Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2025 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- The Mars Volta: Lucro sucio; Los ojos del vacio (US) ****½
- Jack O’ The Clock: Portraits (US) ****½
- Steve Reich: Jacob’s Ladder/Traveler’s Prayer (US) ****½
- Anna von Hausswolff: Iconoclasts (SE) ****½
- Mary Halvorson: About Ghosts (US) ****½
- Stephan Thelen: Worlds In Collision (CH) ****½
- Jonny Greenwood: One Battle After Another (UK) ****½
- Beat: Neon Heat Disease – Live In Los Angeles (US) ****½
- KoMaRa: II (Int.) ****
- Echolyn : TimeSilentRadio ii (US) ****
Katso vuoden 2024 parhaat levyt täältä
1. The Mars Volta : Lucro sucio; Los ojos del vacio
Lucro sucio; Los ojos del vacio on The Mars Voltan yhdeksäs studioalbumi.
The Mars Volta on yhtye, joka syntyi halusta rikkoa rajoja. Kun kitaristi Omar Rodríguez-López ja vokalisti Cedric Bixler-Zavala jättivät post-hardcore-yhtye At the Drive-Inin sen kolmannen albumin jälkeen, he halusivat tehdä musiikkia, jossa kappaleiden pituus, rakenne ja ilmaisullinen rohkeus eivät olisi este vaan lähtökohta. Jazzin, psykedeliarockin ja progressiivisen rockin rinnalle nousivat voimakkaat latinovaikutteet, ja tämän kaiken mahdollisti vuonna 2001 perustettu The Mars Volta.
Yhtyeen esikois-EP Tremulant oli jo lupaava käyntikortti, mutta todellinen läpimurto tapahtui debyyttialbumilla De-Loused in the Comatorium…
2. Jack O’ The Clock: Portraits
Portraits on Jack O’ The Clockin 10. studioalbumi.
Vuonna 2007 perustetun amerikkalaisen Jack O’ The Clockin musiikki tasapainoilee levyltä toiselle jossain mutkikkaan avantprogen ja folk-rockin välimaastossa. Levystä levyyn vaihtelee kumpi tyyli nousee niskan päälle. Edellinen levy The Warm, Dark Circus keskittyi pääosin hyvinkin koukeroiseen progeen ja nyt on folkin vuoro.
Progressiivinen rock jää Portraitsilla pitkälti syrjään ja puoliakustisella levyllä korostuu yhtyeen Appalakkien kansanballadeista inspiraatiota hakeva puoli. Toisaalta yhtyeen luovan moottorin Damon Waitkusin taidemusiikin tausta paistaa siellä täällä läpi eikä Jack O’ The Clockin näkemys folkista tälläkään levyllä ole sieltä suoraviivaisemmista päästä…
3. Steve Reich: Jacob’s Ladder/Traveler’s Prayer
Jacob’s Ladder/Traveler’s Prayer kokoaa yhteen, tämän tekstin kirjoitushetkellä, kaksi Steve Reichin tuoreinta sävellystä.
Jacob’s Ladder / Traveler’s Prayer sisältää kaksi säveltäjän myöhäisvaiheen teosta, jotka molemmat käsittelevät hengellisyyttä ja matkan tematiikkaa. Niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. Teokset ovat sävelletty vuosina 2020–2023 ja ne edustavat Reichin kypsää, pelkistettyä tyyliä, jossa kirkas muotokieli ja tekstin resitointi yhdistyvät hienovaraisiin sävyihin.
Moniosainen Jacob’s Ladder perustuu ensimmäisen Mooseksen kirjan tunnettuun näkyyn enkelien kulusta taivaaseen johtavalla tikkailla. Reich rakentaa tästä tekstistä musiikillisen rakenteen, jossa instrumentaaliset ja vokaaliset jaksot vaihtelevat toisiinsa liukuen. Musiikki on kevyttä, ajoittain jopa leikkisää, mutta samalla jäntevää ja täynnä Reichille tyypillisiä liukumia ja modulaarisia rakenteita, jotka tuovat näkyyn toismaailmallista hohdetta. Teoksen esittää New York Philharmonic yhdessä Synergy Vocals -yhtyeen kanssa, kapellimestarina Jaap van Zweden, ja kokoonpano tuo sävellykseen täyteläisen ja hallitun soinnin.
Traveler’s Prayer on puolestaan sävyltään huomattavasti hiljaisempi ja sisäänpäin kääntyneempi. Se on lyhyt, lähes kokonaan rytmitön vokaaliteos, joka käyttää katkelmia Toorasta ja psalmeista rakentaen meditatiivisen rukouksen tunnelman. Reich luopuu tässä tavanomaisista pulssimaisista rytmeistään, mikä antaa teokselle erityisen rauhoittavan, jopa staattisen laadun. Tässä mielessä teos tuo hetkittäin mieleen Reichin sävellyksen ”Proverb” (1995). Teoksen esittää Colin Currie Group yhdessä Synergy Vocalsin kanssa, kapellimestarina Colin Currie, ja esitys on nauhoitettu Tokiossa. Yhtyeen tarkka ja hengittävä tulkinta alleviivaa sävellyksen sisäistä hiljaisuutta ja hartauden tuntua.
Molemmat teokset muodostavat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden, joka resonoi hengellisellä tasolla mutta puhuttelee myös esteettisesti niukkuudellaan ja kirkkaudellaan.
Syvällinen ja harras Jacob’s Ladder / Traveler’s Prayer on yksi Reichin myöhäistuotannon kohokohdista ja ylipäänsä yksi mestarisäveltäjän vahvimmista levykokonaisuuksista.
Alunperin Jacob’s Ladder/Traveler’s Prayer ilmestyi alkuvuodesta 2025 osana 27-levyistä “Steve Reich Collected Works” -boksia, mutta sittemmin se on julkaistu myös erillisenä CD:nä ja digitaalisina julkaisuina.
4. Anna von Hausswolff : Iconoclasts
Iconoclasts on Anna von Hausswolffin kuudes studioalbumi.
Ruotsalaisen urkuri/vokalisti Anna von Hausswolffin (s. 1986) kuudes albumi Iconoclasts jatkaa siitä, mihin hän lopullisella läpimurtolevyllään Dead Magic -levyllä päätyi – mutta ei toistamalla, vaan purkamalla ja uudelleen kokoamalla. Jos Dead Magic hahmottui hitaasti kohoavaksi, kirkkourkujen ja demonisten vokaalien varaan rakentuneeksi mustaksi messuksi, Iconoclasts avaa ikkunat selvästi leveämmälle: se on avoimempi, monipuolisempi ja paikoin yllättävänkin valoisa, hetkittäin jopa popin suuntaan kurkottava kokonaisuus, samalla säilyttäen von Hausswolffin tunnistettavan uhkan tunteen ja intensiteetin.
Tuottajanpallilla Randall Dunn on vaihtunut pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniin Filip Leymaniin, ja muutos kuuluu. Massiivisesti pauhaavat kirkkourut eivät jyrää kaikkea alleen, vaan syntetisaattorit sekä Otis Sandsjön saksofoni ja klarinetti maalaavat musiikkiin jazzia ja avantgardea sivuavia sävyjä. Myös von Hausswolffin laulu on aiempaa hillitympää, vaikka tutut demoniset purkaukset nousevat esiin juuri oikeissa kohdissa myös tällä kertaa. Musiikkia ei enää kasvateta aivan Dead Magicin eeppisiin huipennuksiin, eikä intensiteettiä mitata pelkällä äänenvoimakkuudella. Sävellyksissä on uutta sofistikoituneisuutta ja monipuolisuutta.
Levyn parhaat hetket huikeita. Kohtalokas ”Facing Atlas” nostaa von Hausswolffin äänen armottomasti keskiöön, vimmaisesti eteenpäin rynnivä ja jazzilla ryyditetty ”Struggle With The Beast” on levoton avantgarde-odysseia psykoosista, ja hypnoottisen bassokuvion varaan rakentuva ”Stardust” kuulostaa lähes vaihtoehtotodellisuuden pilliurku-diskolta. Yli 11-minuuttinen uhmaa täynnä oleva ”The Iconoclast” puolestaan kokoaa levyn eri puolet yhteen pakanalliseksi rituaaliksi, jossa tribaalinen rytmiikka, neoklassiset jouset ja von Hausswolffin maaninen laulusuoritus vuorottelevat vaikuttavasti – lopun sykkivä syntetisaattorijakso Sandsjön lohdullisen saksofonin kanssa on suorastaan huumaava.
Kaikki ei kuitenkaan osu maaliin. Kauniisti kelttisävyissä alkava ”The Whole Woman” latistuu, kun vieraileva Iggy Pop liittyy duettoon: protopunkpappa kuulostaa lähinnä irlantilaiselta maahiselta, joka yrittää croonata Frank Sinatran hengessä, ja irrottaa kuulijan levyn muuten vahvasta tunnelmasta. Lisäksi kokonaisuus on aavistuksen ylipitkä – 73 minuuttia olisi kaivannut tiukempaa kuratointia ja muutaman vähäisemmän raidan sivuun jättämällä uskon, että siitä olisi saanut karsittua suht kivuttomasti noin 15 minuuttia.
Näistä muutamista heikkouksista huolimatta Iconoclasts on yksi Anna von Hausswolffin vahvimmista albumeista ja jälleen osoitus hänen omalaatuisuudestaan artistina jonka musiikki väistelee kaikkia täsmällisiä määritelmiä.
Parhaat kappaleet: ”Facing Atlas”, ”The Iconoclast”, ”Stardust”, ”Struggle With The Beast”, ”Unconditional Love”
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 1-10
- Levyarvio: To Whine And Martyr – I’m The Light (2025)
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 31-42
5. Mary Halvorson : About Ghosts
About Ghosts on Mary Halvorsonin 14. studioalbumi.
About Ghosts on jälleen yksi todiste siitä, miten vaivattoman oloisesti amerikkalainen kitaristi-säveltäjä Halvorson pystyy tekemään monimutkaisesta musiikista kevyesti hengittävää. Levy jatkaa luontevasti siitä, mihin Amaryllis (2022) ja Cloudward (2024) jäivät. Rakenteellisesti Halvorson jatkaa tuttua teemojen, harmoniapintojen ja improvisaation yhdistämistä, mutta About Ghostsissa hän tuntuu pyrkivän aiempaa tiheämpään sointiin. Sävellykset tarjoavat monitasoista orkestrointia ja kontrapunktisia pintoja, joissa eri äänet eivät enää kulje rinnakkain vaan risteävät ja törmäilevät. Jokaisella pienelläkin äänellä tuntuu olevan tarkoitus. Samalla spontaaniutta ei kuitenkaan kadoteta — siitä pitää huolen improvisaatiolle jätetty tila. Improvisaatiot tuntuvat ehkä aiempaakin luontevammin nidotuilta osaksi sävellyksiä: ne eivät ole irrallisia väliosia, vaan itse kudoksen säikeitä. Toisaalta sävellyksistä puuttuvat ehkä ne Amaryllisin aivan nerokkaimmat koukut.
Levyn soittava yhtye on laajennettu versio Amaryllis-sektetistä. Mukana ovat tuttuun tapaan Patricia Brennan (vibrafoni), Nick Dunston (basso), Tomas Fujiwara (rummut), Jacob Garchik (pasuuna) ja Adam O’Farrill (trumpetti), mutta nyt kokoonpanoa täydentävät myös saksofonistit Immanuel Wilkins ja Brian Settles. Kahden saksofonin, trumpetin ja pasuunan yhdistelmä antaa erittäin rikkaan harmonisen pinnan, jossa äänet liikkuvat itsenäisesti mutta yhteisvoimin – aivan kuten Carla Bley (1936–2023) osasi aikanaan tehdä. Bley oli mestari siinä, miten pienestä puhallinryhmästä saatiin orkesterin oloinen sointi ilman ylisuurta massaa. Halvorson tekee About Ghostsilla samaa, ja hänen tapansa tasapainoilla humoristisen ja vakavan välillä tuo muutenkin mieleen Bleyn 1970-luvun tuotannon.
Kappaleiden välillä kontrastit ovat suuria. ”Full of Neon” nousee levyn kohokohdaksi: sen keinuvassa rytmissä ja värisevässä soinnissa yhdistyvät Halvorsonin sävellyksellinen tarkkuus ja spontaani energia tavalla, joka tekee siitä kuin tiivistyksen koko levyn hengestä. Adam O’Farrillin vaikuttava trumpetin soitto johdattaa kappaleen kohti sen huipennusta ja antaa musiikille lähes laulullisen, kirkkaan sävyn, joka jää pitkäksi aikaa soimaan mieleen. Leikkisä ”Carved From” nostaa Halvorsonin omalaatuisesti nuljuttelevan kitaroinnin pääosaan ja rakentaa yllättävän jännitteen pienillä, nopeasti soivilla motiiveilla, jotka toistuvat ja murtuvat kuin prisma valossa. Melankolinen “Eventidal” puolestaan on hiljainen ja ilmava kappale, jossa Halvorsonin ja vibrafonisti Brennanin välinen dialogi tuo mieleen myöhäisen cool jazzin varjot. Nämä kevyet hetket tekevät raskaammista ensemble-osioista sitäkin vaikuttavampia: kun koko bändi palaa yhteen, levyn sointi on kuin hengitys, joka laajenee ja supistuu luonnollisesti.
Puhallinsovituksissa kuuluu Bleyn lisäksi lempeä viittaus Duke Ellingtonin (1899–1974) ja 1950-luvun cool jazzin hienostuneeseen balanssiin. Tässä mielessä About Ghosts on ehkä Halvorsonin uran “romanttisin” levy, vaikka romantiikka ilmenee vain hetkittäisinä harmonisina avautumisina – kuin välähdyksinä. Silti taustalla sykkii avantgarde-jazzin purentavoima, joka tekee musiikista elävää ja monimerkityksistä. Lempeää, leikkisää mutta kulmikasta – ehkä se kuvaa parhaiten tämän levyn sävyä.
Kokonaisuutena Deerhoof-yhtyeestä tutun kitaristin John Dieterichin tuottama About Ghosts tuntuu tiivistymältä kaikesta, mitä Halvorson on tähän asti tehnyt. Se on sekä jatko että yhteenveto: säveltäjän, yhtyeen ja tuottajan välinen tasapaino on harvinaisen täydellinen. About Ghosts on Halvorsonille jälleen uusi voitto, joka pistää miettimään, onko tässä tyylilajissa enää mahdollista mennä pidemmälle – vai onko tullut aika muuttaa suuntaa. Tuottelias Halvorson antaa tähän vastauksen luultavasti hyvinkin pian.
Parhaat kappaleet: “Full of Neon”, “Carved From”, “Absinthian”, “About Ghosts”
6. Stephan Thelen : Worlds In Collision
Sveitsiläisen Stephan Thelenin musiikki liikkuu yleensä – oli kyse sitten hänen yhtyeistään Sonarista, Fractal Sextetistä tai soololevyistä – tiukasti polyrytmisesti nakuttavassa maailmassa, joka voisi olla peräisin Steve Reichin ja Robert Frippin yhteisestä kuumeunesta. Viime vuosina Thelenin musiikkiin on noussut myös hypnoottista spacerock-jumitusta, ja rytmit ovat monimutkaisuudestaan huolimatta aiempaa selvästi groovaavampia.
Ensivaikutelmani Worlds In Collisionista oli jopa: oho, tämähän on suorastaan tanssittavaa musiikkia. Hetken aikaa kuvittelin, että rytmiikkaa olisi suoristettu roimasti, mutta tarkemmin kuunnellessa siellä ne Thelenille tutut poikkeusjakoiset tahtilajit yhä jylläävät. Itse asiassa ainoastaan levyn nimiraita kulkee – Thelenille hyvin poikkeuksellisesti – 4/4-tahtilajissa. Tätäkin tosin rikotaan 5/4-polyrytmillä. Thelen tuntuu vuosi vuodelta tulevan taitavammaksi tällaisten rakenteiden ikään kuin “pehmentämisessä”. Musiikki groovaa entistä vetävämmin.
Aiempaa tanssittavampi ote selittyy myös Worlds In Collisionin vaikutteilla. Brian Enon ja David Byrnen yhteinen My Life In The Bush Of Ghosts on ollut Thelenille aina tärkeä levy, mutta nyt hän palasi tuon uraauurtavan albumin pariin uudelleen, ja siitä nousi Worlds In Collisionin keskeisin inspiraation lähde.
Mukana levyllä on tuttuja nimiä Thelenin aiemmilta julkaisuista. Etenkin amerikkalainen avantgarde-kitaristi David Torn ja väkivahva israelilainen rumpali Yogev Gabay kuuluvat jo vakiokalustoon. Ehkä tärkein yhteistyökumppani Worlds In Collisionilla on kuitenkin italialainen Fabio Anile, joka innosti Theleniä palaamaan My Life In The Bush Of Ghostsiin. Anile ottaa levyllä ikään kuinEnon roolin: hän vastaa lukuisista puhesampleista, jotka on nivottu taitavasti osaksi musiikin rytmiikkaa, sekä monista albumin eksoottisista, disruptiivisista elektronisista efekteistä. Ne antavat musiikille yhtä aikaa toismaailmallisen ja erittäin modernin vaikutelman.
Levyn kuusiminuuttinen avausraita esittelee tehokkaasti sen yleistunnelman. ”Palermo” tarjoilee solisteille hedelmällisen ja rikkaan rytmisen poljennon, jonka yllä sämplätty duduk vie hetkeksi tunnelmia Pohjois-Afrikan suuntaan. Sitten vahvasti efektoitu, särisevä sähkökitara tuo musiikin takaisin nykyhetkeen. Välillä äänikuvaan iskevät katkonaiset puhesamplet ja säkättävät glitch-syntetisaattorit, väliin taas paksusti iskevät sähkökitarariffit. Huippuhetkissään Tornin terävästi ärjähtelevä sähkökitara puhkoo reikiä kappaleen hypnoottiseen 11/4-rytmikudelmaan, jota Gabay häiriköi välillä kiehtovasti todella äkkiväärillä aksentoinneilla. ”Palermon” rytmiikka on suorastaan koukuttavaa: se kuljettaa musiikkia tehokkaasti eteenpäin, vaikka on hetkittäin todella nykivää. Vastaavaa kuullaan levyllä enemmänkin, etenkin kappaleessa ”Bullet Train”, joka nimensä mukaisesti syöksyy säkättäen eteenpäin ihastuttavan päättäväisellä vimmalla. Gabayn rumpalointi on siinäkin kappaleessa mahtavaa kuultavaa.
Pientä miinusta pitää antaa siitä, levyn raidat ovat keskenään hieman liian samanlaisia mikä aiheuttaa loppuq kohden ähkyefektin. Tästä huolimatta Worlds In Collision on yksi tuotteliaan Thelenin laajan diskografian kirkkaimmista helmistä.
Vaikka Thelen hakikin inspiraatiota Worlds In Collisioniin yli neljäkymmentä vuotta vanhasta My Life In The Bush Of Ghostsista, lopputulos on kaikkea muuta kuin pölyinen historian toisinto. Päinvastoin Thelen todistaa olevansa jälleen modernin progressiivisen rockin aallonharjalla tällä futuristisen kuuloisella, väkevällä musiikilla, joka istuisi vaivatta jonkin turboahdetun cyberpunk-trillerin taustalle.
Parhaat biisit: “Palermo”, “Bullet Train”, ”Kosmonaut”
7. Jonny Greenwood : One Battle After Another
Radioheadista ja The Smilestä tuttu Jonny Greenwood on ollut ohjaaja Paul Thomas Andersonin luottosäveltäjä vuonna 2007 ilmestyneestä There Will Be Bloodista alkaen. One Battle After Another on heidän viides täysimittainen yhteistyö.
Muistan ihailleeni upeaa One Battle After Another -elokuvaa katsoessani sitä kuinka kameleonttimainen ohjaaja Paul Thomas Andersonista on tullut. Se ei muistuttanut oikeastaan lainkaan aiempia maestron elokuvia, mutta silti se tuntui vahvasti juuri hänen työltään eikä kenenkään muun. Mutta mikä siitä sitten teki Paul Thomas Anderson -elokuvan? Kyse on todellisuudessa tietysti lukuisista pienistä asioista, mutta selkein todellinen tavaramerkki oli Jonny Greenwoodin musiikki. Greenwoodin jatkuvasti uteliaasti eri suuntiin kurkotteleva ja avantgardistinen musiikki vahvistaa Andersonin omia oikkuja, jotka nekin itselleen yleensä kurkottovat kauas Hollywoodin keskitiestä.
Greenwoodista on tullut Andersonille niin keskeinen työkumppani, että sävellyksien kirjoittaminen alkoi jo käsikirjoituksen pohjalta mikä on epätyypillistä Hollywoodissa. Ilmeisesti Greenwoodin musiikkia käytettiin siis luomaan tunnelmaa jo kuvauksissa toisin kuin normaalissa prosesissa jossa säveltäjä alkaa työstämään musiikki vasta tyypillisesti siinä vaiheessa kun elokuva on leikkausvaiheessa. Ja millaista tunnelmaa Greenwoodin musiikki luokaan!
Tunnelmallisesti One Battle After Another on ristiriitainen ja monikerroksinen: se liikkuu jatkuvan jännitteen, epämukavuuden ja hallitun kaaoksen välimaastossa. Greenwoodin musiikki ei anna katsojalle rauhaa – se värisee, sykkii ja etsii muotoaan, aivan kuten elokuvan henkilöt. Silti sen keskeltä löytyy hetkiä, joissa pintajännitys murtuu ja esiin nousee jotain yllättävän inhimillistä: varovainen lämpö, kaipaus, haavoittuvuus. Greenwoodin piano voi olla yhtä aikaa hakkaava ja lohduttava, ja hänen jousisovituksensa kykenevät ilmaisemaan samassa hetkessä sekä uhkaa että myötätuntoa.
Musiikki yhdistelee Greenwoodille tyypilliseen tapaan useita tyylisuuntia: klassista orkesteritekniikkaa, modernia minimalismia, avantgardistista riitasointuisuutta, synteettisiä tekstuureja ja välillä jopa pop-estetiikkaa. “Trust Device” sykkii letkeästi kuin vääristynyt taidepop-kappale (Radiohead-potentiaalia!), “Baby Charlene” flirttailee bossa novan ja lounge-jazzin kanssa kun taas huikean takaa-ajokohtauksen taustalla soinut “River Of Hills” luottaa intensiivisesti hakkaaviin rytmeihin, itsepintaisesti hinkkaaviin jousiin ja epämukavaa tunnalmaa luovaan dissonanssiin. Paikoin London Contemporary Orchestra jouset paisuvat tyypillisempää elokuvamusiikkia muistuttaviksi purkauksiksi, toisaalla musiikki kutistuu muutamaan epämukavaan äänensävyyn. Mukana on jopa klassisella kitaralla kauniisti esitetty runollinen etydi “Guitar For Willa”. Skaala on siis valtava. Ja Greenwood suoriutuu kaikesta suorastaan helpon oloisesti. One Battle After Another yhdistelee kamarimusiikillista hienostuneisuutta, avantgardistista 1900-luvun perinnettä ja satunnaisia populaarimusiikin viittauksia. Siinä kaikuu yhtä lailla Krzysztof Pendereckin (erityisesti hupaisasti nimetyssä biisissä “Like Tom Fkn Cruise”!) ja Olivier Messiaenin vaikutteita kuin Ennio Morriconen melodinen intuitio.
One Battle After Another on erinomainen lisä Greenwoodin jo nyt vaikuttavaan elokuvamusiikkiuraan. Se on rohkea teos, joka ei pyri miellyttämään vaan haastamaan. Greenwoodin score tukee ja suorastaan nostattaa Andersonin elokuvaa täydellisesti ja vaikka kotikuuntelussa se on sirpalainen kokemus niin avomieliselle kuuntelijalle se on tässä tapauksessa vain plussaa.
Parhaat biisit: “Baby Charlene”, “Perfidia Beverly Hills”, “Guitar For Willa”, “Trust Device”, “River Of Hills”
8. Beat: Neon Heat Disease – Live In Los Angeles
Neon Heat Disease – Live In Los Angeles on Beatin ensimmäinen livealbumi – ja samalla eräänlainen kunnianosoitus King Crimsonin 1980-luvun musiikille.
King Crimson teki 1980-luvun alussa kolme studiolevyä kokoonpanolla Robert Fripp, Bill Bruford, Tony Levin ja Adrian Belew. Trilogia Discipline (1981), Beat (1982) ja Three Of A Perfect Pair (1984) merkitsi yhtyeen täydellistä tyylillistä uudelleenkeksimistä. Minimalismista, gamelanista, progesta ja new wavesta ammentanut levykolmikko kiteytti kaiken hallituksi kaaokseksi, jossa virtuoosimainen tarkkuus ja polymetrinen intensiteetti kietoutuivat toisiinsa tavalla, jota kukaan muu ei ollut edes yrittänyt…
9. KoMaRa: II
Yksi vuoden 2015 ilahduttavimpia yllätyksiä oli slovakialaissyntyisen kitaristi David Kollarin vetämän trion KoMaRa:n nimetön esikoislevy. KoMaRa:n kovaa iskevä debyytti kuulosti siltä kuin 2000-luvun King Crimson soittaisi avantgarde-jazzia Trent Reznorin tuottamana. Industriaalista progejazz-mekkalaa soittaneessa yhtyeessä Kollarin rinnalla vaikuttivat edellä mainitusta Crimsonista tuttu amerikkalainen rumpali Pat Mastelotto sekä italialainen trumpetisti Paolo Raineri.
Tämä monikansallinen ja monilahjakas trio vaikutti jäävän yhden hitin ihmeeksi, mutta ilahduttavasti näin ei käynyt. Kymmenen vuotta myöhemmin KoMaRa on palannut.
Trion esikoinen oli todella vimmaista ja päällekäyvää musiikkia. Heti toisen levyn ensimmäinen kappale ”Gerund” antaa vihiä siitä, että asiat ovat muuttuneet. Kollar näppäilee pehmeästi akustista kitaraa, Raineri soittaa melankolisia, pitkiä ääniä trumpetillaan ja Mastelotto pysyy enimmäkseen poissa kaksikon tieltä. Lopulta akustisen kitaran ostinato kuitenkin katkeaa ja tilalle nousee muhkeasti soiva bassokitara (Kollar soittaa myös levyn bassot) ja kaukaisuudessa atonaalisesti valittava sähkökitara. Mastelotton rummutkin yhtyvät leikkiin. Aivan lopussa palataan akustiseen kitaraan ja Rainerin trumpetti antaa viimeisen sanan.
Uudistunut KoMaRa soi aiempaa ilmavammin ja tilaa käytetään nyt esimerkillisesti hyväksi. Musiikki hengittää. Jos yhtyeen esikoinen oli kuin puskutraktori joka jyräsi kaiken altaan, KoMaRa II on ketterä sähköllä toimiva urheiluauto joka liitää vaivattoman oloisesti mutkikkaalla vuoristotiellä. Tehoja ja koukeroita ei nimittäin puutu tälläkään kertaa vaikka se kaikkein musertavin voima on riisutttu pois. Vanhaa KoMaRa-jyräystä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu. Esimerkiksi sekvenssoidun basso-ostinaton varassa eteenpäin vyöryvä ”Relocating Children” on tiukkaa lunastusta ja tyydyttää varmasti myös ensimmäisen levyn ystäviä. Kuten debyytillä tälläkin kertaa muutamia kappaleita väritetään puhutuilla osuuksilla. Vaihtelevalla menestyksellä.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi KoMaRa II:sta jää se, että musiikki on ikään kuin tuhdimpi ja väkivaltaisempi versio ECM-jazzista.
Tool-kitaristi Adam Jones loi ensimmäisen KoMaRa-levyn kanteen hirviömäisen hahmon. Tuo kansi istui hyvin KoMaRa:n brutaaliin debyytin musiikkiin, mutta nyt kun Jones on vienyt otustaan yhä vulgaariimpaan tyyliin, on pakko todeta että tämä ruma kansitaide ei kuvasta toisen levyn musiikkia millään tavalla.
Seesteisempi KoMaRa II ei varmasti tee ensikuuntelulla yhtä suurta vaikutusta kuin alkuräjähdysmäinen debyytti, mutta yhtyeen uusi rauhallisempi näkemys modernista progressiivisesta musiikista on niin eheä, että ainakin itse toivon ettei trion seuraavaa statementia tarvitse odottaa kymmentä vuotta.
Parhaat biisit: ”Gerund”, ”Relocating Children”, ”Gray Apples Fall”, ”Burning Man”, ”Komarantino”
10. Echolyn : TimeSilentRadio ii
TimeSilentRadio ii on Echolynin 10. studioalbumi.
Vuonna 1989 perustettu amerikkalainen progebändi Echolyn on tehnyt levyjä suhteellisen tasaiseen tahtiin, mutta vuonna 2015 ilmestyneen I Heard You Listeningin jälkeen levytystauko venyi peräti kymmeneen vuoteen. Alkuvuodesta 2025 Echolyn-fanien pitkä odotus palkittiin kuitenkin kahdella levyllä TimeSilentRadio ii:lla ja TimeSilentRadio vii:lla.
Molemmat joukkorahoituksen avulla tuotetut albumit äänitettiin limittäin vuosien 2018-2024 aikana ja julkaistiin samana päivänä. Onkin hieman kyseenalaista pitäisikö niitä käsitellä yhtenä, kahden levyn mittaisena kokonaisuutena vai kahtena erillisenä albumina. Itse olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska ne myydään erillisinä julkaisuina ja puheetkin ovat mielestäni viitanneet tähän. Levyjen nimet kertovat paitsi niiden kappalemäärästä myös sisältävät musiikinteoreettisen viittauksen suuriin sekunteihin (ii) ja molliseiska-sointuihin (vii).
Kahden levyn itsenäisyyttä painottaa myös se, että ne ovat rakenteellisesti varsin erilaisia. TimeSilentRadio vii sisältää seitsemän 4–8 minuutin raitaa, joita voisi kuvailla kevyesti progella maustetuksi The Beatles -henkiseksi taiderockiksi. Musiikki on erittäin miellyttävää, mutta Echolyn on kulkenut tuolla alueella aiemminkin ja usein myös kiinnostavammilla lopputuloksilla.
TimeSilentRadio ii puolestaan koostuu kahdesta järkälemäisestä sävellyksestä. Ensimmäinen niistä, ”Time Has No Place”, kestää lähes 17 minuuttia ja toinen, ”Water In Our Hands”, venyy 29 minuutin mittaiseksi. Echolynilla on toki aiempaakin kokemusta vastaavanlaisesta mittakaavasta (vuoden 2002 albumi Mei sisältää vain yhden 49-minuuttisen teoksen), mutta lopputulos on nyt niin onnistunut, että suuret sekunnit voittavat tällä kertaa molliseiskan.
TimeSilentRadio ii:n molemmat sävellykset ovat onnistuneita, mutta lähes puolituntinen ”Water In Our Hands” on erityisen vaikuttava.
Echolynin klassisesti koulutettu kosketinsoittaja Chris Buzby on kertonut ”Water In Our Hands” -teoksen rakentuvan väljästi sonaattimuodon periaatteiden ympärille, ja vertaus vaikuttaa osuvalta. Lähes puolituntinen kaari avautuu esittelyn, kehittelyn ja kertausjakson kaltaisina vaiheina, joissa teemat palaavat muuntuneina ja uudessa valossa. Samalla teosta voi pitää myös läpisävellettynä eli jatkuvasti muotoaan muuttavana musiikillisena matkana, joka ei sisällä populaarimusiikille tyypillisiä kiinteitä toistojaksoja. Sävellyksen sävykirjo on laaja, ja pitkän dramaturgisen kaaren sisällä teos tarjoaa joitakin koko Echolynin uran hienoimpia hetkiä, sellaisia joissa yhtyeen melodinen ja harmoninen ajattelu kirkastuu lähes hämmästyttäväksi. Osa jaksoista on niin upeita ettei niiden toivoisi päättyvän, ja tämä on läpisävelletyn musiikin harvoja varjopuolia koska vaikutuksen tekeviä kohtia ei välttämättä kuulla uudelleen. ”Water In Our Hands” onkin hieman epätasainen, sillä mukana on myös jaksoja jotka eivät kanna yhtä tehokkaasti. Silti kokonaisuutena teos asettuu vakuuttavasti siihen jatkumoon jossa Echolyn pyrkii venyttämään kunnianhimoisesti rockin muotorajoja kohti jotain suurempaa ja sävellyksellisempää.
Kappaleiden massiivisesta mitasta huolimatta Echolyn ei tälläkään kertaa sorru ylimääräiseen kikkailuun eikä venytä sävellyksiä pitkillä soolo-osuuksilla. Kaikki osiot pyrkivät palvelemaan itse teoksen muotoa ja kaarta.
TimeSilentRadio ii:n kruunaa paitsi yhtyeen tyylikkään hillityt ja sävellyksiä palvelevat soittosuoritukset (kosketinsoittaja Buzbyn, kitaristi ja vokalisti Brett Kullin sekä basisti ja vokalisti Ray Westonin rinnalla soittaa nyt uusi rumpali Jordan Perlson) myös huoliteltu tuotanto jonka viimeistelee hallittu ja tasapainoinen miksaus. Miksaustyötä on ollut tekemässä Glenn Rosenstein, joka työskenteli Echolynin kanssa tuottajana As The World (1995) -levyllä.
Echolynin musiikki on jäänyt vuosikymmenten ajan aivan liian vähäiselle huomiolle. Siksi yhtye ansaitsee erityistä kunniaa siitä että he jaksavat edelleen panostaa musiikkiinsa TimeSilentRadio ii:n kaltaisen levyn vaatiman kunnianhimon tasolla. Piti levystä tai ei, on selvää että mikään sen musiikissa ei ole puolivillaista tai vasemmalla kädellä tehtyä.
Paras biisi: ”Water In Our Hands”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 2025 levyjä:
- Saku Mantere – Divine Apology
- Subspace Radio – Dreams Of Shapes And Forms
- Steven Wilson – The Overview
- Featherfoot – s/t
- To Whine And Martyr – I’m The Light
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti