High Infidelity on Presentin viides studioalbumi.
Belgialaisen Presentin High Infidelity on yksi niistä levyistä, joiden edessä sanat alkavat helposti tuntua riittämättömiltä. Se on yhtä aikaa armoton, monimutkainen ja vangitseva kokonaisuus, joka kuuluu kiistatta 2000-luvun avantprogen merkittävimpiin saavutuksiin.
Kitaristi Roger Trigaux ja rumpali Daniel Denis perustivat vuonna 1974 Univers Zeron, josta kasvoi yksi avantprogen merkittävimmistä pioneeriyhtyeistä. Trigaux jätti yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneen Hérésie-albumin jälkeen ja perusti samana vuonna Presentin. Yhtye kulki pitkään rinnakkain Denisin johtamaksi jääneen Univers Zeron kanssa, mutta oli alusta asti hieman raskaampi ja suoraviivaisemmin rockiin nojaava kokoonpano. Vielä 1980-luvulla erot eivät olleet erityisen suuria, mutta 1990-luvun lopulla yhtyeiden tiet alkoivat erota selvästi. Siinä missä Univers Zero pehmensi ilmaisuaan ja toi musiikkiinsa aiempaa enemmän melodisuutta, etnisiä vaikutteita ja kamarimusiikillista herkkyyttä, Present kulki määrätietoisesti päinvastaiseen suuntaan. High Infidelity on tämän kehityksen huipentuma.
High Infidelity sai alkunsa vuonna 1999 Israelissa järjestetyissä äänityssessioissa. Kahden viikon aikana nauhoitettiin noin sata minuuttia materiaalia, josta koottiin ensin No. 6 vuonna 1999 ja kaksi vuotta myöhemmin High Infidelity. Molemmat albumit esittelivät Presentin uuden suunnan: aiempaa aggressiivisemman, intensiivisemmän ja raskaamman ilmaisun, jossa pitkät sävellykset rakentuvat hitaasti muuntuvien toistokuvioiden varaan. Vaikka levyt ovat läheistä sukua toisilleen, High Infidelity vie tämän lähestymistavan vielä edeltäjäänsä pidemmälle.
Kuten No. 6, myös High Infidelity hyödyntää laajennettua kokoonpanoa, jossa perinteisen rockinstrumentaation eli sähkökitaran, basson, rumpujen ja koskettimien rinnalla kuullaan saksofoneja, selloa, trumpettia ja flyygelitorvea. Nyt sointi tuntuu kuitenkin entistä massiivisemmalta, ja etenkin pieni puhallinsektio nousee aiempaa suurempaan rooliin. Välillä musiikki muistuttaa kieroutunutta big bandia, joka olisi eksynyt avantgardistiseen painajaismaisemaan.
Lue myös: Levyarvio: Univers Zero – s/t (1977)
Levyn avaa lähes puolituntinen Trigaux’n sävellys ”Souls For Sale”, joka on yksi vaikuttavimmista eeppisistä progressiivisen rockin teoksista. Kuuteen osaan jaetun järkäleen rakenne perustuu toistoon, mutta kyse ei ole koskaan paikallaan junnaamisesta. Samat riffit ja rytmiset kuviot muuntuvat vähitellen uusiksi hahmoiksi niin hienovaraisesti, että muutokset huomaa usein vasta jälkeenpäin. Teos muistuttaa painajaista, joka tuntuu toistavan samoja tapahtumia yhä uudelleen, vaikka jokaisella kierroksella jokin pieni yksityiskohta muuttuu hieman uhkaavammaksi. Lopulta kuulija huomaa eksyneensä paikkaan, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.
Erityisen vaikuttavaa teoksessa on sen staccatomaisesti iskevä rytmiikka sekä dynamiikan ja tilan poikkeuksellisen taitava käyttö. Etenkin Dave Kermanin rummut iskevät ajoittain päin kasvoja valtavalla voimalla, mutta myös pieni puhallinsektio riffittelee hetkittäin vaikuttavasti Trigaux’n vaikeroivan sähkökitaran lomassa. Vaikka sointi kasvaa paikoin valtavan massiiviseksi, musiikki ei kuulosta koskaan mekaaniselta tai uuvuttavalta. Ilmava tuotanto antaa jokaiselle instrumentille tilaa hengittää, ja sävellyksen sisään rakennetut rauhallisemmat jaksot pitävät kokonaisuuden jatkuvasti elävänä. Tästä on erinomainen esimerkki neljäs osa, jossa aluksi lähes yksinään soiva sello johdattaa musiikin vähitellen yhä raaempiin ja synkempiin tunnelmiin.
Lähes täysin instrumentaalisessa teoksessa ihmisääni kuuluu vain satunnaisina aavemaisina huokauksina, huutoina ja sekopäisinä karjahduksina. Ne eivät tuo musiikkiin melodista ulottuvuutta, vaan korostavat sen psykologista ahdistavuutta. Ratkaisu toimii erinomaisesti, sillä tällainen musiikki ei kaipaa perinteistä laulua.
Pianisti Pierre Chevalierin kaksiosainen, 11-minuuttinen sävellys ”Strychnine For Christmas” tarjoaa levyn ainoat varsinaiset laulusuoritukset, jos Roger Trigaux’n omalaatuista äänenkäyttöä voi sellaiseksi kutsua. Kappale on levyn keveintä materiaalia etenkin eläväisesti soivien puhaltimien ansiosta, mutta sekin liikkuu synkissä tunnelmissa. Jo nimi ja sen alaotsikko ”The Truth About Santa Claus” kertovat, ettei joulutunnelmaa ole luvassa. Musta huumori pilkahtelee hetkittäin pinnan alta, mutta sekin tuntuu enemmän hermostuneelta naurahdukselta keskellä painajaista kuin varsinaiselta kevennykseltä.
Ruosteisesti kiertävällä sellolla, nopeilla rumpufilleillä ja särkyvän lasin äänillä käynnistyvä kappale kasvaa puhaltimien itsepäisesti toistaman ostinaton kautta edeltäjänsä kaltaiseksi mustaksi talviyön painajaiseksi. Tällä kertaa sävelkieli on kuitenkin alun toiston jälkeen hieman liikkuvampaa kuin ”Souls For Salessa”. Trigaux’n mutinan ja karjunnan sekoitukselta kuulostavaa laulusuoritusta ei voi kehua kauniiksi, mutta juuri siksi se sopii musiikin tunnelmaan täydellisesti.
Aivan lopussa kuullaan hauska hetki, kun musiikki on jo vaiennut ja Trigaux lausuu yksin kappaleen viimeiset englanninkieliset sanat. Belgialainen Trigaux ääntää sanan “none” väärin, minkä amerikkalainen Kerman korjaa äärimmäisen turhautuneen kuuloisesti. Tilanne antaa ymmärtää, ettei kyseessä ollut ensimmäinen epäonnistunut otto.
Päätösraita, Trigaux’n säveltämä ”Rêve de Fer”, tiivistää albumin ytimen yhdeksään minuuttiin. Se ei pyri tarjoamaan helpottavaa loppuratkaisua, vaan jättää kuulijan samaan ahdistavaan maailmaan, johon levy hänet alussa johdatti. ”Rêve de Fer” rakentuu Keith Macksoudin muhkeasti murisevan bassoriffin, jännitettä taukoamatta ylläpitävän piano-ostinaton, väkivaltaisten kitarariffien, kanavasta toiseen kiertävien hälyäänien ja pitkiä kaaria maalailevien puhaltimien varaan. Loppupuolella kuultava saksofonien kidutettu dissonanssi on herkullista kuultavaa kaikessa myrkyllisyydessään.
Lue myös
- Levyarvio: Present – High Infidelity (2001)
- Levyarvio: Deep Purple – Splat! (2026)
- Levyarvio: Yes – Magnification (2001)
- Review: Rick Wakeman – Criminal Record (1977)
- Review: Tool – Lateralus (2001)
- Review: John Williams – Star Wars (1977)
- Levyarvio: Tool – Lateralus (2001)
- Year by Year : Best Albums of 1977 – 21-33
- Levyarvio: Sakari Kukko – Virret (2001)
Levyn tähdeksi nousee monessa avantgardeyhtyeessä kannuksensa hankkinut rumpali Dave Kerman. Omia yhtyeitään 5uu’sia ja U Totemia johtaneen sekä muun muassa Thinking Plaguessa ja Araniksessa soittaneen Kermanin suoritukset ovat kautta levyn suorastaan häkellyttäviä. Hänen soittonsa yhdistää teknisen tarkkuuden ja jatkuvasti elävän dynamiikan tavalla, joka tuo mieleen Henry Cow’n legendaarisen Chris Cutlerin. Levyn vaatimusten mukaisesti Kermanin soitto on kuitenkin monin verroin raskaampaa kuin Cutlerin koskaan. Hän ei pelkästään pidä kappaleita kasassa, vaan rakentaa niiden sisäisen liikkeen. Hänen rytminsä tekevät vaikeasta musiikista jatkuvasti kiinnostavaa kuunneltavaa.
Yhtä paljon kiitosta ansaitsee levyn tuotanto. Avantprogelevyt eivät ole aina tunnettuja poikkeuksellisen hyvistä soundeistaan, mutta Udi Koomranin äänittämä High Infidelity on tässä suhteessa poikkeus. Jokainen instrumentti kuuluu selkeästi, vaikka sovitukset ovat paikoin häkellyttävän tiheitä. Dynaaminen äänikuva ja luonnollinen tilantuntu tekevät albumista erinomaisen testilevyn uusille hifilaitteille. On itse asiassa yllättävää, kuinka paljon paremmalta High Infidelity kuulostaa kuin edeltäjänsä No. 6, vaikka molemmat levyt äänitettiin samoissa sessioissa ja Koomran vastasi sekä äänityksestä että miksauksesta. Ehkä jälkimmäisen miksaamiseen oli yksinkertaisesti enemmän aikaa. Oli miten oli, High Infidelity ansaitsee Hi-Fi:in maailmaan leikittelevästi viittaavan nimensä.
High Infidelity ei ole levy, joka yrittäisi miellyttää kuulijaa. Se vaatii keskittymistä, kärsivällisyyttä ja halua antautua sen synkkään maailmaan. Palkinto on kuitenkin poikkeuksellinen. Albumi yhdistää Rock in Opposition -liikkeen älyllisen kunnianhimon, modernin klassisen musiikin rakenteellisen ajattelun ja raskaan rockin fyysisen voiman tavalla, johon harva muu yhtye on pystynyt.
High Infidelity ei ole ainoastaan Presentin uran huippu, vaan yksi koko 2000-luvun avantprogen suurimmista mestariteoksista.
Parhaat kappaleet: ”Souls For Sale”, ”Strychnine For Christmas”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
Kappaleet
1. Souls For Sale I (3:16)
2. Souls For Sale II (3:26)
3. Souls For Sale III (3:41)
4. Souls For Sale IV (5:29)
5. Souls For Sale V (4:57)
6. Souls For Sale VI (6:47)
7. Strychnine For Christmas – Part 1 (3:57)
8. Strychnine For Christmas – Part 2 (7:00)
9. Rêve de fer (9:23)
Roger Trigaux: kitara, laulu Reginald Trigaux: kitara, laulu Pierre Chevalier: piano, koskettimet, urut, Mellotron, laulu Matthieu Safatly: sello, laulu Fred Becker: altto- ja tenorisaksofonit Dominic Ntoumos: trumpetti, flyygelitorvi Keith Macksoud: basso Dave Kerman: rummut ja lyömäsoittimet, laulu
Muut muusikot:
Yuval Mesner: sello Meidad Zaharia: harmonikka
Tuottaja: Roger Trigaux, Udi Koomran
Levy-yhtiö: Carbon 7 Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti