Levyarvio: Pekka Pohjola – Harakka Bialoipokku (1974)

Harakka Bialoipokku on Pekka Pohjolan toinen sooloalbumi.

Pekka Pohjola (1952–2008) lähti Wigwamista kesällä 1974 Jukka Gustavsonin vanavedessä. Pohjola ymmärsi, että Gustavsonin lähdettyä Wigwamista tulisi vahvasti nimenomaan Jim Pembroken yhtye. Se puolestaan tarkoittaisi, että musiikki muuttuisi yksinkertaisemmaksi ja laulupainotteisemmaksi. Tämä ei kiinnostanut Pohjolaa joten oli aika käynnistää sooloura todenteolla lähes neljän Wigwam-vuoden jälkeen.

Hetken aikaa näytti kuitenkin, että ennen seuraavaa soololevyä vuorossa olisi yhteistyö Frank Zappan kanssa. Zappa oli kiinnostunut Pohjolan bassotaidoista jo vuotta aiemmin kun tämä oli jamitellut yhdessä kitaristi Jukka Tolosen kanssa Zappan yhtyeen kanssa Helsingin keikan yhteydessä. Syksyllä 1974 Pohjola ja Zappa tapasivat uudelleen ja keskustelivat vakavammin yhteistyöstä. Zappa suunnitteli levyä jolla soittaisi rockbändin ja sinfoniaorkesterin yhdistelmä ja hän halusi Pohjolan mukaan basistiksi. Lopulta hankkeen rahoitus kuitenkin kuivahti kasaan ja koko projekti peruuntui. Zappa ei itse palannut projektin pariin eikä hänen ja Pohjolan yhteistyö lopulta koskaan toteutunut.

Pohjola oli säveltänyt ensimmäisen levynsä Pihkasilmä kaarnakorvan (1972) jälkeen musiiikkia tasaiseen tahtiin. Osa tästä päätyi suoraan roskakoriin, mutta osa säästyi seuraavaa sooloalbumia varten. Pohjolan viimeisen kahden Wigwam-vuoden aikana vain kaksi hänen sävellystään, ”Pride Of The Biosphere” ja ”Planetist”, päätyi Wigwamin levylle. Molemmat mestarilliselle Beingille (1974).

Harakka Bialoipokku nimen saanut levy äänitettin Tukholmassa lokakuussa 1974 Marcus Music studiolla jota pidettiin laadukkaampana kuin tuohon aikaan Helsingistä löytyneet studiot. Vaikkei tuottaja Måns Groundstroemin ja äänittäjä Leif Måsesin työstämä Harakka Bialoipokku mitään hifin juhlaa olekaan niin se soi kuitenkin huomattavasti väkevämmin ja tasapainoisemmin kuin edeltäjänsä (2002 remaster on suositeltava versio, alkuperäinen CD soi ohuemmin).

Levyn takakannen täyttää tarina harakasta.

Harakka Bialoipokku on tavallaan konseptialbumi. Sen graafikko Stan Shinglerin naivistisella tyylillä kuvittamassa kannessa harakka kuoriutuu munasta ja takannen Liisa Kuritun (Pohjolan tuolloinen tyttöystävä) kirjoittama satu kertoo saman harakan tarinaa. Vielä kun kappaleiden nimetkin tuntuvat seurailevan harakan tarinaa alkaa vaikutelma Gesamtkunstwerkistä olemaan täydellinen. Miksi siis kirjoitin, että levy on vain tavallaan konseptialbumi? Koska sitä ei varsinaisesti alunperin suunniteltu sellaiseksi vaan ”teema” ikään kuin ujutettiin jälkikäteen osaksi kokonaisuutta. Käytännössä Pohjola nimittäin sävelsi suurimman osan levyn musiikista ennen kuin hän sai käsiinsä Kuritun tarinan. Pohjolan mukaan tarinan vaikutus rajoittui siis lähinnä biisien nimeen ja mahdollisesti jossain määrin kappaleiden järjestykseen.

Pienenä sivuhuomautuksena voidaan todeta, että kiinnostavasti brittiläinen Camel teki seuraavana vuonna oman lintuaiheisen konseptialbuminsa The Snow Goosen joka perustui Paul Gallicon novelliin The Snow Goose: A Story of Dunkirk. Myös Camelin musiikki on instrumentaalista ja liikkuu suurin piirtein vastaavissa melodisissa easy-listening proge-tunnelmissa kuin Pohjolan Harakka Bialoipokku vaikkei jazz-vaikutteet olekaan läheskään yhtä selkeät. Camelia ei kuitenkaan voi syyttää Pohjolan matkimisesta sillä Harakka Bialoipokku julkaistiin Englannissa vasta vuoden 1975 puolella ja The Snow Goose äänitettiin jo saman vuoden tammikuussa. Konseptialbumit linnuista sattuivat vaan olemaan ajan henkeä!

Vaan hanhet sikseen ja takaisin harakkaan.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Visitation (1979)

Musiikillisesti Harakka Bialoipokku jatkaa pitkälti pari vuotta aiemmin ilmestyneen edeltäjänsä Pihkasilmä kaarnakorvan linjoilla ollen kuitenkin kaikin puolin hiotumpi tapaus. Pohjolan musiikki on edelleen tyyliltään melodista ja vauhdikasta jazzilla maustettu progressiivista rockia jossa on tarmokkaan suorittamisen ohella kuullaan myös pastoraalisempia sävyjä.

Levyn ensimmäinen puoliskolla tuntuu olevan hieman tarkemmin sävellettyjä progebiisejä ja toisella puoliskolla jazz-vaikutteet ovat vahvempia touhun mennessä enemmän jazz-rockin suuntaan. Osittain tähän liittyen puhaltimet ovat jopa aiempaa enemmän solistisessa pääosassa ja niitä tuuttaamassa onkin suomen jazz-skenen kerma eli Eero Koivistoinen, Paroni Paakkunainen ja Pekka Pöyry. Rikkaiden puhallinsoitinsovituksien johdosta Harakka Bialoipokku tuo vahvasti mieleeni Zappan ”big band” -levyt Waka/Jawakan ja The Grand Wazoon. Pohjolan musiikki on kuitenkin huomattavasti yksinkertaisempaa. Etenkin rytmisesti Pohjolan musiikki on selvästi suoraviivaisempaa kuin Zappan. Toisaalta Pohjolan pitkät polveilevat melodiakaaret ovat ainakin omaan makuuni innostavampia kuin Zappan vastaavat.

Koivistoisen, Paakkunaisen ja Pöyryn muodostamaan puhallinsektion ohella mukana on myös kaksi ruotsalaisvahvistusta. Trumpettia soittava jazz-muusikko Bertil Löfgren ja Samla Mammas Mannasta tuttu kitaristi Coste Apetrea. Rumpuja soittaa vahvalla otteella Tomi Parkkonen ja Pohjola itse keskittyy bassokitaran ohella pianoon ja sähköpianoon. Viulun soitto oli nyt taakse jäänyttä elämää. Pohjola jätti viulun pysyvästä taakseen vuonna 1972 järjestetyn Kuopion viulukilpailun jälkeen.

Lue myös: Levyarvio: Marillion – An Hour Before It’s Dark (2022)

Levy käynnistyy herkästi soivalla pianolla jota soittaa itse Pohjola. Aluksi vähäeleinen soitto kasvaa klassisempaan suuntaan, välillä käväisten virsimäisissä tunnelmissa ja sitten taas kasvaen dramaattisemmaksi ja perkussiivisemmaksi. Vain kaksi minuuttinen ”Alku” on kaunis aloitus levylle ja osoitus siitä, että Pohjola oli myös varsin mainio pianisti.

Seuraava biisi ”Ensimmäinen aamu” räjähtää käyntiin ilman taukoa ja tuo mukaan koko yhtyeen. Energisen kappaleen perusteema on marssimainen johon hieman nuhaisesti riffittelevät puhaltimet tuovat jopa humppamaista tunnelmaa. Myöhemmin teeman toistuessa sointi avautuu ja tunnelma muuttuu jazzahtavammaksi. Loppupuolella heleästi soiva sähköpiano on upean kuuloinen yksityiskohta. Kokonaisuutena kappale on hieman itseään toistava vaikka perusteemaa periaatteessa kiinnostavasti varioidaankin.

Kolmas kappale ”Huono sää / Se tanssii…” alkaa alavireisesti soivana tunnelmapalana johon tunnelmallisesti soiva sello (sellisti jää kansiteksteissä kreditoimatta, oletan että kyseessä on Pohjola itse) maalaa mystisiä sävyjä. Lopulta melankolisesti vaikertava sello hiljenee ja puhaltimet tuovat mukanaan päättäväisempiä sävyjä. Sitten tunnelma muuttuu äkillisesti huomattavasti leikkisämmäksi kun kappale siirtyy osioon ”Se tanssii…”. Musiikki räjähtää suorastaan riemukkaaksi keskiaikaista karnivaalimusiikkia muistuttavaksi iloitteluksi jossa mm. Paakkunaisen piccolohuilu lurittelee hauskasti patarummut taustallaan jylisten. ”Se tanssii…” tuo mieleeni hieman Mike Oldfieldin musiikin.

Neljäs kappale ”…Ja näkee unta” on kujeilevasti pompahtelevaa kamarijazzia jossa on välillä hyvin suomalaisen kuuloinen hilipatihippaa-tunnelma. Välillä tosin tunnelmat muuttuvat vakavimmiksi mitä korostaa Parkkosen sotilaallisesti soivat rummut. Etenkin kappaleen alkupuolella biisin meldiaa kannattelee maukkaasti Pohjolan bassokitara. Melodiaa tukee ja aksentoi tehokkaasti vuoron perään eri puhaltimet.

”….Ja näkee unta” päättää a-puolen joka on erittäin onnistunut. Yksi Pohjolan koko uran parhaista levynpuoliskoista. B-puoli ei ole aivan yhtä vahva, mutta ei toisaalta myöskään niin kehno kuin itsekriittinen Pohjola on itse antanut myöhemmissä kommenteissaan ymmärtää. Siinä missä ensimmäinen levynpuolisko on huolellisesti sävelletty kokonaisuus jonka eri osaset loksahtelevat toisiinsa saumattomasti koostuu vapaamuotoisemmasta musiikista. Ei se nyt mitään free jazzia todellakaan ole kuten jotkut ovat väittäneet, mutta enemmän improvisoituihin soolo-osuuksiin nojaavaa kuitenkin. Yksinkertaistaen voisi väittää, että ensimmäinen puolisko on progea ja jälkimmäinen jazz-rockia.

Lue myös

”Hereilläkin uni jatkuu” käynnistää B-puolen erittäin onnistuneesti.Se on albumin energisin antia ja tarjoilee leikkisää humppatunnelmaa johon yhdistyy maukasta progeilua koko bändiltä. Pohjolan vimmaisesti näppäilemä bassokuvio potkii upeasti 7/8 tahtilajissa kulkevaa biisiä eteenpäin. Lopulta Pohjolan soitto eskaloituu suoranaiseksi bassosooloksi jonka rinnalla sooloilee villisti tehokkaana kontrastina myös Koivistoisen sopraanosaksoni.

Sitten tunnelmat rauhoittuvat huomattavasti kuten jo kappaleen nimi ”Sekoilu seestyy” antaa ymmärtää. ”Sekoilu seestyy” on Pohjolan ja kitaristi Apetrean duetto. Leppoisasti leijaileva kappale rakentuu aluksi pehmeästi soivan sähköpianoon varaan. Pohjola rakentaa sähköpianolla maukkaan alustan jonka päällä Apetrean kuulaasti soiva sähkökitara liitää tyylikkäästi. Tämä osio tuo mieleeni vahvasti eteerisen osion Tubular Bellsin toisen puoliskon loppupuolelta. Valitettavasti ”Sekoilu seestyy” ei pääty Apetrean sooloiluun vaan aivan lopussa Pohjolakin soittaa vielä pitkän bassosoolon. Taitavaa soittoa toki, mutta soolo ei oikein integroidu luontevaksi osaksi biisiä.

Pohjola itse on kutsunut levyn kolmea viimeistä raitaa armottomasti ”täytekappaleiksi” ja aivan viimeisen näistä ”Elämä jatkuu” -kappaleen hän on tuominnut ”ränttä-täntäksi”. Pohjola on jopa kertonut kuinka muuten levystä pitänyt jazz-rumpali Esko Rosnell oli todennut hänelle, että ”älä koskaan tee enää tällaista”. Itse en suhtaudu kappaleeseen yhtä negatiivisesti vaikka kieltämättä lähes kahdeksanminuuttisena levyn pisin raita tuntuu venytetyltä ja sen sinänsä kauniin teeman toistelu ja variointi käy lopulta aavistuksen tylsäksi. Paakkunaisen monipuolinen sooloilu baritonisaksofonilla ansaitsee kuitenkin arvonsa. Kerrassaan upeaa soittoa!

Levyn kansikuvaan liittyy yksi kiinnostava yksityiskohta. Tasan kymmentä vuotta myöhemmin siinä möllöttävä harakka nimittäin päätyi neoproge-bändi **Marillionin** toisen studiolevyn *Fugazin* kanteen. Käyttikö Marillionin kansitaitelija **Mark Wilkinson** yksinkertaisesti vain Pohjolan levyn kantta mallina omaa harakkaa piirtäessään (kopioidessaan…) vai piileekö asian takana jokin kiinnostavampi tarina? Se ei ole minulle koskaan selvinnyt. Jos tiedät asiasta enemmän niin lisää ihmeessä kommentti tämän artikkelin loppuun.

Harakka Bialoipokku sai ilmestyessään hyvän vastaanoton Suomessa ja YLE valitsi sen jopa vuoden levyksi. Wigwam-yhteyksien kautta levy tuli myös Richard Bransonin Virgin -levy-yhtiön tietoisuuteen ja se julkaistiin kansainvälisesti nimellä B The Magpie. B The Magpie ei kauheasti maailmalla huomiota lopulta herättänyt ja sai Briteissä ristiriitaiset arviot, mutta Virgin kontaktien kautta poiki sentään ehdotus työskennellä yhtiön suurimman staran eli Mike Oldfieldin kanssa. Tämä kuvio tuotti hedelmää lähivuosina Oldfieldin tuottaman Keesojen lehto -levyn muodossa ja Pohjola liittyi myös Oldfieldin suureen yhtyeeseen tämän lähtiessä ensimmäiselle kiertueelleen 70-luvun lopulla.

Harakka Bialoipokku on vahvaa jatkoa Pohjolan hyvin alkaneelle soolouralle. Sen sovitukset ovat edeltäjäänsä kompaktimpia eivätkä ne enää rönsyile aivan niin holtittomasti. Tämä on tavallaan sekä hyvä että huono asia. Tuntuu että jotain Pihkasilmä kaarnkorvan rempseästäviattomuudesta on menetetty ja ensimmäisen puolen progebiiseissä on hetkittäin aavistuksen verran jotain jähmeää. Toisaalta Harakan aiempaa hallitummat sävellykset ja sovitukset ovat parhaimmillaan niin herkullisia ettei todelliseen valittamiseen juuri jää aihetta. Ja toisaalta b-puolen jazzahtavammat kappaleet tarjoilevat vastapainoksi rennompaa tunnelmaa ja enemmän soittamisen iloa. Luulenpa, että jos Pekka Pohjola -fanien keskuudessa järjestettäisiin äänestys maestron parhaista levyistä, että Harakka Bialoipokulla olisi erittäin hyvät mahdollisuudet päätyä ykköseksi. Itse en arvosta sitä aivan niin korkealle, mutta viiden parhaan joukkoon levy yltänee omissa kirjoissanikin.

Parhaat biisit: ”Ensimmäinen aamu”, ”Huono sää / Se tanssii…” ”Hereilläkin uni jatkuu”, ”Sekoilu seestyy”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Petri Nevalaisen Pekka Pohjola -elämäkerta Bassokenraali (Jalava, 2003) on toiminut keskeisenä lähteenä tätä kirjoitusta laadittaessa

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)

Kappaleet

Alku / The beginning (2:10)
Ensimmäinen aamu / The first morning (5:35)
Huono sää / Se tanssii… / Bad weather / Bialoipokku dances (6:55)
…ja näkee unta / Bialoipokku’s war dream (4:35)
Hereilläkin uni jatkuu / Bialoipokku’s war (4:42)
Sekoilu seestyy / The madness subsides (4:18)
Elämä jatkuu / Life goes on (6:42)

Muusikot

Pekka Pohjola: bassokitara, piano, sähköpiano Tomi Parkkonen: rummut, lyömäsoittimet Eero Koivistoinen: sopraano-, sopranino- ja tenorisaksofoni Pekka Pöyry: sopraano- ja alttosaksofoni Paroni Paakkunainen: altto- ja baritonisaksofoni, huilu Bertil Löfgren: trumpetti Coste Apetrea: kitara