Levyarvio: Jethro Tull – Roots To Branches (1995)

Roots To Branches on Jethro Tullin 19. studioalbumi.

Kuten monesti aikaisemminkin olemme todenneet 80-luku oli hankalaa aikaa monille. Useat suurimmista progebändeistä kuitenkin pärjäsi neonvärien vuosikymmenenä kaupallisesti yllättävän hyvin. Pink Floyd onnistui säilyttämään asemansa yhtenä maailman suurimmista bändeistä ja Genesis onnistui loikkaamaan suurin piirtein samaan sarjaan popin suuntaan kääntyneillä levyillään. Jopa yltiö progressiivinen Yes onnistui iskemään kultasuoneen ja 90125:sta tuli yhtyeen menestynein albumi ”Owner Of A Lonely Heart” -hitin vetämänä. Myös aiemmin lähinnä levynpuoliskon mittaisten instrumentaalispektaakkelien saralla kunnostautunut Mike Oldfield siirtyi menestyksekkäästi ainakin hetkeksi popin puolelle;  ”Moonlight Shadow” oli vuoden 1983 menestynein sinkku Euroopassa.

Jethro Tull oli 70-luvulla yksi maailman suurimmista bändeistä etenkin kiertuemenestyksellä mitaten ja pitkään askeleen edellä Yesiä ja etenkin Genesistä myös levynmyynnissä mitaten. Jethro Tull ei kuitenkaan onnistunut näiden yhtyeiden lailla säilyttämään paikkaan kaupallisessa A-ryhmässä 80-luvulle tultaessa. Eikä kyse ollut yrityksen puutteesta! Anderson oli valmis tekemään kompromisseja musiikkinsa suhteen ihan siinä missä edellä mainitut menestyjätkin.

Ian Andersonin johtaman Jethro Tullin 80-luku on suht onnistuneen A -levyn (1980) jälkeen suht vaivaannuttavaa rämpimistä niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. The Broadsword And The Beast ja etenkin vaivaannuttavalla tavalla syntsapopin puolelle loikannut Under Wraps, jota levy-yhtiö Chrysaliksen johtaja kutsui ”läjäksi paskaa”, olivat taiteellisesti kaukana yhtyeen 70-luvun helmistä ja myivät heikosti.

Vuonna 1987 ilmestynyt Crest Of A Knave ei ole mielestäni kovin hyvä levy, mutta sitä voidaan pitää yhtyeen 80-luvun kohokohtana. Ainakin kaupallisesti.  Laadullisesti epätasainen Crest Of A Knave sekoitteli Tullin omaan tyyliin vaikutteita Dire Straitsilta ja jopa ZZ Topilta ja myi suht hyvin Levyä saatiin kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta mikä on reippaasti enemmän kuin mikään muu yhtyeen levy samalla vuosikymmenellä. Jethro Tull nappasi levystä myös itselleen kiistanalaisesti ja ikimuistoisesti parhaan hevi-levyn Grammy-pystin* vaikka ennalta kaikki olivat kuvitelleet Metallican voittavan.

* Best Hard Rock/Metal Performance Vocal or Instrumental oli kategorian todellinen nimi.

Pysyvää nostetta Jethro Tull ei kuitenkaan saanut aikaiseksi. Vuonna 1989 ilmestynyt Rock Island ja kaksi vuotta sen jälkeen ilmestynyt Catfish Rising jatkoivat suurin piirtein Crest Of A Knaven kaavalla yhdistellen yhä väsyneemmin bluesia, hardrockia ja AOR:ää. Molemmat levyt on helppo luokitella kuuluvan yhtyeen pitkän historian vähäpätöisimmiksi julkaisuiksi. Ne myös myivät huonosti.

Lue myös: Levyarvio: Yes – Talk (1994)

Monen tuttuja latuja hiihtäneen levyn jälkeen Anderson löysi Roots To Branchesilla touhuun vihdoinkin uuden vaihteen. Aikuisrokki ja blues jäävät enimmäkseen syrjään ja tilalle nousee taas vahvemmin progressiivisen rockin koukeroita, mutta mikä merkittävämpää myös selviä vaikutteita etnisestä musiikista. 

Etnohommat olivat Andersonilla vahvasti pinnassa näihin aikoihin sillä hänen vain muutamaa kuukautta Roots Branchesia aiemmin ilmestynyt sooloalbumi Divinities: Twelve Dances with God ammensi jokaisella raidallaan eri etnisen musiikin traditiosta. Roots To Branchesilla pintaan nousee arabialaisen musiikin ja etenkin intialaisen musiikin vaikutteet. 

Ilmeisesti Anderson myös matkusteli näihin aikoihin Intiassa ja nämä kokemukset heijastuvat levyllä myös siellä täällä sanoitusten tasolla. ”Beside My Selfissä” Anderson suree koskettavasti, muttei sentimentaalisuuteen sortuen, lapsiprostitoitujen kohtaloa Mumbain (vielä levyn ilmestyessä Bombay) kaduilla ja ”Out Of The Noise” tuntuu viittaavaan yleisemmin paikallisten megakaupunkien kaaokseen. Musiikissa vaikutteet kuuluvat eksoottisina skaaloina, uudenlaisena rytmisenä energiana ja siellä täällä käytettyinä etnisiä instrumentteina kuten bambuhuilu ja afrikkalaiset rummut.

Andersonin uutta visiota toteuttamassa on vanha luottokitaristi Martin Barre sekä yhtyeessä vuodesta 1984 soittanut rumpali Doane Perry joka tekee Roots To Branchesilla mielestäni uransa parasta työtä. 1980 Jethro Tulliin liittynyt basisti Dave Pegg ehti soittaa vain levyn kolmella raidalla Fairport Convention -kiireiden johdosta. Loput bassoraidoista soittaa amerikkalainen jazz-rockin suunnalta tuleva virtuoosi Steve Bailey joka soittaa nauhatonta bassoa. Roots To Branches jäi Peggin viimeiseksi levyksi Jethro Tullin riveissä sillä hän ei ollut innoissaan bändin taiteellisesta suunnasta eikä siitä, että ääniongelmista kärsivä Anderson soitti hänen mielestään aivan liikaa konsertteja laadusta välittämättä. Kokoonpanon täydentää jo Catfish Risingilla vieraillut ja Andersonin Divinities -levyllä merkittävässä roolissa musioinut Andrew Giddings josta tehtiin nyt yhtyeen virallinen jäsen. Giddingsin syntetisaattorit tuovat mukanaan suht onnstunutta pseudo-orkestraalisuutta vaikka soundit ovatkin hetkittäin turhan ohuet ja lasiset.

Andersonin äänihuulet vahingoittuivat pysyvästi Under Wrapsia promotoineella kiertueella vuonna 1984. Andersonin ääneen tuli uutta karheutta ja hänen äänialansa kapeni selvästi. Underwrapsin jälkeiset levyt kärsivät tästä selvästi sillä Andersonin aiemmin dynaamiset vokaalisuoritukset latistuivat Mark Knopflerin mieleen tuovaksi puhelauluksi. Omien sanojensa mukaan Anderson olisi kyllä pystynyt yhä laulamaan studiossa kuten ennen, mutta hän tiesi, että se johtaisi ongelmiin kiertueilla samoja kappaleita esittäessä. Jostain syystä Roots To Branchesilla Andersonin kaventunut ääniala ei kuitenkaan häiritse samalla tavalla kuin aiemmilla levyillä. Luulisin, että se johtuu enimmäkseen yksinkertaisesti siitä, että musiikki on monimutkaisempaa ja kiinnostavampaa jolloin itse laulumelodioille ei jää yhtä paljon painoarvoa. Ja Anderson kompensoi vokaaliensa puutteita upeasti huilulla joka soi tällä levyllä ehkäpä notkeammin ja monipuolisemmin kuin koskaan. Luulenpa, että Anderson saattoi olla huilistina jopa taitojensa huipulla Roots To Branchesilla.

Anderson on kutsunut Roots To Branchesia myös ”90-luvun Stand Upiksi” sillä hänen mielestään molemmat levyt yhdistelevät monipuolisesti vaikutteita bluesista, klassisesta musiikista ja etnisestä musiikista sekä nostavat riffittelevät kitarat ja huilun keskeiseen rooliin. Etniset vaikutteet kuitenkin korostuvat Roots To Branchesilla huomattavasti Stand Upia enemmän ja Anderson on ammentanut vaikutteita selvästi etenkin Intian suunnalta.

Anderson on itse harmitellut, että teki levystä liian livemäisen ja 70-luvun suuntaan katsovan. Olen itse aivan eri mieltä. Levyn soundissa ei ensinnäkään ole mitään erityisen 70-lukulaista ja mikä tärkeömpää se, että musiikki soitettiin tällä kertaa pääosin livenä nauhalle eikä yksitellen klikkiraitojen ja sekvenssien kanssa äheltäessä tuntuu energisoineen koko yhtyeen pitkästä aikaa.

Lue myös

Heti levyn aloittava nimibiisi tekee selväksi, että soitossa on nyt uutta intoa ja voimaa. Kappaleen utuinen alku virittelee mystistä tunnelmaa, bassokitara soi uhkaavasti ja kappale pakkaa lopulta vain viiden minuutin kestoonsa kiitettävän monta mukavaa pikku koukeroa ja useita lyhyttä soolobreikkejä eri instrumenteilta. Etenkin Andersonin huilu soi ilahduttavan ketterästi ja myös Baileyn nauhaton basso soi tyydyttävän notkeasti vaikka onkin hieman liian taustalle miksattu. ”Roots to Branches” palauttaa progressiivisuuden Jethro Tullin rokkiin.

Muita erityisen herkullisia biisejä on laajasti erilaisia lyömäsoittimia hyödyntävä rytmistä energiaa suorastaan pursuileva ”Rare And Precious Chain”, monipuolisesti mutkitteleva ja tehokkaasti rokkaava ”Out Of The Noise” ja arabialaisittain soiva maukasta sähkökitarariffittelyä sekä Giddinsin syntetisaattorijousia sisältävä ”This Free Will”. Myös erittäin monipuolisesti soiva ”Valley”, jonka väkivallaksi helposti eskaloituvaa nurkkakuntaisuutta kritisoivat sanoitukset saivat inspiraation Bosnian sodasta, on tehokas mini-eepos.

On huomion arvoista, että kaikki edellä mainitut biisit ovat levyn ensimmäisellä puoliskolla. Roots To Branchesin ensimmäinen puolisko onkin niin vahva, että jälkimmäinen puolisko jää väkisinkin hieman sen varjoon. B-puolen biisit eivät ole erityisen heikkoja, mutta toisella puoliskolla levy alkaa ensin toistamaan itseään jossain määrin ja sitten kolmen viimeisen biisin kohdalla unohtaa täysin aiemmin levyllä kuullut etniset vaikutteet. 

Levyn kolme viimeistä raitaa ”At Last, Forever”, ”Stuck in the August Rain” sekä ”Another Harry’s Bar” ovat kuin deja-vu kahden edellisen Jethro Tull -levyn bluesiin kallellaan olevasta keskitien aikuisrockista. ”Another Harry’s Bar” palaa jopa Dire Straits -henkiseen tunnelmointiin puhelauluineen. Paluu tälle sektorille on harmillista ja yllättävää huomioiden levyn alkupuolisko, mutta onneksi nämä kolme kappaletta eivät kuitenkaan lajissaan ole yhtään hullumpia tapauksia. ”Another Harry’s Bar” tosin on aavistuksen tylsä, mutta toisaalta sen progemainen outro joka rakentuu syntetisaattori-ostinaton päällä vuorottelevien kitara -ja huiluriffien kautta on ilahduttavan tehokas.

Roots To Branches oli pitkän kuivan kauden jälkeen Jethro Tullilta väkevä paluu verevämmän ja progressiivisemman musiikin pariin. Itseasiassa minusta se on yhtyeen paras levy sitten vuoden 1978 Heavy Horsesin. Laadustaan huolimatta Roots To Branches ei myynyt hyvin eikä sen valitettavasti voi sanoa aloittaneen mitään suurta taiteellista renessanssia veteraaniyhtyeen uralla. 

Ian Anderson teki kitaristi Martin Barren kanssa enää kaksi Jethro Tull levyjä (J-Tull Dot Com, 1999 ja The Jethro Tull Christmas Album, 2003) minkä jälkeen 2000-luvulla koitti epämääräinen aika jolloin Anderson ei oikein osannut päättää, että tekeekö hän reilusti soololevyjä omalla nimellään vaiko soololevyjä jotka brändätään puolivillaisesti aiemmin niin arvokkaalla brändillä Jetro Tull. 

Viimeiset vuosikymmenet ovat vahingoittaneet monella tapaa Jethro Tullin mainetta, mutta yhtyeen 70-luvun mestariteosten kuten Aqualung, Thick As A Brick ja Songs From The Woods musiikillista arvoa se ei tietenkään himmennä. Roots To Branches ei ehkä yllä aivan edellä mainittujen klassikoiden joukkoon, mutta se mahtuu yhtyeen laajan katalogin parhaaseen kolmannekseen ja sillä on myös kyseenalainen kunnia olla viimeinen todella hyvä ja innovatiivinen Jethro Tull -nimen alla julkaistu albumi.

Parhaat biisit: ”Roots To Branches”., ”Rare And Precious Chain” ja ”This Free Will”, ”Valley”, ”Dangerous Veils”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Spock’s Beard – The Light (1995)

Kappaleet

  1. ”Roots to Branches” 5:11
  2. ”Rare and Precious Chain” 3:35
  3. ”Out of the Noise” 3:25
  4. ”This Free Will” 4:05
  5. ”Valley” 6:07
  6. ”Dangerous Veils” 5:35
  7. ”Beside Myself” 5:50
  8. ”Wounded, Old and Treacherous” 7:50
  9. ”At Last, Forever” 7:55
  10. ”Stuck in the August Rain” 4:06
  11. ”Another Harry’s Bar” 6:21

Jethro Tull:

Ian Anderson: laulu, huilu, akustinen kitara Martin Barre: sähkökitara Dave Pegg: bassokitara (3, 5 & 11) Andrew Giddings: koskettimet Doane Perry: rummut, perkussiot Steve Bailey: bassokitara (1, 6, 7, 8, 9 & 10)

Tuottaja: Ian Anderson
Levy-yhtiö: Chrysalis

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑