Levyarvio: Emerson, Lake & Powell – s/t (1986)

Ainakin myyntilukujen valossa Emerson, Lake & Palmer oli 1970-luvun alkupuolella yksi menestyneimmistä progressiivista rockia esittäneistä yhtyeistä. Vuonna 1973 ilmestyneen loistavan Brain Salad Surgeryn ja seuraavana vuonna ilmestyneen uhkean Welcome Back My Friends To The Show That Never Ends – Ladies And Gentlemen -livetriplan jälkeen yhtye päätti pitää ansaittua lomaa. Kun ELP sitten julkaisi vuonna 1977 albumit Works ja Works (Volume 2) ja lähti kiertueelle orkesterin kanssa, oli (musiikki)maailma muuttunut. Toki fanit tulivat edelleen keikoille, mutta kiertue osoittautui nopeasti taloudellisesti kannattamattomaksi. Orkesteri jouduttiin lähettämään kesken kiertueen kotiin ja tappioiden peittämiseksi Keith Emerson, Greg Lake ja Carl Palmer päätyivät tekemään vielä yhden studioalbumin. Love Beachista ei progepiireissä ole montaa positiivista kommenttia kuultu. Ei siis ollut mikään ihme, että yhtye hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen.

ELP:n hajottua Keith Emerson julkaisi soundtrack- ja sooloalbumeja, Greg Lake kaksi melko vaatimatonta sooloalbumia ja Carl Palmer päätyi Asiaan, jossa Lakekin käväisi soittamassa. Emerson, Lake & Palmerin uudelleenkokoamista alettiin suunnitella 1980-luvun puolivälissä, mutta tuolloin Palmerin sopimukset pitivät hänet kiinni Asiassa. Ilmeisesti Emerson ja Lake olivat kuitenkin päättäneet tehdä uutta musiikkia triopohjalta ja Emersonin ehdotuksesta rumpaliksi pyydettiin hänen pitkäaikainen ystävänsä, vastikään Whitesnakessa soittanut Cozy Powell. Vaikka uusi trio näin pystyikin halutessaan käyttämään vanhaa ELP-lyhennettä, ei Powellia huhuista huolimatta valittu rumpaliksi sukunimen ensimmäisen kirjaimen ansiosta. Ja vaikkei Palmer tuominnutkaan Emersonin ja Laken uutta yhtyettä, oli hän silti hieman pettynyt siitä, ettei häntä odotettu täydentämään aitoa ELP-kokoonpanoa.

Muun muassa Jeff Back Groupissa ja Ritchie Blackmoren Rainbow’ssa soittanut raskaan rockin rumpalilegenda Cozy Powell tuntui etukäteen ajateltuna yllättävältä valinnalta todennäköisesti progressiivista rockia soittavan yhtyeen jäseneksi. Powellin soittotyyli oli todellakin erilainen kuin Palmerin, mutta toisaalta 1980-luvulla useat pitkän linjan artistit tuntuivat ottavan vaikutteita niihin aikoihin suureen suosioon nousseilta raskaampaa rockia soittaneilta yhtyeiltä. Ja aika yksinkertaista oli Palmerinkin soitto näihin aikoihin Asiassa.

Vuonna 1985 äänitetty Emerson, Lake & Powellin albumi alkaa tyylikkäästi ”The Scorella”. Yhdeksänminuuttinen kappale ehtii melkein puoliväliin asti, ennen kuin sekvensserin säestämä syntetisaattorifanfaarien koristelema alkusoitto päättyy ja Greg Lake pääsee laulamaan. Cozy Powellin tuttu, tanakka soittotyyli ja 1980-luvun rumpusoundit vaativat tällaisessa musiikissa hetken totuttelua, mutta kokonaisuus toimii hyvin. ”The Scoresta” löytyy paljon sitä samaa, jota ELP:n musiikissa oli jo yli vuosikymmentä aiemmin. Sanoituksistakin löytyy selvä viittaus menneeseen: ”It’s been so long, so welcome back my friends / to the show that never ends.” Jollain heikommalla kappaleella tuollainen lainaus olisi kuulostanut kornilta, mutta tähän se sopii. Useammasta toisiinsa liitetystä osasta ja pitkistä instrumentaaliosuuksista koostuva ”The Score” on vakuuttava aloitusraita. Sen perusteella ei ainakaan tule sellaista oloa, että jokin ulkopuolinen taho olisi pakottanut Emersonin ja Laken studioon tekemään uutta musiikkia.

Lähes välittömästi ”The Scoren” jälkeen alkava ja Cozy Powellin tuhdin kompin vetämä ”Learning To Fly” on laulumelodialtaan mukavan tarttuva kappale. Keith Emerson tuntuu viljelevän kappaleella näppäriä pikku kosketinfillejä, joiden ansiosta melko yksinkertainen kappale pysyy mielenkiintoisena. Mikähän tuossa lentämisessä näihin aikoihin oikein kiehtoi vanhoja progemuusikoita? Pink Floydin A Momentary Lapse Of Reasonillahan on samanniminen kappale…

”The Miracle” jatkaa vaikutelmaa yhtenäisestä levypuoliskosta – sekin kun jatkuu suoraan ”Learning To Flyn” perään. ”The Miraclen” kohdalla tosin tulee sellainen tunne, ettei kappaleelle ollut keksitty kunnon alkua. Se pääsee kuitenkin nopeasti vauhtiin ja edustaa albumin progressiivisempaa puolta. Emersonin vahva kosketintyöskentely ja Powellin raskas rummutus tekevät ”The Miraclesta” painostavan, mutta tyylikkään kappaleen.

Vinyyliälppärin kakkospuoli alkaa syntetisaattorifanfaarilla, jonka jälkeen kuullaan hieman nololta kuulostavaa sähköistä perkussiota. Rakenteeltaan melko yksinkertainen ”Touch And Go” on silti albumin parhaimmistoa pitkälti juuri Emersonin soiton ansiosta. Laken sanaleikittely ehkä ole maailman kekseliäintä, mutta sekin toimii silti kohtuullisesti. 

“All systems go friend or foe
It’s all dependin’ on the dice you throw
Come without a warning like a U.F.O
You’re runnin’ with the devil it’s touch and go”

“Touch And Go” julkaistiin singlenäkin ja se nousi Yhdysvalloissa Billboardin listalla 60:nneksi. Singlen kääntöpuolelta – elettiinhän vielä vinyylisinglejen aikakautta – löytyi ”Learning To Fly”.

Olikohan levy-yhtiö pyytänyt Emersonia, Lakea ja Powellia tekemään levylle myös radiosoittoon sopivaa materiaalia? ”Love Blind” kuulostaa 1980-luvun hittiyritelmältä, jonka Emersonin soitto sentään pelastaa totaaliselta noloudelta. Vaikka tälläkin kappaleella säveltäjäksi on merkitty vain Emerson, tuntuu ”Love Blindin” rakenne ja tyyli ylipäänsä osoittavan Laken suuntaan. Tuottajina työskennelleet Lake ja Tony Taverner ovat varmasti nähneet vaivaa kappaleen soundien hiomisessa, mutta varsinkin rumpusoundit kuulostavat pahasti vanhentuneilta. 

---

Lue myös:

• Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
• Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
• Review: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
• Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
• Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)

---

Jazzahtava ”Step Aside” tuntui yllättävältä tyylinvaihdokselta, vaikka olihan Emerson viljellyt soitossaan jazzvaikutteita jo edellisilläkin vuosikymmenillä. Yllätyksen tarjoaa varsinkin Cozy Powell, joka näyttää hallitsevansa myös pehmeämmän rumpujensoittotyylin. Greg Laken pehmeä äänikään ei tunnu ”Step Asidella” yhtä pakotetulta kuin albumin muilla kappaleilla. Syntetisaattorien hallitsemalla albumilla tällainen orgaaninen, pianovetoinen kappale tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. 

Leppoisampi soitto jatkuu myös seuraavalla ”Lay Down Your Gunsilla”. Tällainen balladi tuntuu jälleen olevan enemmänkin Laken kuin Emersonin tyylinen, mutta kai niihin levyltä löytyviin tekijätietoihin on vain uskottava. Lake kirjoitti tämän rakkauslaulun sanoitukset Steve Gouldin kanssa, mutta eipä tuo apu tunnu nostavan melko siirappista tekstiä keskinkertaista paremmaksi. Millähän soittimella kappaleen loppupuolen soolo on soitettu? Tyylillisesti se vaikuttaa kitarasoololta, mutta soundit kuulostavat syntetisaattorilta. Ehkäpä Lake käytti kitarasyntetisaattoria, tai sitten Emerson on imitoinut taitavasti 1980-luvun kitarasoolojen kliseitä. ”Lay Down Your Guns” julkaistiin myös singlenä, jonka b-puolelle oli valittu ”Step Aside”.

Levyn päättää ”Mars, The Bringer Of War”, joka oli Gustav Holstin sävelteoksen “Planeetat” ensimmäinen osa. ”Marsin” aggressiivinen luonne oli kiehtonut tämän kokoonpanon muusikoita aiemminkin. King Crimsonin In The Wake Of Poseidonilla se esitettiin nimellä ”The Devil’s Triangle” ja Rainbow’n Down To Earthilla sitä kuullaan tyylikkään ”Eyes Of The Worldin” introna. Tällä kertaa ”Marsin” esittämistä ehdotti tiettävästi levy-yhtiö. Emerson ei kuulemma ollut aluksi kovin innostunut, mutta Powell onnistui vakuuttamaan hänet idean toimivuudesta. 

Mikäli ”Mars, The Bringer Of Warin” ottaminen mukaan levylle oli todellakin levy-yhtiöstä tullut ehdotus, niin ehdottajalla oli ainakin selkeä näkemys klassisen ELP:n musiikista. ”Mars” vie Emerson, Lake & Powellin selkeästi perinteisen ELP:n maailmaan. Orkesterimusiikin sovittaminen progeyhtyeen materiaaliksi oli tämän levyn ilmestymisen aikaan ehkä vanhanaikaista, mutta kyllähän tämä trio saa tehtyä Holstin kappaleesta mieleenjäävän version. Emersonin monipuolinen kosketintyöskentely ja Powellin raskas soittotyyli sopivat vaihtelevissa tahtilajeissa etenevälle kappaleelle loistavasti. ”Mars” on onnistunut ja hieno lopetus albumille.

Mitä Emerson, Lake & Powellista jää lopulta käteen? Keith Emerson tuntuu olleen ainakin soittonsa osalta inspiroitunut. Myös sävellyspuolella hän on onnistunut, vaikka levylle onkin päässyt myös pari vaatimattomampaa kappaletta. Soundipuolella liikutaan välillä häiritsevän selvästi 1980-luvun puolivälissä. Kosketinsoittimien osalta pahimmilta ylilyönneiltä on vältytty, mutta enpä muista Cozy Powellin soittaneen yhdelläkään muulla albumilla samanlaisilla soundeilla kuin tällä levyllä. Greg Laken tärkeimmäksi anniksi jäi omien tekstiensä laulaminen. Miehen ääni tuntuu pysyneen hämmästyttävän hyvässä kunnossa vuosikymmenen takaiseen verrattuna. Puhtaasti musiikilliselta puolelta ajateltuna Emerson, Lake & Powell olisi aivan hyvin voinut pysyä koossa pidempäänkin. Mutta eihän yhtyeissä ole kyse pelkästään musiikista, vaan myös henkilökemioista.

Jälkeenpäin Greg Lake kertoi, että hänestä Emerson, Lake & Powell ei toiminut toivotulla tavalla. Hänen mielestään tuosta triosta puuttui Carl Palmerin huumori. Cozy Powell sen sijaan oli tyytyväinen ja piti yhtyettä musiikillisesti yhtenä haastavimmista soittokokemuksistaan. Emerson, Lake & Powell ei lopulta osoittautunut kovin pitkäikäiseksi. Yhtye hajosi lyhyehkön kiertueen jälkeen. 

Emerson, Lake & Powellin jälkeen kuultiin vielä yhtä kokoonpanoa, jossa soitti kaksi kolmasosaa klassisesta Emerson, Lake & Palmerista. Seuraavaksi Emerson ja Palmer kokosivat yhdessä Robert Berryn kanssa 3:ksi nimetyn trion, joka onnistui tekemään …To The Power Of Three -albumin vuonna 1988. Albumilla oli toki hetkensä, mutta kovin persoonalliseksi albumilla kuultua musiikkia ei voinut väittää. Myös 3 jäi lyhytikäiseksi kokeiluksi. 

Alkuperäisen ELP:n paluuta saatiin odotella seuraavalle vuosikymmenelle asti. Vaikka klassisen kokoonpanon paluu olikin fanien odottama tapahtuma, niin ainakin minusta Emerson, Lake & Powell on levynä mielenkiintoisempi kokonaisuus kuin Black Moon tai In The Hot Seat.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

---

Lue myös: Keith Emerson – Inferno (1980)

---

Tuottaja: Greg Lake & Tony Taverner

Levy-yhtiö: Polydor