittelyssä, hänen yksinkertaistaessaan sitä poistaen teemasta sointuvaihdoksia ja tehden rytmeistä rokkaavammat. Zawinul ei ollut muutoksiin tyytyväinen ja levyttikin myöhemmin kappaleen alkuperäisversion kolmannelle soololevylleen Zawinul (1971). No viis Zawinulista, Davisin käpälöimä versio on upea. Kappale alkaa utuisan kauniisti ja tunnelmallisesti tuoden hieman mieleen Davisin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneen klassikkolevyn Kind Of Bluen (1959). Puolentoista minuutin jälkeen kappale muuttuu rytmisemmäksi ja Davis soittaa kappaleen toisen teeman tymäkällä trumpettisoundilla. Tässäkin kappaleessa Tony Williams joutuu nakuttamaan aika simppeleitä ja yksinkertaisia kuvioita. Mitäköhän hän ajatteli roolistaan? Itse olisin kaivannut hieman elävämpää rumpalointia (johon Willams olisi luonnollisesti pystynyt, jos Davis olisi sellaista tahtonut), mutta hyvinhän homma toki toimii näinkin. Ja toisaalta sitten kun Williams pitkän nakuttelun jälkeen hetkeksi päästetään kunnolla irti, on se toki entistä palkitsevampaa.
On muuten hieman hämmentävää, että levyllä soittaa peräti kolme kosketinsoittajavirtuoosia: Corea ja Hancock sähköpianoissa ja Zawinul uruissa. Kolmikon työskentely ei kuitenkaan ajaudu missään vaiheessa keskinäiseksi kilpasoitoksi, vaikka jokainen heistä aikanaan 70-luvulla tulisi johtamaan omia jazzrock-bändejään soittaen niissä välillä miljoona nuottia sekunnissa -tyylillä. In A Silent Waylla koko kolmikko kuitenkin osoittaa kunnioitettavaa itsehillintää soittaen hillitysti ja toisiaan kuunnellen. Varsinaisia kosketinsoitinsooloja ei levyllä oikeastaan edes kuulla.
In A Silent Way on tyylikäs levy, ja itse ajattelen sitä aina tavallaan Kind Of Bluen räyhäkkäämpänä pikkuveljenä. Viileän sininen tunnelma on pitkälti sama, vaikka sävy on ehkä hieman tummempi ja musiikissa on toki moni asia muuttunut. Paitsi että In A Silent Way oli tärkeä suunnannäyttäjä juuri kehittymässä olleelle jazz-rock-genrelle, näkisin myös, että se on vaikuttanut vahvasti myös ns. third streamin (jazzin ja klassisen musiikin yhdistävä löyhä genre) kehitykseen. Manfred Eicherin vuonna 1969 perustaman ECM Recordsin jazz-levyt tuntuvat olevan myös huomattavan usein velkaa ainakin jossain määrin tälle Miles Davisin siniselle jalokivelle.
3. The Beatles: Abbey Road
Abbey Road on vuonna 1960 perustetun The Beatlesin 12. studioalbumi. Abbey Road on itseasiassa viimeinen levy, jonka bändi teki yhdessä, vaikka käytännössä Let It Be, jonka materiaali oli äänitetty suurimmaksi osaksi ennen Abbey Roadia, julkaistiinkin vielä sen jälkeen ennen kuin The Beatles laittoi virallisesti pillit pussiin.
Ja millainen albumi se onkaan! Tuntuu että Abbey Roadilla kaikki kliksahtaa kohdilleen paremmin kuin yhdelläkään The Beatlesin albumilla aiemmin, ja kokonaisuus on vahvempi kuin koskaan.
Levy alkaa upeasti makeasti keinahtelevasti groovaavalla John Lennonin (1940–1980) säveltämällä ”Come Together”:lla. Kappale on simppeli, mutta todella koukuttava. Seuraavana vuorossa on kitaristi George Harrisonin (1943–2001) kaunis ”Something”, joka oli myös albumin ensimmäinen sinkkujulkaisu…
4. The Soft Machine: Volume Two
Volume Two on vuonna 1966 perustetun brittiläisen The Soft Machinen toinen studioalbumi. Soft Machinen (The tippui myöhemmin nimestä pois) perusti vuonna 1966 Canterburyssa nelikko Robert Wyatt (s.1945), Kevin Ayers (1944–2013), Daevid Allen (1938–2015) ja Mike Ratledge (s.1943). Daevid Allen (joka myöhemmin perusti oman usvaisen progebändinsä Gongin) ei ehtinyt mukaan bändin debyyttilevylle, vaan sen äänitti triona jäljelle jäänyt kolmikko. Vuonna 1968 ilmestynyt nimetön debyytti on viehättävä psykedeelinen rock-albumi, jossa kamppailevat keskenään Kevin Ayersin pop-taipumukset ja Wyattin ja Ratledgen kokeellisemmat impulssit. Pian debyytin jälkeen Ayers turhautui hänestä liian monimutkaiseksi muuttuneeseen musiikkiin ja häipyi vähäksi aikaa kokonaan musiikkibisneksestä, kunnes palasi myöhemmin rakentamaan omaa soolouraansa vaihtelevalla menestyksellä…
5. Miles Davis: Filles de Kilimanjaro
Filles de Kilimanjaro on edeltäjänsä Miles In The Skyn (1968) kanssa siirtymävaiheen albumi, jossa Miles Davis jatkaa varovasti kokeiluaan lisätä sähköisiä instrumentteja yhtyeensä sointiin.
Filles de Kilimanjaro on viimeinen albumi, jossa soittaa koko hänen ”toinen suuri kvintettinsä”, eli saksofonisti Wayne Shorter, kosketinsoittaja Herbie Hancock, sähköbasisti Ron Carter ja rumpali Tony Williams. Kesken levyn äänityksien Dave Holland, joka soitti akustista bassoa, korvasi Carterin, ja Hancockin tilalle tuli sähköpianoa soittava Chick Corea.
Levy alkaa komeasti nopeatempoisella ja alle kuusiminuuttisella ”Frelon Brunilla”, jossa erityisesti Tony Williamsin hyperaktiivinen soitto on upeaa kuultavaa, ja Ron Carterin hillityn voimakas basso tukee häntä upeasti. Aivan mahtava rytmiryhmä! Seuraava kappale, 14-minuuttinen ”Tout de suite”, on kiinnostavasti polveileva viisiosainen kappale, jossa William pysähtyy välillä nakuttamaan itsepintaisesti toistuvaa rytmiä, jonka päällä Herbie Hancockin Rhodes sooloilee pehmeästi.
Kolmas kappale, Miles Davisin ja Gil Evansin nimiin kreditoitu ”Petit machins”, on luultavasti levyn monimutkaisin. Kappaleen alussa Davisin trumpetin kuljettama melodia on monimutkainen, ja voimakas teema soitetaan 11/4-tahtilajissa. Wayne Shorter soittaa upean soolon kappaleen alkupuolella Davisin trumpetti-intron perään.
Filles de Kilimanjaro ei ole samalla tavalla mullistava levy kuin jotkut Miles Davisin merkkiteokset, kuten myöhemmin samana vuonna ilmestynyt In A Silent Way, mutta materiaali on kauttaaltaan todella vahvaa, ja bändi soittaa hillityn tyylikkäästi kautta linjan. Hieno levy.
Parhaat biisit: ”Frelon brun” ja ”Petit machins”
6. Colosseum: Valentyne Suite
Valentyne Suite on Colosseumin toinen studioalbumi, ja se ilmestyi marraskuussa 1969 vain vajaata vuotta myöhemmin kuin yhtyeen debyytti Those Who Are About to Die Salute You (maaliskuu 1969). Colosseumin perusti vuonna 1968 rumpali Jon Hiseman (1944–2018) ja saksofonisti Dick Heckstall-Smith (1934–2004), jotka olivat molemmat aiemmin soittaneet yhdessä New Jazz Orchestrassa ja semi-legendaarisessa The Graham Bond Organisationissa (bändissä on soittanut mm. Jack Bruce, Ginger Baker, John McLaughlin…). Graham Bond oli varsin perso päihteille, ja meno yhtyeessä oli kaoottista, mikä osaltaan ajoi Hisemanin ja Heckstall-Smithin perustamaan omaa yhtyettä. Toinen syy oli halu tehdä ”monimutkaisempaa ja vakavampaa” musiikkia. The Graham Bond Organisation oli laadukkaista soittajistaan huolimatta kuitenkin suht perinteistä rhythm & bluesia, ja etenkin Hisemanin ambitiot olivat paljon korkeammalla…
7. Pharoah Sanders: Karma
Karma on saksofonisti Pharoah Sandersin (s. 1940) kolmas albumi bändin johtajana. Ennen oman bändinsä perustamista Sanders soitti parin vuoden ajan John Coltranen yhtyeessä (ja levyillä Ascension ja Meditations), jossa saksofonin soiton vaikutteet liikkuivat molempiin suuntiin näiden kahden mestarisoittajan välillä.
Karma on värikkään ja psykedeelisen kuuloista avantgarde-jazzia, jossa on selkeä ”hengellinen” ote, ja Karmaa voikin hyvin pitää eräänlaisena jatkumona John Coltranen A Love Supremen (1965) spirituaaliselle jazzille. Ja Sandersin musiikissa kuuluu Coltranen loppuaikojen joidenkin levytysten tavoin myös afrikkalaisen ja intialaisen musiikin vaikutus.
Karma koostuu vain kahdesta kappaleesta, jonka 38-minuuttisesta kestosta ”The Creator Has a Masterplan” vie peräti 32 minuuttia. Kappale alkaa runsailla kilisevillä perkussiotaustoilla, joiden päälle Sanders sommittelee haikean viiltävää ja samalla valtavan kuuloista tenorisaksofonisoundiaan. Musiikki kasvaa ison bändin (tenorisaksofoni, kaksi basistia, kaksi perkussionistia, huilisti, pianisti, rumpali ja käyrätorvi) myötä lopulta kosmiseksi pauhuksi aina välillä taas aaltoillen takaisin rauhallisempiin tunnelmiin, kunnes on taas uuden uljaan nostatuksen aika. Välillä meno yltyy mielipuoliseksi free-tuuttailuksi, eivätkä nuo hetket aina kuulu kappaleen onnistuneimpiin. Hurja ja hieno teos, joka ei ihan sataprosenttisesti kanna massiivista kestoaan.
Pitkän eepoksen jälkeen on vuorossa vielä hieman alle kuusi minuuttia kestävä ”Colors”, joka tyyliltään hieman ja rakenteeltaan tavanomaisempi balladi. Kappaleen vokaaliosuudet laulaa perkussionisti Leon Thomas. ”Colors” ei ole erityisen vahva itsenäisenä kappaleena, mutta toimii hyvin jäähdyttelynä varsinaisen aktin eli ”The Creator Has a Masterplanin” jälkeen.
Karma on erittäin suositeltava levy spirituaalisen avantgarde-jazzin ystäville ja John Coltrane -faneille, jotka kaipaavat jatkoa hänen loppuaikojen levytyksilleen.
8. Frank Zappa: Hot Rats
Hot Rats on Frank Zappan (1940–1993) toinen studioalbumi (kuudes, jos The Mothers Of Inventionin kanssa tehdyt lasketaan mukaan), ja monet pitävät sitä hänen parhaana levynään. Minä mukaan lukien.
Hot Rats saattaa hyvinkin olla monimutkaisinta rock-musiikkia, jota vuoteen 1969 mennessä oli tehty. Levyn kompleksisissa kappaleissa on paljon vaikutteita jazzin suunnalta, mutta sitä on silti vaikea liittää suoraan jazzrockin genreen. Ehkä osittain siksi, että kappaleet ovat enimmäkseen niin tarkkaan sävellettyjä. Erityisesti bändin puhallinsoittaja Ian Underwoodin (s. 1939) huolitellusti sovitetut osuudet kertovat tästä. Underwood soittaa useissa kappaleissa lukuisia eri puhallinosuuksia (huilu, saksofoni, klarinetti) päällekkäinäänitysten kautta. Hän on hetkittäin levyllä suoranainen yhden miehen puhallinorkesteri. Tiukasti sävellettyjen osuuksien vastapainoksi kuullaan kyllä myös vapaampia osuuksia, mutta ne viittaavat sitten enemmän bluesiin kuin jazziin. Nuo vapaat osuudet eivät ole levyn parasta ainesta, ja valitettavasti ne ovat hieman ylipitkiä.
Hot Ratsin kahta ääripäätä kuvaa hyvin levyn kohokohta, hurmaavan kimurantti, mutta silti orgaanisesti polveileva, vain hieman yli kolmeminuuttinen instrumentaali ”Peaches En Regalia”, ja toisaalta melkein kymmenenminuuttiseksi venynyt bluesrock-revittely ”Willie The Pimp”. Peaches En Regalia on hyvin tarkkaan mietitty, jatkuvasti kehittyvä sävellys, joka muuttuu jatkuvasti hienovaraisesti itseään toistamatta. Hienosti käytetyt puhaltimet luovat kappaleeseen jännää ”feikki”-keskiaikatunnelmaa. ”Peaches En Regalia” on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka on hyvin monimutkainen, mutta silti kuulijalle helposti lähestyttävä. Erinomainen saavutus!
Levyn vastakkaista puolta edustava ”Willie The Pimp” taasen vajoaa aivan liian pitkäksi aikaa melko tyhjänpäiväiseen blues-jamitteluun, vaikka itse kappaleen pääteema toimiikin mukavasti, ja vokalistina vierailevan Captain Beefheartin (1941-2010) rouhea vokaalisuoritus on suorastaan riemastuttava. Levyn pisin kappale, 17-minuuttinen ”The Gumbo Variations” uppoaa niin ikään liian pitkiin ja tylsiin jamitteluihin, mutta onneksi albumi päättyy komeasti mainioita studiokikkailuja sisältävään ja ”Peaches En Regalian” lailla tarkasti sävellettyyn ”It Must Be Cameliin”.
Sävellysten kompleksisuuden ohella Hot Rats oli edelläkävijä myös studioteknisesti. Zappa kokeili levyllä monenlaisia studioteknisiä kikkoja kuten tuplanopeudella äänitettyjä instrumenttiosuuksia, joista hyvänä esimerkkinä esiin voidaan nostaa vaikka ”It Must Be Camelin” hauskasti pärisevät perkussio-osuudet. Hot Rats on myös yksi ensimmäisiä levyjä, jolla rummut äänitettiin hyödyntäen useampaa raitaa (tässä tapauksessa neljää) yleensä tähän mennessä standardin mono-äänityksen sijasta. Edellä mainitut Ian Underwoodin yhden-miehen-orkesteri-päällekkäinäänitykset olivat toki myös innovatiivista toimintaa vuonna 1969.
Hot Rats on kahtiajakautuneisuutensa takia hieman turhauttava kokemus. Lyhyet pikkutarkasti sävelletyt kappaleet ovat upeita, mutta pidemmät ja vapaamuotoisemmat biisit sisältävät liikaa tyhjäkäyntiä.
Hot Rats -levyn, ja Frank Zappan tietenkin yleisemminkin, vaikutus progressiiviseen musiikkiin on ollut valtava. Progen puolella etenkin brittiläinen Canterbury-scene on ammentanut Zappan musiikista valtavasti. Kuten myös hieman myöhemmin kukkaansa puhjennut monimutkainen avantproge-suuntaus. Suomessa nimenomaan Hot Ratsin vaikutus kuului selvästi Pekka Pohjolan muutamalla ensimmäisellä soololevyllä ja jo sitä aiemmin hetkittäin Wigwamissa.
Parhaat biisit: ”Peaches En Regalia” ja ”It Must Be Camel”
9. Yes : s/t
Kenelläkään Yesin jäsenellä ei ollut yhtyettä perustettaessa kovinkaan mittavaa ansioluetteloa taustallaan, mutta he olivat jo varsin taitavia muusikoita ahkeran keikkailun ja treenauksen ansiosta siinä vaiheessa, kun he ryhtyivät nimettömän debyyttilevynsä äänityksiin keväällä 1969.
Yesin muodosti jazzia diggaileva vain parikymppinen rumpali Bill Bruford (s.1949), kuorotaustan omaava, melodisesti mutta aggressiivisesti soittava basisti Chris Squire (1948–2015), rokkaavan rytmikkäästi urkuja soittava, jo neljävuotiaana pianotunnit aloittanut kosketinsoittaja Tony Kaye (s.1946), psykedeelisestä rockista ponnistava kitaristi Peter Banks (1947–2013) ja omalaatuisen, korkean kontratenoriäänen omaava vokalisti Jon Anderson (s.1944).
Yes ei ehkä aloittanut uraansa suoraan legendaarisella levyllä kuten vaikkapa King Crimson tai Pink Floyd, mutta hyvin on paketti kasassa bändillä jo tällä debyyttilevyllä. Toki paketti purettiin ja kasattiin uuteen uskoon vielä monta kertaa bändin uran aikana. Yesin musiikki on tässä vaiheessa vielä kaukana tulevien vuosien eeppisen mittakaavan progressiivisesta rockista, mutta bändin pop/rock-biisit olivat jo tässä vaiheessa huolella sovitettuja ja soitto taitavaa. Ennen kaikkea levyn energisyys ja hyvä meininki on parhaimmillaan suorastaan huumaavaa. Kaikki soittavat jo tässä vaiheessa hyvin, etenkin rytmiryhmä Bruford/Squire rokkaavat yhdessä todella kovaa. Myös Peter Banksin psykedeli-kohtaa-Wes Montgomeryn -henkinen kitarointi tekee vaikutuksen monessa kohtaa, vaikkei aina niin tarkkaa tai teknisesti virheetöntä olekaan.
Suurin osa levyn kappaleista on Jon Andersonin tai Chris Squiren säveltämiä, mutta levyllä kuullaan myös kaksi coveria, The Beatlesin ”Every Little Thing” ja Byrdsin ”I See You”, jotka Yes on sovittanut mukavasti oman näköisekseen. Etenkin ”I See You’hun” on lisätty mukava pitkähkö instrumentaaliosuus.
Yksi levyn kohokohdista on Andersonin ja Squiren yhdessä säveltämä ”Looking Around”, joka kulkee vauhdikkaasti Tony Kayen mainion urkuriffittelyn maustamana. Kappaleen kertosäe on pirun tarttuva!
Debyytin kappaleista oikeastaan vain kaunis ja herkkä Jon Andersonin säveltämä ”Survival” jäi edes jollain tavalla elämään Yesin keikkasetteihin pidemmäksi aikaa, mutta se kertoo mielestäni enemmän siitä, miten kovatasoista bändin tuleva materiaali oli, eikä näiden kappaleiden heikkoudesta.
Yesin ensimmäinen levytys sai jonkin verran positiivisia arvioita, mutta myi kehnosti. Bändi kuitenkin jatkoi tarmokasta keikkailua, voitti yleisöä puolelleen sitä kautta ja palasi levyttämään jo seuraavana vuonna samalla kokoonpanolla toista albumiaan Time And A Wordia. Ja oikein sinfoniaorkesterin kera…
Parhaat biisit: ”Beyond And Before”, ”Looking Around” ja ”Survival”
10. Caravan : s/t
Vuonna 1968 perustettu Caravan syntyi legendaarisen Canterbury-bändi Wilde Flowersin raunioille. Wilde Flowersin (joka ei koskaan levyttänyt) lopetettua sen ex-jäsenet kitaristi/vokalisti Pye Hastings (s.1947), basisti/vokalisti Richard Sinclair (s.1948), kosketinsoittaja Dave Sinclair (s.1947) (Richardin serkku) ja rumpali Richard Coughlan (1947-2013) perustivat Caravanin kun taas Robert Wyatt perusti Soft Machinen(johon liittyi myöhemmin myös toinen Wilde Flowers veteraani Hugh Hopper). Caravanin ja Soft Machinen myötä kasassa oli ns. Canterbury-skenen vaikutusvaltaisimmat yhtyeet. Siinä missä Soft Machine suuntautui alusta alkaen hieman kokeellisemmille ja haastavimmille vesille Caravan liikkui aina jossain määrin popahtavammissa tunnelmissa vaikka heidänkin musiikissaan oli toki Soft Machinen lailla mukana reippaasti psykedelia -ja jazz-vaikutteita.
Caravanin nimetön debyytti äänitettiin loppuvuodesta 1968 ja se julkaistiin tammikuussa 1969 ja on tärkeä osa progressiivisen rockin alkuvaiheita vaikkei sitä aivan kypsäksi lajityypin edustajaksi voikaan luonnehtia. Levyllä vallitsee hurmaavan viehättävä ja hieman nukkavieru tunnelma. Musiikki on kotoisaa ja helposti lähestyttävää, mutta ei silti missään vaiheessa pliisua. Bändin nuoret muusikot eivät ehkä ole virtuooseja, mutta hallitsevat instrumenttinsa kuitenkin jo tässä vaiheessa varsin hyvin. Etenkin Dave Sinclairin urkuosuuksissa on hetkittäin jo komeasti potkua. Mitään liiallista näyttämisen halua muusikoilla ei esiinny eivätkä he näyttäydy levyllä missään määrin minään rokkijumalina vaan kaiken yllä on mukava inhimillisyyden tunne ja levyn kuultua tulee lähinnä tunne että näiden kavereiden kanssa olisi kiva turista musiikista tuopin äärellä pubissa. Pikkunäppärällä hieman montypythomaisella huumorilla on myös tärkeä rooli levylllä. Tämä yhdistelmä tietynlaista lämmintä maan läheisyyttä ja pilkettä silmäkulmassa tulivat olemaan tärkeitä elementtejä myös tulevien Canterbury-bändien levyillä.
Levyn aloittava ”Place Of My Own” on kaunis ja haikea pop-biisi jonka Pye Hastings laulaa todella sympaattisesti. Myös seuraava kappale ”Ride” toimii mukavasti. ”Ride” tuo mieleen The Beatlesin myöhäistuotannon. Aluksi rauhallisesti ja psykedeelisesti eteenpäin nuljutteleva, mutta sitten komeasti urkujen avulla käyntiin räjähtävä kappale kelpo kamaa kunnes touhu saa hieman huteran päätöksen musiikin loppuessa aika tökeröön feidaukseen.
Kolmas kappale, Richard Sinclairin säveltämä ja laulama ”Policeman”, sen sijaan on aika hutera tapaus eikä oikein johda mihinkään. Onneksi seuraavana vuorossa oleva ”Love Song With Flute” kuuluu levyn parhaimmistoon. Kaunista melodiaa kehitellään rauhassa ensimmäisen puolentoista minuutin aikana minkä jälkeen tempoa nopeutetaan ja kappale kerää jatkuvasti lisää energiaa pysyen silti kuitenkin kokoajan leppoisan melodisena ja kutsuvana. Pye Hastingsin vokaalit kuulostavat huomattavan paljon Robert Wyattilta tässä biisissä. Pyen Hastingsin isoveli Jimmy Hastings (s.1938) soittaa kappaleessa kauniin huilusoolon (jonka hän improvisoi yhdellä otolla kertaakaan kappaletta aiemmin kuulematta) minkä jälkeen tämäkin kappale loppuu hieman töksähtäen. ”Love Song With Flute” on jo varsin kypsää Caravania ja myös hyvä geneerinen esimerkki siitä miltä ”Canterbury-soundi” kuulostaa.
Seuraavana vuorossa oleva ”Cecil Rons” poikkeaa aiemmin kuullusta rujommalla soundillaan ja rytmisemmällä otteellaan vaikka kertosäe on taas varsin melodinen. Ja varsin tarttuva! Kappaleen kohokohta on vokalistin räyhäkkä huuto ”Cecil RoooONS!”. Erittäin hauskan kuuloista! Tunnelma rauhoittuu jälleen ”Magic Manin” myötä joka on hieman ”Place Of My Ownin” kaltainen melankolinen pop-raita, mutta ei läheskään yhtä onnistunut. Lupaavan alun jälkeen kappale jää hieman junnaamaan paikallaan. ”Grandma’s Lawn” on levyn toinen Richard Sinclairin laulama ja säveltämä kappale. Ja onneksi ”Policemania” huomattavasti onnistuneempi. Laulajana Sinclair on vielä hieman raakile ja Hasting hoitaa homman paremmin. Tulevina vuosina tilanne tulisi kääntymään aivan toisin päin.
Levyn päättää eniten bändin tulevaa proge-suuntaa ennustava, humoristisesti nimetty, 9 minuuttinen ”Where But For Caravan Would I?” joka oli saanut alkunsa jo Wylde Flowersin aikoina mistä syystä myös tuon bändin jäsen Brian Hopper (Hughin veli) sai sävellyskrediitin. Aavistuksen muuta materiaalia kompleksisemmassa kappaleessa yhtye pääsee revittelemään aimpaa enemmän. Kolmen minuutin paikkeilla alkava urkujen johtamana rokkaava instrumentaali-jakso on mukavaa kuultavaa, mutta voisi toisaalta olla tehokkaampikin. David Sinclair pääsee kuitenkin soittamaan kappaleessa levyn pisimmät ja parhaat urkusoolonsa.
Suht vahvasta debyytistä on kyse vaikkei kaikki levyn kappaleet aivan täysosumia olleetkaan. Levy tarjosi kuitenkin jo hyvän lähtökohdan ja rakennuspalaset yhtyeelle joka kehittyi seuraavina nopeasti, mutta orgaanisen luontevasti.
Parhaat biisit: ”Place Of My Own”, ”Love Song With Flute”, ”Cecil Rons”, ”Where But For Caravan Would I?”
11. Kevin Ayers: Joy Of A Toy
Joy Of A Toy on Kevin Ayersin ensimmäinen sooloalbumi.
Kevin Ayers (1944–2013) lähti perustamastaan uraauurtavasta Soft Machinesta syyskuussa 1968 koska hän ei enää kestänyt yhtyeen jatkuvaa kiertämistä ja ylipäätänsä musiikkibisnestä. Ayers jätti musiikin hetkeksi kokonaan ja vetäytyi Ibizalle loikoilemaan toinen entinen Soft Machinen -jäsen Daevid Allen seuranaan. Usein laiskaksi haukuttu Ayers oli oikeastaan pikemminkin oman aikansa downshiftaaja sillä pian etelän auringossa alkoi syntymään uusia lauluja. Asioiden piti vaan tapahtu Ayersin omaan leppoisaan tahtiin.
Pelkkää vetelyyttään Ayers ei kuitenkaan ollut Soft Machinea jättänyt. Kyse oli myös musiikillisista erimielisyksistä. Ayers koki, että yhtyeen musiikki oli muuttumassa liian monimutkaiseksi eikä hän myöskään ollut jazz-fani siinä määrin kuin muut jäsenet. Ei siis ollutkaan yllättävää, että kun oli aika tehdä ensimmäinen sooloalbumi hän kääntyi simppelimmän musiikin suuntaan.
Soolourallaan Ayers suuntasikin varsin yksinkertaisten laulujen suuntaan vajoamatta silti valtavirran mauttomaan hetteiköön. Yksinkertaisuudestaan huolimatta Ayersin parhaat biisit ovat nimittäin nokkelasti ja rikkaasti sovitettuja. Toisaalta etenkin hänen alkuaikojen levyillään mukana on aina yllättäviä avantgarde-osuuksia jotka vievät tunnelmia välillä hyvinkin jyrkästi valtavirrasta hyvinkin pienille ja kivikkoisille puroille.
Ayers ei kuitenkaan polttanut siltoja Soft Machinen suuntaan vaan rumpali Robert Wyatt, basisti Hugh Hopper ja kosketinsoittja Mike Ratledge muodostavat Joy Of A Toyn taustabändin ytimen (Rob Tait soittaa rumpuja parilla raidalla Wyattin sijasta). Kolmikko soittaa pääosin suht hillitysti ikään kuin studiomuusikoiden roolissa, mutta välillä persoonat nousevat esiin kuten Ratledgen villissä ja tyypillisen säröisessä urkurevittelyssä joka päättää ”Song For Insane Timesin”. Merkittävän rooliin levyllä nousee myös klassisesti koulutettu säveltäjä David Bedford joka vastaa levyn hienoista sovituksista ja soittaa myös pianoa. Bedfordin värikkäitä sovituksia on toteuttamassa Soft Machine miesten ohella sellisti Paul Buckmaster, kontrabasisti Jeff Clyne ja oboeta soittava Paul Minns. Bedfordista tuli seuraavana vuonna Ayersin perustaman yhtyeen The Whole Worldin jäsen.
Joy Of A Toy kuulostaa hetkittäin kuin Sgt Pepperin jatko-osalta. Etenkin tämä tunne tulee levyn käynnistävässä karnevalistisessa ”Joy Of A Toy” marssibändi-kohtaa-sirkuksen -instrumentaalissa (no mukana on kyllä riehakkaita älämölö-vokaaleita). Levyn musiikki on usein samalla tavalla rikkaasti orkestroitua ja sovitettua melodista poppia jota ympäröi kaiken aikaa kevyt psykedeelinen usva. ”Song For Insane Timesin” sanoituksissa puolestaan on jopa suora viittaus The Beatlesiin (”And everyone sung a chorus of I am the walrus”)
Psykedelian suunnalta tulee myös levyn vahvat Syd Barrett -vaikutteet jotka kuuluvat sanoituksissa ja musiikin tietynlaisessa leikkisyydessä. Tosin siinä missä Barrett vaikutti aidolta mieslapselta tuntuu Ayers enemmän naistenmieheltä joka kertoo hassuja tarinoitaan pilke silmäkulmassa. Tästä syntyy kiinnostava samaan aikaan naiviin leikkisä, mutta myös pikkutuhma vaikutelma. Tässä mielessä Ayersin vaikutus ns. Canterbury-skeneen on ollut suuri.
The Beatlesin ja Syd Barrettin varjo ei ole kuitenkaan liian suuri vaan etenkin Ayersin pehmeän toteava baritoni-ääni ja hänen Canterbury-taustansa tuo mukanaan aivan omanlaisen säväyksen.
Levyn kohokohta on kohtalokkaan kuuloinen, pääosin akustisesti soiva, balladi ”The Lady Rachel” josta tuli ikään kuin Ayersin tavaramerkkibiisi ja suuri livesuosikki. Muuten suoraviivaista balladia värittää kummalliset melodica ja kazoo-tuuttailut. Ikään kuin Ayers olisi väkisin tahtonut vesittää oman kaupallisen potentiaalinsa! Tämä piirre värittää hänen tuotantoon myöhemminkin. Paria vuotta myöhemmin Bedford sovitti ”Lady Rachelista” orkestraalisen version joka löytyy Joy Of A Toyn 2003 uudelleenjulkaisulta. Samalta julkaisulta löytyy myös aiemmin julkaisematon biisi ”Religious Experience (Singing Song In The Morning)” jossa kuullaan Syd Barrettin psykedeelistä kitarointia. Rytmiryhmänä biisissä soittaa Caravanin basisti Richard Sinclair ja rumpali Richard Coughlan.
Toisin kuin jotkut myöhemmät Ayersin levyt Joy Of A Toy ei ylly kovin avatgardistiseksi (ellei yksittäisiä kazoo-hetkiä lasketa mukaan…) lukuunottamatta minimalistisesti eteenpäin junnaavaa ”Oleh Oleh Bandu Bandongia” jossa kaksi naisvokalistialaulaa malaijin (Ayers asui lapsena Malesiassa kuusi vuotta) kielellä ja Bedfordin piano kilkuttelee atonaalisesti.
Ayers teki seuraavina vuosina paljon mainiota musiikkia kunnes levyjen taso alkoi 70-luvun puolivälin jälkeen laskemaan jyrkästi. Tämä Canterbury-eksentrikon ensimmäinen levy saattaa lopulta olla jopa hänen uransa jäädä tasalaatuisin julkaisu.
Parhaat biisit: ”Joy of a Toy Continued”, ”Town Feeling”, ”Girl” On A Swing”, ”Song For Insane Times”, ”Lady Rachel”
12. Can: Monster Movie
Monster Movie on Canin ensimmäinen studiolevy.
Can perustettiin Kölnissä 1968. Kaksi perustajajäsenistä basisti Holger Czukay (1937–2017) ja kosketinsoittaja Irmin Schmidt olivat avantgarde-säveltäjä Karlheinz Stockhausen oppilaita. Näitä akateemisesti suuntautuneita muusikoita ohjasi uuden kokeellisemman rockmusiikin suuntaan heitä reippaasti nuorempi lahjakas kitaristi Michael Karoli. Kvintetiksi yhtyeen täydensi mukaan liittynyt, aiemmin free-jazzia soittanut, rumpali Jaki Liebezeit ja lopulta mukaan liittynyt amerikkalainen laulaja/runoilija Malcolm Mooney.
Can oli äänittänyt jo vuonna 1968 ensimmäiseksi julkaisukseen kaavaileman levyn Prepared to Meet Thy PNOOM. Materiaali ei kuitenkaan levy-yhtiöille kelvannut ja se julkaistiin vasta vuonna 1981 nimellä Delay 1968.
Monster Movie on Canin kaupallisempi yritys saada jalkaa musiikkiteollisuuden oven väliin. Operaatio selvästi onnistui sillä Music Factory julkaisi sen heinäkuussa 1969. Mistään kompromissista levyn kohdalla ei kuitenkaan voi puhua. Ei todellakaan.
Canin debyytti koostuu vain neljästä raidasta. A-puolen kolmen biisin pituudet vaihtelevat 4-7 minuuttiin ja B-puolen täyttää yli 20 minuuttia kestävä ”Yoo Doo Right”. Kyseessä on yksi ensimmäisistä koko vinyylinpuoliskon mittaisista biiseistä rocklevyillä.
”Yoo Doo Right” sisältää joitakin todella hienoja hetkiä kuten Mooneyn tuskaisesti valittavat vokaalit, suht maagisen kuuloisen ja loputtomasti hoetun kertosäkeen, sekä viehättävän primitiivisesti kopisevaa rumpailointia joka rullaa kiehtovasti kaiuttimesta toiseen, kummallisia efektejä ja kiehtovaa atonaalista kitarointia, mutta kokonaisuus tuntuu silti hieman venytetyltä.
Levyn parhaat hetket koetaan kuitenkin ensimmäisellä puoliskolla. Erityisesti albumin käynnistävä ”Father Cannot Yell” on todella vaikuttavaa musikkia. Se tarjoilee elektronista piipitystä, kumisesti poukkoilevaa bassokitarointia, hypnoottisesti surisevia urkuja, samaan aikaan arvaamatonta ja silti varmakätistä rumpalointia, kidutetusti vonkuvaa sähkökitarointia ja kirsikkana kakun päällä Mooneyn täysin improvisoidut vokaalit jotka vaihtelevat painokkaan toteavasta tyylistä mainioon sanattomaan toisteiseen ähinään. Mooney onnistuu rakentamaan spontaanisti mukaan jopa täysin uskottavan kertosäkeen. ”Father Cannot Yell” on varmasti yksi huikeimpia suorituksia mitä tulee improvisoituihin vokaaleihin. Alun kaoottisemman jakson jälkeen bändi löytää keskivaiheilla hypnoottisen ja hieman mekaanisen grooven josta bändi tultaisiin myöhemmin tuntemaan. ”Father Cannot Yell” esittelee Canin tyylin yllättävän kypsänä ja valmiina.
Velvet Undergroundin mieleen tuova ”Mary, Mary So Contrary” on rauhallisempi, mutta omalla tavallaan yhtä väkevä tapaus. Sitä voisi kutsua melkeinpä balladiksi niin lempeästi Mooney kappaleessa laulaa, mutta toisaalta Karolin itsepintaisesti suriseva ja vonkuva sähkökitara vie tunnelmia aivan toiseen kieroutuneempaan suuntaan. Olen varma, että ”Mary, Mary So Contrary” on ollut valtava vaikutin amerikkalaiselle Cheer-Accidentille.
Lyhyt ”Outside My Door” on hieman vähäpätöisempi biisi. Se on suoraviivaisempaa, sinänsä viihdyttävää ajanmukaista psykedeelistä rokkia. Mooneyn vokaalit ovat puolestaan täyttä punkrokkia. Joten ehkä myös ”Outside My Door” oli sittenkin aikaansa edellä.
Monster Movie on aavistuksen siloiteltumpi tyylillisesti monipuolisempi levy kuin Delay 1968, mutta meininki on silti melko rujoa. Canin musiikissa sekoittuu tässä vaiheessa omalaatuisella tavalla psykedeelinen rock, blues, free-jazz sekä monet muut tyylilajit. Yhtyeen oma ”motoristinen” tyyli, joka oli koko krautrock-skenelle valtava vaikute, oli vasta muotoutumassa, mutta toisteinen jumitus määrittelee jo nyt osaa levyn biiseistä.
Monster Movie on jännittävä levy. Se kuulostaa samaan aikaa toisaalta hyvinkin muinaiselta ja toisaalta myös hyvin ajankohtaiselta. Yksi asia on varmaa; Can kurkotteli tällä debyytillään kymmeniä vuosia tulevaisuuteen.
(Levyn kannessa patsastelee muuten variaatio Jack Kirbyn piirtämästä Marvel-sarjakuvista tutusta maailmojen syöjästä Galactuksesta.)
Parhaat biisit: ”Father Cannot Yell”, ”Mary, Mary So Contrary”
13. Pink Floyd: Ummagumma
Ummagumma on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin neljäs albumi.
Pink Floyd oli tehnyt vain yhden levyn (soundtrack-albumi More) ennen Ummagummaa (sana ummagumma oli Floydin roudarin omaa slangia jolla hän viittasi seksiin) kokonaan ilman alkuperäistä taiteellista johtajaansa Syd Barrettia ja bändi haki vuonna 1969 edelleen selvästi suuntaa hieman eksyneen oloisena. Kenties jonkinlaista uskonpuutetta nykyhetkeen kuvasti myös Ummagumman suht poikkeuksellinen ja osittain taaksepäin katsova formaatti. Tupla-albumi on nimittäin jaettu kahteen puoliskoon: ensimmäisellä levyllä on neljä soitettua liveversiota kahdelta ensimmäiseltä albumilta, toinen levy sisältää viisi uutta kappaletta jotka ovat bändin jäsenten yksilötyötä niin sävellyksiltään kuin toteutukseltaan…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 