Levyarvio: Colosseum – Valentyne Suite (1969)

Valentyne Suite on Colosseumin toinen studioalbumi

Valentyne Suite ilmestyi marraskuussa 1969 vain vajaata vuotta myöhemmin kuin yhtyeen debyytti Those Who Are About to Die Salute You (maaliskuu 1969). Colosseumin perusti vuonna 1968 rumpali Jon Hiseman (1944–2018) ja saksofonisti Dick Heckstall-Smith (1934–2004), jotka olivat molemmat aiemmin soittaneet yhdessä New Jazz Orchestrassa ja semi-legendaarisessa The Graham Bond Organisationissa (bändissä on soittanut mm. Jack BruceGinger BakerJohn McLaughlin…). Graham Bond oli varsin perso päihteille, ja meno yhtyeessä oli kaoottista, mikä osaltaan ajoi Hisemanin ja Heckstall-Smithin perustamaan omaa yhtyettä. Toinen syy oli halu tehdä ”monimutkaisempaa ja vakavampaa” musiikkia. The Graham Bond Organisation oli laadukkaista soittajistaan huolimatta kuitenkin suht perinteistä rhythm & bluesia, ja etenkin Hisemanin ambitiot olivat paljon korkeammalla.

Valentyne Suitea edeltänyt Those Who Are About to Die Salute You oli kunnianhimoinen albumi, ja pioneerityötä jazz-rockin parissa, ottaen samalla jo askeleita progressiivisen rockin suuntaan yhdistellen musiikkiinsa mm Johann Sebastian Bachin (1685–1750) teemoja. Pääosin levy oli kuitenkin vielä aika kiinni bluesissa. Valentyne Suite kuitenkin petraa mukavasti debyytistä sisältäen keskimäärin huomattavasti kiinnostavampia sävellyksiä ja jatkaen vielä pidemmälle progressiivisen rockin suuntaan.

Levyn aloittaa energinen ja koukuttavan vokaaliosuuden (jonka laulaa hieman nuhaisesti bändin kitaristi James Litherland) sisältävä ”The Kettle”, joka on suhteellisen blues-henkinen ralli ja siinä mielessä aika lähellä debyyttilevyn kappaleita.

Seuraava kappale ”Elegy” on huomattavasti kepeämpi kappale ja kuulostaa yhä yllättävän modernilta. Hisemanin nopea ja ilmava jazzahtava rumpalointi ajaa kappaletta upeasti eteenpäin. Heckstall-Smith soittaa upean tenorisaksofoni-soolon ja Litherlandin soul-henkiset vokaalit toimivat myös mukavasti. ”Elegy” tuo mieleeni jotkut vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneet triphop-biisit.

Kolmas kappale ”Butty’s Blues” on hidas blues jossa bändin taitava Hammond-urkuri Dave Greenslade (s.1943) pääsee kunnolla esiin ensimmäistä kertaa. Kappaleessa on myös onnistuneet orkestraatiot jousi -ja torvisektiolle, joilla tehdään mukavasti pesäeroa tavalliseen bluesiin. Etenkin lopun puhallinkliimaksi, jonka taustalla Litherlandin sähkökitara sooloilee kaoottisesti, on komea.


Lue myös: Levyarvio: The Beatles – Abbey Road (1969)


”The Machine Demands A Sacrifice” on yksi levyn kohokohdista. Litherland laulaa rouheasti, ja kappale svengaa mukavasti eri jäsenten ottaessa vuoron perään omia soolo-osuuksia. Hisemanin rumpalointi on tässä kappaleessa erityisen luovaa. Kappaleen lopussa on kummallinen muutaman minuutin kestävä fade-out/fade-in osuus kilkutteluineen ja kaikuefekteineen, joka tuo mieleen muutamia vuosia myöhemmät krautrock-kokeilut.

Levyn päättää sen ehdoton kohokohta, 17 minuuttia kestävä ja kolmeen osaan jaettu ”Valentyne Suite”, jonka sävelsi kosketinsoittaja Dave Greenslade. Valentyne alkaa Greensladen uruilla ja Heckstall-Smithin saksofonilla ja lähtee pian käyntiin Hisemanin räjähtävällä soitolla. Greenslade kilkuttelee päälle tyylikkään melodian vibrafonilla. Instrumentaatio elää pitkin kappaletta hienosti eri jäsenten ottaessa vuoron perään vastuuta melodian kuljettamisesta. Säveltäjä Greenslade saa itse eniten soolotilaa, ja hänen Hammond-liruttelunsa ovatkin komeaa kuultavaa. Kuten yleisestikin kautta levyn myös ”Valentyne Suitessa” Jon Hisemanin taitava ja jatkuvasti hyperaktiivinen rumpalointi antaa biisille upean eteenpäin menevän fiiliksen. Hisemania olisi helppo syyttää ylisoittamisesta, mutta jotenkin homma vaan toimii. Toisin kuin aiemmat levyn kappaleet ”Valentyne Suite” on kokonaan instrumentaalinen. ”Valentyne Suite” on huikea yhdistelmä jazz-rockia ja progressiivista rockia.

Valentyne Suite oli yksi edelläkävijöistä paitsi jazzin, bluesin ja rockin yhdistelemisessä, mutta se oli myös ihan siellä aallon harjalla käyttäessään rock/jazz-bändin tukena myös pientä sinfoniaorkesteria. Colosseum julkaisi vielä kaksi albumia ennen kuin hajosi. Myöhemmin 70-luvulla Hiseman perusti yhtyeen nimeltä Colosseum II, joka jatkoi tavallaan Colosseumin linjoilla soittaen kuitenkin pääosin hieman geneerisempää ja teknisempää fuusiojazzia. Dave Greenslade taasen perusti vuonna 1973 oman progebändinsä Greensladen, mutta säveltäjänä hän ei enää ikinä yltänyt yhtä hienoon suoritukseen kuin kappaleessa ”Valentyne Suite”. 1994 Colosseum kasasi rivinsä uudelleen ja toimi säännöllisen epäsäännöllisesti vuoteen 2015 asti.

Parhaat biisit: ”Elegy”, ”The Machine Demands A Sacrifice” ja ”Valentyne Suite”.

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”The Kettle” 4:28
  2. ”Elegy” 3:14
  3. ”Butty’s Blues” 6:46
  4. ”The Machine Demands a Sacrifice” 3:53
  5. ”The Valentyne Suite” 16:53
    • ”Theme One: January’s Search”
    • ”Theme Two: February’s Valentyne”
    • ”Theme Three: The Grass is Always Greener”

Colosseum:

Dave Greenslade: Hammond-urut, vibrafoni, piano, taustavokaalit (”The Machine Demands a Sacrifice”) Dick Heckstall-Smith: saksofonit, huilu (”The Machine Demands a Sacrifice”) Jon Hiseman: drums, kone (”The Machine Demands a Sacrifice”) James Litherland: kitarat, vokaalit Tony Reeves: bassokitara

Vierailijat:

Neil Ardley: kapellimestari (”Butty’s Blues”), jousisovitus (”Elegy”)

Tuottaja: Tony Reeves and Gerry Bron
Levy-yhtiö: Vertigo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: