Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1975 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 31-42.
31. Camel: The Snow Goose (UK) ****
32. Bob Dylan: Blood On The Tracks (US) ****
33. John Abercrombie, Dave Holland & Jack DeJohnette: Gateway (US) ****
34. Il Volo: Essere o non essere? Essere, essere, essere! (IT) ****
35. Steve Hackett: Voyage Of The Acolyte (UK) ****
36. Tangerine Dream: Ricochet (DE) ****
37. Harmonia: Deluxe (DE) ****
38. Fripp & Eno: Evening Star (UK) ****
39. John Abercrombie : Timeless (US) ****
40. Miles Davis : Agharta (US) ****
41. McCoy Tyner : Trident (US) ****
42. Pavlov’s Dog : Pampered Menial (US) ****
Sijat 1-10
Sijat 11-20
Sijat 21-30
31. Camel: The Snow Goose
The Snow Goose on Camelin kolmas studiolevy.
Camelin edellisen vuoden erinomainen levy Mirage nosti yhtyeen osakkeita hieman, mutta bändi tarpoi kuitenkin edelleen progressiivisen rockin C-sarjassa mitä suosioon tuli. Kaukana yesien, elpien ja pinkfloydien takana.
Mitä seuraavaksi? Camelilla oli konseptialbumi-kortti vielä katsomatta ja eri vaihtoehtojen (mm. Herman Hessen Siddhartaa harkittiin) pohdinnan jälkeen yhtye päättyi sovittamaan musiikiksi Paul Callicon pienoisromaanin The Snow Goose: A Story of Dunkirk. Oikeuksia Callicon tekstien suoraan käyttöön ei kuitenkaan saatu (samasta syystä levyn alkuperäinen virallinen nimi oli The Music Inspired By The Snow Goose) ja yhtye päätti tehdä albumista kokonaan instrumentaalisen…
32. Bob Dylan: Blood On The Tracks
Blood On The Tracks on Bob Dylanin 15. studioalbumi.
Monet Dylanin levyt ovat minulle olleet enemmän yksittäisten huippuhetkien kokoelmia kuin täysin eheitä kokonaisuuksia. Blood On The Tracks kuitenkin osuu harvinaisen tarkasti siihen ytimeen, jossa Dylan on parhaimmillaan. Arvostan Dylania valtavasti ja hyllyyni on vuosien varrella kertynyt kunnioitettava määrä levyjä, mutta usein hänen pitkät, lähes lausuntaan nojaavat kappaleensa tuntuvat venyvän musiikillisesti ohuehkojen ideoiden ympärille. Sanoituksellinen voima on kiistaton, mutta se ei aina kanna kokonaisia albumimittoja.
Blood On The Tracks onnistuu välttämään tämän sudenkuopan hämmästyttävän hyvin. Kappaleet ovat kompakteja – vain kaksi ylittää seitsemän minuutin rajapyykin, eikä pisinkään raita veny ylitsepääsemättömiin mittoihin. Tämä tekee levystä harvinaisen ilmavan ja keskittyneen: tarinat hengittävät, mutta eivät muutu puuduttavaksi sanapuurossa tarpomiseksi. Laulujen rakenteet ovat tiiviitä, ja Dylan tuntuu hyödyntävän niiden rajoituksia eduksensa.
Mukana on myös joitakin Dylanin kauneimmista melodioista. Surumielinen ja lähes kokonaan akustisen kitaran varassa kulkeva “Simple Twist of Fate” on tästä lähes täydellinen esimerkki – kappaleen tyyneys, pieni keinahdus melankolian ja resignaation välillä, muodostaa yhden albumin puhtaimmista huokauksista. Toisessa ääripäässä on “Idiot Wind”, yksi Dylanin suoraviivaisimmista ja vihaisimmista purkauksista. Sen raivoisa energia, katkera sävy ja miltei sylkevä laulutyyli muodostavat täydellisen vastakohdan levyn hiljaisemmille hetkille. Tämä jännite on keskeinen syy siihen, miksi albumi toimii niin hyvin: se ei ole pelkkä erolevy, vaan täysimittainen tunnetason kaari, jossa lohduttomuus, hellyys ja aggressio vuorottelevat ilman liiallista teatraalisuutta.
Vaikka levyä on totuttu pitämään yhtenä Dylanin henkilökohtaisimmista, siinä on myös viehättävästi fiktion ja toden rajapintaa tunnusteleva sävy. Tarinat tuntuvat kulkevan todellisten kokemusten läpi, mutta niiden muoto vaihtelee – näkökulmat liukuvat, aikatasot sekoittuvat, ja laulut etenevät kuin muistot, joita ei voi asettaa siististi kronologiaan. Tämä epävakaus palvelee albumia: se on yhtä aikaa intiimi ja etäinen, kuin yritys kertoa jotain rehellistä sanomatta kuitenkaan kaikkea.
Blood On The Tracks on lopulta yksi niistä muutamista Dylan-albumeista joihin palaa toistuvasti, kun haluan kuulla hänet parhaimmillaan – tiiviinä, melodisesti vahvana, syvästi inhimillisenä ja samalla terävänä kuin partaveitsi. Se on yksi niistä harvoista kerroista, jolloin hänen tarinankerrontansa ja musiikillinen muotonsa osuvat lähes täydellisesti toisiinsa. Levyn ajatuksellinen kirkkaus ja tunnepitoisuus tekevät siitä klassikon, mutta ennen kaikkea se muistuttaa, kuinka paljon Dylanissa on voimaa silloin, kun hän antaa tarinoilleen selkeät musiikilliset ääriviivat.
Parhaat biisit ”Tangled Up In Blue”, ”Simple Twist Of Fate”. ”Idiot Wind”, ”Shelter From The Storm”
33. John Abercrombie, Dave Holland & Jack DeJohnette: Gateway
Vuosi 1975 oli hyvä amerikkalaiselle kitaristi John Abercrombielle (1944-2017). Hän julkaisi paitsi ensimmäisen soololevynsä Timelessin jonka hän teki rumpali Jack DeJohnetten ja kosketinsoittaja Jan Hammerin kanssa, mutta myös tämän Gateway-yhtyeeen esikoislevyn.
Gatewayn -yhtyeen debyytti kreditoidaan usein trion nimien alle, mutta kyseessä oli todellakin Abercrombien yhdessä rumpali DeJohnetten ja basisti Dave Hollandin muodostama yhtye. Kolmikko teki 70-luvulla kaksi Gateway -levyä ja jatkoivat saman nimen alla yhteistyötä 90-luvulla.
Siinä missä Timeless oli tavallaan Abercrombien vastine Mahavishnu Orchestran raivoisalle jazz-rockille on Gateway huomattavasti akustisempaa ja keveämpää musiikkia. Sitä voisi kutsua myös Timelessia tyypillisemmäksi ECM-julkaisuksi. Tosin kyllä Gatewaystakin purevuutta löytyy keskimääräistä ECM-levyä enemmän.
Abercrombie tikkailee notkeasti menemään sähkökitaralla, soittaen enimmäkseen kirkkaalla ”jazz-soundilla”, mutta rytmiryhmä soittaa täysin akustisesti. Miles Davisin yhtyeessä 60-luvun lopussa kannuksensa hankkinut englantilainen Holland tiputtelee menemään kontrabassollaan todella tyylikkäästi ja DeJohnette soittaa tasaveroisesti muiden rinnalla tutun kevytkätisellä tyylillä, mutta soittaen silti paljon ja tarvittaessa hyvinkin intensiivisesti.
Kolmikon yhteissoitto on parhaimmillaan todella herkullista. Etenkin Hollandin ja DeJohnetten välinen ilmeinen musiikillinen kemia on huikeaa kuultavaa. Abercrombien kitarointi ei tunnu aina integroituvan muuhun musiikkiin yhtä sulavasti, mutta toisaalta tämä tuo kappaleisiin tavallaan ihan positiivista lisäjännitettä. Viimeisessä kappaleessa “Sorcery I” Abercrombie intoutuu revittelemään varsin maukkaasti säröisemmällä soundilla ja vastaavaa olisi voinut ripotella hieman enemmänkin pitkin levyä.
Suurin osa kappaleista on kreditoitu Dave Hollandin säveltämiksi, mutta todellisuudessa improvisaatioden osuus lienee kuitenkin suuri. Gateway -levy tasapainoileekin onnistuneesti improvisoidun kokeellisen jazzin ja sävelletyn jazz-rockin välimaastossa.
Parhaat biisit: ”Backwoods Song”, “Sorcery I”
34. Il Volo: Essere o non essere? Essere, essere, essere!
Essere o non essere? Essere, essere, essere! on vuonna 1974 perustetun italialaisen Il Volon toinen studioalbumi.
Il Volon eponyymi debyytti ilmestyi vuonna 1974 ja tämä toinen levy Essere o non essere? muistuttaa sitä melko läheisesti. Sillä erotuksella että tällä levyllä vokaalit ovat jääneet lähes kokonaan pois. Muutamassa kappaleessa kuullaan sanatonta vokalisointia instrumentaalista iloittelua maustamassa ja vain yhdessä on sanoitettua laulua. Musiikki kyllä toimii instrumentaalisenakin eikä vokaaleita luultavasti osaisi edes kaivata enempää jos ei olisi kuullut Il Volon esikoista. Itse nautin debyytin vokaalipitoisemmasta annista joten olen sitä mieltä että muutama laulettu kappale lisää olisi tehnyt myös Essere o non essere?:lle hyvää.
Kuten debyytti on myös Essere o non essere? keskimääräistä napakamman ja yksinkertaisemman kuuloista italoprogea. Maukkailla grooveille on suurempi rooli kuin monimutkaisilla biisirakenteilla tai äkkinäisillä suunnan vaihdoksilla toisin kuin italoprogessa usein. Välillä käväistään myös aika jazzahtavissa tunnelmissa.
Tuhdisti muriseva bassosoundi on jälleen keskeisessä roolissa ja on itselleni keskeinen osa Il Volon viehätystä. Il Volo pelaa taitavasti matalasti ja melodisesti pörisevän bassokitaran ja korkealta helisevän sähköpianon kontrastilla. Yhdistelmä on mitä ihastuttavin.
Omaperäiselle Il Vololle olisi toivonut pidempää uraam, mutta valitettavasti Essere o non essere? Essere, essere, essere! jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.
Parhaat biisit: “Gente in amore”, “Essere”
35. Steve Hackett: Voyage Of The Acolyte
Voyage of the Acolyte on Genesis-kitaristi Steve Hackettin ensimmäinen sooloalbumi.
Steve Hackett oli hieman turhautunut roolinsa Genesiksessä sillä hän ei tuntunut oikein saavan sävellyksiään läpi yhtyeen seulan. Hackettin kappaleiden sijasta etenkin kosketinsoittaja Tony Banksin sävellykset saivat enemmän tilaa Genesiksen levyillä.
Hackett ei kuitenkaan ollut vielä valmis jättämään yhtyettä joten looginen tapa ratkaista ongelma oli tietenkin tehdä soololevy. Itseasiassa Voyage Of The Acolyte ei ole ainoastaan Hackettin ensimmäinen soololevy vaan ylipäätänsä ensimmäinen Genesis-muusikon tekemä sooloalbumi…
36. Tangerine Dream: Ricochet
Joulukuussa 1975 julkaistu Ricochet on saksalaisen Tangerine Dreamin ensimmäinen livealbumi ja kaiken kaikkiaan seitsemäs levytys.
Tangerine Dreaming tapauksessa “livealbumi” ja “studioalbumi” ovat hieman liukuvia käsitteitä koska useat yhtyeen ns. studioalbumeista on myös äänitetty livenä ja sitten studiossa parsittu kasaan. Ja toisaalta livealbumit on myös usein palasteltu ja koostettu valtavasta määrästä äänitettyä materiaalia eikä lopulta levylle päätyvät kappaleet ole todellakaan yhtään sitä mitä on alunperin livenä kuultu. Myös Ricochet on koostettu 40 tunnista äänitettyä materiaalia.
Ricochet muodostuu kahdesta pitkästä levyn puoliskon mittaisesta kappaleesta kuten usein Tangerine Dreamin levyt näihin aikoihin.
Ricochet on tähän astisista yhtyeen levyistä selkeästi energisin ja käyttää perkussioita (sekä ohjelmoituja että käsinsoitettuja) huomattavasti aiempaa enemmän. Edgar Froese soittaa myös välillä sähkökitaraa. Lopputuloksena musiikki on rytmikkäämpää ja rokkaavampaa ja oikeastaan voidaan sanoa, että Tangerine Dream löytää tällä levyllä oman “elektroninen rock” -formaattinsa jota yhtye sitten toisti vaihtelevalla menestyksellä pitkään myös jatkossa.
Ricochet on hieno startti Tangerine Dreamin “rock-kaudelle”.
Paras biisi: “Ricochet Part One”
37. Harmonia: Deluxe
Deluxe on vuonna 1973 perustetun saksalaisen Harmonian toinen studioalbumi.
Harmonia koostuu Neu! -kitaristi Michael Rotherista ja Clusterin jäsenistä Hans-Joachim Roedeliusista ja Dieter Moebiusista jotka molemmat soittavat levyllä lähinnä koskettimia ja laulavat muutamassa kappaleessa. Kvartetin täydentää Guru Gurun rumpali Mani Neumaier. Harmoniaa voi siis pitää jonkinmoisena krautrock-supergroupina.
En tiedä oliko yhtyeen tarkoitus laskelmoidusti tehdä ”kaupallista” krautrockia, mutta ainakin Deluxen musiikki on keskimääräistä krautia huomattavasti helpommin lähestyttävää. Deluxe on suorastaan ystävällisen kuuloista musiikkia ja tavallaan levyn nimi on hyvin kuvaava. Deluxen soundi on täyteläisen ylellinen ollen samaan aikaan kuitenkin krautmaisen karsittua ja vähäeleistä.
Deluxen tuo vähemmän yllättävästi mieleen myös Neu!:n musiikin ja toisaalta etenkin Clusterin 1974 vuoden Zuckerzeitin. Deluxe vain soi vähemmän riipivästi ja aggressiivisesti kuin vaikkapa levy Neu! ’75 ja on vähemmän kokeellinen kuin edellä mainittu Zuckerzeit. Ja ehkä mukana on myös ripaus astetta suoraviivaisemman ja populistisemman Kraftwerkin vaikutusta? Tämä kaikki saa ehkä Deluxen kuulostamaan joltain impotentilta ja vesitetyltä sekasikiöltä, mutta päin vastoin se on mielestäni varsin onnistunut sekoitus ja onnistuu luomaan vaikutteistaan kiinnostavan krautpop-hybridin.
Käsittääkseni Deluxe ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys (suurin osa krautrockista menestyi huonosti erityisesti Saksassa), mutta vaikutusvaltainen albumi se kuitenkin on ollut. Esimerkiksi David Bowien 70-luvun lopun ”Berliini-trilogia” kuulostaisi luultavasti hyvin erilaiselta ilman Harmonian vaikutusta. Erityisesti kappale “Monza (Rauf and runter)” tuo vahvasti mieleen muutamat biisit joita Bowie teki vain muutamaa vuotta myöhemmin. Kymmenenen minuuttisen ”Walky Talkyn” hypnoottiset proto-syntsapop -tunnelmat taasen ovat varmasti inspiroineet joitakin Steve Hillagen kappaleita.
Parhaat biisit: “Walky Talky”, “Golum”
38. Fripp & Eno: Evening Star
Evening Star on etenkin King Crimsonista tutun kitaristi-legenda Robert Frippin ja studiovelho Brian Enon muodostaman duon toinen studioalbumi.
Vuoden 1973 Fripp & Eno debyyttiä (No Pussyfooting):ia pidetään usein jonkinlaisena proto-ambientina ja sitähän se tietenkin onkin. Varsinaiseksi ambient-musiikiksi (No Pussyfooting) on kuitenkin vähän liian kipakkaa ja ”häiritsevää”. (No Pussyfooting) ei oikein antaudu taustamusiikiksi.
Evening Star sen sijaan on edeltäjäänsä hieman leppoisampi levy ja sopii monilta osin jo huomattavasti paremmin vastaamaan ambient-musiikin määritelmiä.
Aivan hampaatonta taustatapettia ei Evening Star kuitenkaan onneksi ole. Levy sisältää monia hetkiä jotka vaativat puoleensa aktiivista kuuntelua tai herättävät kuulijan pelkällä maagisuudellaan. Yksi hienoimmista tälläisistä hetkistä on nimikappaletta johdatteleva Frippin nuljutteleva lyyrinen kitarsoolo jota säestää kellomaisesti kilkattava ääni taustalla. 8 minuuttinen ”Evening Star” -kappale on yksinkertaista, mutta aivan uskomattoman kaunista musiikkia.’
Myöhemmin vakiintuneita ambientin määritelmiä vastaan taistelee myös levyn toisen puoliskon täyttävä 28 minuuttinen ”An Index Of Metals”. Kappale alkaa hiljaisella dronella ja alkaa sitten kasaamaan pikku hiljaa Frippin loopattuja kitaroita päällekkäin. Aluksi kitarat soivat kuulaasti, vaikkakin hieman aavemaisesti, kimmeltäen, mutta sitten kitarasoundeihin aletaan lisäämään enemmän säröä ja purevuutta äänikuvan muuttuessa yhä massiiviseksi ja massiivisemmaksi vyöryksi. Ei varsinaisesti mitään rauhoittavaa musiikkia!
Evening Star ei ole samalla tavalla uraauurtava levytys kuin (No Pussyfooting), mutta rakentaa onnistuneesti edeltäjänsä luomien raamien varassa todella kiinnostavaa ja omalaatuisia musiikillisia maisemia. Robert Fripp ja Brian Eno jatkoivat yhteistyötä monissa eri merkeissä (mm. David Bowien levyillä) Evening Star -levyn jälkeenkin, mutta seuraavaa varsinaista Fripp & Eno -levyä The Equatorial Starsia saatiin odottaa vuoteen 2004 asti.
Parhaat biisit: ”Evening Star”
39. John Abercrombie : Timeless
Timeless on amerikkalaisen kitaristi John Abercrombien debyyttialbumi.
Soittokavereina Timelessilla Abercrombiella on kaksi virtuoosia. Mahavishnu Orchestrassa soittanut kosketinsoittaja Jan Hammer ja mm. Miles Davisin bändissä rumpaloinut Jack DeJohnette (maailman paras jazz-rumpali!). Basistia bändissä ei ole lainkaan, mutta yllättävän vähän sitä jää levyä kuunnellessa kaipaamaan Hammerin hoitaessa syntsillaan usein myös basistin tehtäviä.
Levyn 12 minuuttinen avausraita, Jan Hammerin säveltämä, “Lungs” tuntuu selvältä jatkumolta Mahavishnu Orchestran tuliselle jazz-rockille, mutta Abercrombien trion ilmaisu on kevyempää ja ilmavampaa. Erityisesti Jack DeJohnetten rumpaloinnin ansiosta joka on huomattavasti kevytkätisempää ja tyylikkäämpää kuin Billy Cobhamin moukaroiva tyyli. Toki eroa syntyy myös siitä että John McLaughliniin verrattuna Abercrombie soittaa enimmäkseen jazz-tyylisellä puhtaalla soundilla ilman säröä.
“Lungsia” ja kiihkeää “Red And Orangea” (joka on myös Hammerin käsialaa) lukuunottamatta Timeless on pääosin myös Mahavishnu Orchestraa rauhallisempaa materiaalia jopa hetkittäin ambientmaisen pohdiskelevaa. Tämä puoli tuo mieleen hieman toisen ECM-kitaristin Terje Rypdalin. Abercrombien sävelkynä ei tosin ole mielestäni yhtä terävä kuin Rypdalin.
Ei Timeless nimensä mukaisesti varsinaisesti ajaton ole vaan enemminkin malliesimerkki 70-luvun puolivälin särmikkäästä jazz-rockista jota funkin ja smooth jazzin haitalliset vaikutteet eivät olleet vielä ehtineet vesittää.
Parhaat biisit: “Lungs”, “Red And Orange”, “Timeless”
40. Miles Davis : Agharta
Livelevy Agharta oli 48-vuotiaan Miles Davisin alkuperäisen sähköisen jazz-rock-kauden viimeisimpiä levytyksiä.
98-minuuttinen tupla-albumi sisältää vain neljä järkälemäistä, 22–26-minuuttista kappaletta. Aghartan musiikkia voisi laiskasti kuvailla näin: jazz-rock goes krautrock.
Tummasti vellova musiikki jumittaa ja pörisee yksinkertaisten riffien ja groovejen varassa – parhaimmillaan hypnoottisen maukkaasti, tylsimmillään mitäänsanomattomasti. Välillä bändi takoo liian pitkään yhden soinnun varassa, mutta ainakin rytmisesti musiikki on useimmiten vahvaa ja kiinnostavaa.
Kaikki neljä kappaletta ovat periaatteessa uusia teoksia, jotka yhdistävät ennalta suunniteltua ja improvisoitua materiaalia. Mukaan on ujutettu myös joitakin katkelmia Davisin aiempien levyjen kappaleista.
Davisin bändistä olivat tässä vaiheessa kadonneet varsinaiset jazz-virtuoosit, ja jäljelle jäänyt seitsemän hengen (Miles mukaan lukien) kokoonpano koostui nuorista muusikoista, joiden tausta oli puhtaasti jazzin sijasta enemmän rockin, soulin tai funkin suunnalta.
Davis kärsi näihin aikoihin monista fyysisistä vaivoista, ja hänen huumeidenkäyttönsä oli lähtenyt pahasti käsistä. Myöskään henkinen vointi ei ollut erityisen hyvä. Davisin trumpettia kuullaankin levyllä varsin niukasti (ja usein wah-wah-efektin läpi), eivätkä suoritukset todellakaan edusta hänen parhaimmistoaan. Milesin tämän kauden soitosta onkin joskus ilkeästi todettu, että hän lähinnä “nojaili koskettimiin”. Käytännössä Davis toimikin tuolloin keikoilla enemmän kapellimestarina, ohjaten muun bändin soittoa.
Agharta on kiinnostava kokeilu, jolla Davis pitkälti hylkää melodisuuden ja harmonisen kehittelyn rytmien hyväksi. Välillä levy saattaa tuntua hieman tylsältä, mutta oikeassa mielentilassa se imaisee omalaatuisella tavalla mukaansa.
Parhaat biisit: ”Prelude (Part 2) / Maiysha”
41. McCoy Tyner : Trident
Trident on pianisti McCoy Tynerin 21. albumi bändin johtajana, livejulkaisut mukaan lukien.
Trioformaatilla äänitetyllä levyllä on kova porukka kasassa: Tynerin rinnalla soittaa pianistille entuudestaan tuttu rumpali Elvin Jones, ja kontrabassossa on Ron Carter, joka nousi maineeseen Miles Davisin bändissä. Koko kolmikko kuuluu siis jazz-maailman ehdottomaan kermaan.
Hurmaavalla cembalo-osuudella alkava ensimmäinen kappale ”Celestial Chant” vie tunnelmia hetkeksi hieman spirituaalisen jazzin tai jopa progen suuntaan, mutta muuten levy on perinteisempää post-bopia. Cembalo ja jopa celeste tekevät lyhyitä visiittejä myös muutamissa muissa kappaleissa, mutta pääosin Tyner pysyttelee kotoisan akustisen pianon parissa, johon hänellä on sekä rytmisesti ainutlaatuinen että samalla ilmava ote. Elvin Jonesin rento ja vaivattoman tyylikäs rumpalointi on sekin mahtavaa kuunneltavaa koko levyn mitan.
Puolet levyn kappaleista on Tynerin sävellyksiä ja puolet jazzstandardeja. Tynerin omat kappaleet ovat lopulta levyn kiinnostavinta antia, joten niitä olisi toivonut mukaan enemmänkin.
Levyn sointi on ilahduttavan ilmava ja samalla kipakan rytmikäs – ei ainoastaan Tynerin ainutlaatuisen soittotyylin ansiosta, vaan myös virtuoosimaisen rytmiryhmän saumattoman yhteissoiton mahdollistamana.
Parhaat biisit: ”Celestial Chant”, ”Land Of The Lonely”
42. Pavlov’s Dog : Pampered Menial
Pampered Menial on Pavlov’s Dogin debyyttialbumi.
Missourissa vuonna 1972 perustettu Pavlov’s Dog soittaa melko omintakeista melodista rockia, jossa on enemmän kuin häivähdys vaikutteita brittiläisestä progeskenestä, mutta toisaalta myös maanläheistä juurevuutta – kuten tunnetummilla maanmiehillään Kansasin Kansasilla.
Peräti seitsemänhenkisellä bändillä on rikas sointi, ja normaalia rock-instrumentaatiota väritetään mukavasti paitsi syntetisaattoreilla ja Mellotronilla myös huilulla ja viululla.
Pavlov’s Dogin varsinainen vetonaula (tai karkotin!) on kuitenkin yhtyeen pääsäveltäjä ja vokalisti David Surkampin erittäin omalaatuinen lauluääni. Surkampin helium-korkeuksinen ääni kuulostaa hieman itkuiselta versiolta Geddy Leestä. Hänen vokaalinsa eroavat Leen 70-luvun revittelyistä siinä, että Surkamp tuntuu laulavan enimmäkseen täysin luontevasti omassa äänialassaan. Surkampin äärimmäiset vibraatto-äännähtelyt tuovat mieleen myös hieman Roger Chapmanin (Family), vaikka Surkamp toki kiljuu huomattavasti korkeammalta. Hetkittäin hänen suorituksensa menevät hieman överiksi, mutta pääosin nautin hänen vokaaleistaan. Voin hyvin kuvitella, että moni on kanssani täysin eri mieltä!
Ihan timanttiselle tasolle Pavlov’s Dog ei debyytillään yllä – ei sävellysten eikä soittosuoritusten puolesta – mutta seuraavalla levyllään, joka ilmestyi vielä saman vuoden aikana, At The Sound Of The Bellillä (1975) yhtye petrasi mukavasti. Pampered Menial ei ole mikään maata järisyttävä julkaisu, mutta varsin miellyttävä popin, rockin ja progen hybridi kuitenkin. Sitä voi pitää ehkä jonkinmoisena AOR-genren pioneeriteoksenakin. Surkampin omalaatuiset vokaalit tosin pitävät huolen siitä, ettei Pampered Menial (onneksi) uppoa täysin tuon genren usein latteaan muottiin.
Parhaat biisit: ”Julia”, ”Song Dance”, ”Of Once and Future Kings”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Artikkelin alkuperäinen versio ilmestyi 23.3.2020
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti