Levyarvio: Mike Oldfield – Earth Moving (1989)

Earth Moving on Mike Oldfieldin 12. studioalbumi.

Multi-instrumentalisti Oldield nousi kertaheitolla maailman maineeseen vuonna 1973 esikoislevyllään Tubular Bells (yli 16 miljoonaa myytyä kappaletta). Hänen seuraavat levynsä Hergest Ridge (1974), Ommadawn (1975) ja Incantations (1978) sinetöivät hänen maineensa sofistikoituneen suuren mittakaavan instrumentaalisen progressiivisen musiikin tekijänä. Ajat kuitenkin muuttuivat. 70-luvun lopulla punkin ja AOR:n myötä proge alkoi vaikuttamaan aikansa eläneeltä ilmiöltä eikä levyteollisuuden ammattimaistuminen auttanut asiaa. Tuotteita haluttiin ulos kustannustehokkaasti eikä kuukausi kaupalla hiotut progelevyt sinfoniaorkestereineen todellakaan olleet sellaisia. Ei tullut myöskään enää kuuloonkaan että ”likaiset hipit” saisivat itse päättää millaista musiikkia he tekisivät. Nyt pukumiehillä oli vähintäänkin veto-oikeus asiaan.

Kuten olen aiemminkin kirjoituksissani todennut progressiivisilla muusikoilla oli muutamia eri vaihtoehtoja tässä uudessa uljaassa maailmassa. Joko he voisivat jatkaa tinkimättömästi omalla linjallaan marginalisoituen ja ehkä päivätöihin mennen tai sitten he sopeutuisivat levy-yhtiöiden uusiin vaatimuksiin ja yksinkertaistaisivat musiikkiaan (kolmas vaihtoehto oli etsiä musiikkihommia vaikka elokuva- tai teatterimaailmasta, myös Oldfield kokeili tätä The Killing Fields -scorellaan). 

Monet entiset progemuusikot hyppäsivät suoraan syvään päätyyn ja yllättivät faninsa popmusiikilla. Oldfieldin strategia (tuskin tietoinen) oli muuttua vaivihkaa ja asteittain. Levyt kuten Five Miles Out ja Crises toivat monimutkaisen instrumentaalimusiikin rinnalle popbiisejä. Crisesin sinkusta ”Moonlight Shadow” tuli valtaisa hitti mikä oli sekä siunaus että kirous. Toisaalta se todisti että Oldfield tosiaan osaa tehdä uskottavaa poppia ja nosti hänen uransa uuteen kaupalliseen kukoistukseen, mutta samalla se myös johti levy-yhtiö Virginin vaatimaan lisää samanlaista musiikkia. Earth Movingilla Oldfield toimitti lopultakin mitä rahan laskijat tahtoivat: levyllisen pelkkiä popbiisejä.

Oldfield on tehnyt useita levyjä yksinään tai melkein yksinään eikä Earth Moving instrumentaalisesti ole poikkeus. Oldfieldin rinnalla soittaa vain siellä täällä bassokitaraa Phil Spalding ja Raphael Ravenscroft tuuttailee muutamassa biisissä saksofonejaan. Yhdessä biisissä kuullaan myös neljän hengen torvisektiota ja toisessa hieman viulua. Mikä sen sijaan on poikkeuksellista on Oldfieldin itsensä soittaman instrumentaation suppeus. Oldfield soittaa levyllä vain kitaraa ja koskettimia ja hoitaa ohjelmoinnin. Levyllä ei siis kuulla oikeita rumpuja lainkaan vaan kaikki rytmiosiot on ohjelmoitu. 

Vokalisteja sen sijaan levyllä piisaa. Taustavokalistit huomioiden levyllä on yli kymmenen laulajaa. Vokaaleita ilmeisesti äänitettiinkin Earth Movingille ihan urakalla ja esimerkiksi Oldfieldin squash-kaveri Fish kävi laulamassa levylle, mutta hänen suorituksensa ei lopulta päätynyt mukaan. Fishin ohella levyn vihkosessa kiitetään Ian Gillania ja Roger Chapmania joten veikkaisin myös heidän käyneen luikauttamassa laulun tai pari levyn sessioissa, mutta tällä asialle en ole löytänyt vahvistusta.

Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Islands (1987)

Levy alkaa suht lupaavasti kappaleella ”Holy” jossa vierailee mm. Talking Headsista ja King Crimsonista tuttu Adrian Belew. Adrian Belew sekä laulaa biisin ja myöhemmin hän että kitaroi myös Oldfieldin rinnalla biisissä ”Far Country”. Oldfieldin raskaasti efektoitu lyhyt kitarasoolo ”Holyssa” on hieno. Belew laulaa biisin vakuuttavasti.

Vaikka ”Holy” on ihan kelpo biisi jo se osoittaa mikä Earth Movingin perimmäinen ongelma on. ”Holy” ei juurikaan kuulosta Mike Oldfieldiltä ja suuri osa levyn materiaalista on vielä geneerisempää. Tuntuu että Oldfield on kadottanut levyllä lähes täysin itsensä ja hän poimii epätoivoisesti vaikutteita sieltä täältä ja valitettavasti nimenomaan 80-luvun pop-valtavirrasta. Lähes jokaisen kappaleen kohdalla tulee etäisiä mielikuvia jostain toisesta artistista jota en välttämättä kuitenkaan osaa aina nimetä sillä poptuntemukseni on hieman heikolla tasolla. 

Mark Williamsonin laulama ”Far Country” kuulostaa enemmän George Michaelilta kuin Michael Oldfieldiltä. Minimalistisesti syntetisaattoreiden säestämä kappale on kyllä suht kaunis ja Oldfieldin ja Belewin vuorottelevat kitarasoolot (Oldfield oikeassa kaiuttimessa, Belew vasemmassa) piristävät hieman. Siirtymä lauluosiosta kitarasooloihin on hämmästyttävän töksähtävä. Oldfieldin levyillä oli kyllä aiemminkin soittanut muita kitaristeja taustakitaristin roolissa, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun hänen levyllään vierailee oikeasti kuuluisa kitaristi päästen soittamaan oikein soolon.

Levyn kolmas raita ”Hostage” on äärimmäisen koominen biisi. Se sykkii kevyesti ohjelmoitujen rytmien varassa kuin mikäkin purkkapoppi, mutta vokalisti Max Bacon revittelee kuin laulaisi hardrock-pumppu Acceptissa. Yhdistelmässä on tavallaan jotain tuoretta. Tavallaan ei.

Surkein esimerkki Oldfieldin perässä hiihtämisestä Earth Movingilla on hyvin vahvasti Madonnan tuotannon mieleen tuova ”Innocent”. Biisin laulaa tyttömäisen ”seksikkäällä” äänellä Madonnaa imitoiden Oldfieldin tuolloinen kumppani Anita Hegerland. Sovituksellisesti ”Innocent” lienee Oldfieldin ohuin kappale toistaiseksi. Eli sen säveltämisessä ja toteutuksessa on luultavasti nähty täsmälleen yhtä vähän vaivaa kuin keskimääräisen Madonna-biisin kohdalla. Rumpukoneet kuulostavat harvoin yhtä kammottavilta kuin tässä ”Innocentissa”. ”Innocent” kestää kolme minuuttia, mutta se uuvuttaa minut jo kahden minuutin kohdilla.

Chris Thompsonin laulama ”Runaway Son” on tavallaan jatkoa ”Hostagen” lanseerammalle synttikkapop kohtaa hardrockin fuusiolle, mutta kontrasti ei ole tällä kertaa yhtä äärimmäinen. Ja ehkä tällä kertaa kyse onkin enemmän AOR:n ja syntikkapopin törmäyttämisestä. Vaikutelma korostaa Raphael Ravenscroft nolo saksofoni. Oldfield imitoi saksofonia sähkökitarallaan mikä on jossain määrin kiinnostavaa, mutta hetki on ohi nopeasti. Väkevämmällä sovituksella oikeiden rumpujen kanssa ”Runaway Sonista” olisi voinut syntyä ihan kohtuullinen rockbiisi. Hieman jotain ”Shadow On The Wallin” veroista jopa. Tällaisenaan se jää munattomaksi läpsyttelyksi.

Myös ”See the Light” on Chris Thompsonin laulama ja myös tyylillisesti se on varsin lähellä ”Runaway Sonia”. Naurettavinta biisissä on miten epätoivoisesti Oldfield yrittää imitoida ohjelmoiduilla rytmeillä aitoa rockrummutusta. Eikö nyt vaan olisi ollut helpompaa soittaa Simon Phillips paikalle? En vastusta rumpukoneita ja sekvenssoituja rytmejä kun niitä käytetään luomaan jotain mitä oikeilla rummuilla ei voi tai ei ole järkeä soittaa, mutta tällaiset imitaatiot kuulostavat vain halvalta ja typerältä.

Nikki ”B” Bentleyn laulama nimibiisi ”Earth Moving” on kohtuullisen onnistunutta keskitien poppia jostain R&B:tä Whitney Houstonin suunnasta. Biisi tuo mieleen Islandsin materiaalin, mutta toteutus on köpöisemmän oloinen. Ravenscroftin saksofoni kuulostaa sentään paremmalta kuin ”Runaway Sonissa” ja soi hetken ilahduttavan kipakasti. Biisin melodia on myös varsin vahva ja Bentleyn laulusuoritus miellyttävä. ”Earth Moving” kuuluu levyn niihin parempiin raitoihin.

”Blue Nightissa” Maggie Reilly tekee yllätyspaluun. Käsittääkseni Oldfieldin ja Reillyn välit menivät poikki joskus Discoveryn jälkeen ja Islandsilla häntä ei kuulla lainkaan. Reillyn paluu on tervetullut, vaikka ”Blue Night” luultavasti onkin heikoin biisi jonka Oldfield on hänelle säveltämä. Ei sinänsä heikko, mutta hieman sellainen b-luokan ”Moonlight Shadow” tunnelma raidasta tulee. Mutta ainakin Oldfield jäljittelee nyt itseään! Parasta ”Blue Nightissa” on Reillyn luontevan ja henkevän laulusuorituksen ohella Oldfieldin akustinen kitarointi. ”Blue Night” näppärä akustinen kitarointi saa  jälleen kerran toivomaan että Oldfield olisi seurannut mainstream-trendejä ja hypännyt muutamaa vuotta myöhemmin alkaneeseen unplugged-kelkkaan. Akustisten kitaroiden ympärille rakennetulla Oldfield-levyllä olisi ollut potentiaalia olla todella herkullinen!

Levyn päättää 8 minuuttia kestävä kaksiosainen minieepos ”Nothing But” / ”Bridge To Paradise”. Eikun ei päätäkään. Kyseessä on nimittäin todellisuudessa kaksi täysin erillistä biisiä jotka jostain syystä on niputettu kahdeksan minuuttia kestäväksi ”kokonaisuudeksi”. Todella hämmentävä ratkaisu. Onko takakannen merkinnällä ”pitkästä” biisistä yritetty epätoivoisesti uskotella vanhoille Oldfield-faneille ”hei sinä siellä, just sinä jolla on likainen tukka, kyllä täällä on sinullekin jotain!”? No kun ei ole. ”Nothing But” on Carol Kenyonin laulama täysin unohdettava R&B-veisu ja ”Bridge To Paradise” on jälleen Baconin laulama AOR/syntikkapop-sotku. ”Bridge To Paradise” olisi pitänyt kuljettaa aikakoneella Steve Howen ja Steve Hackettin kamalalle GTR-bändille. Siellä se olisi ollut omanlaisessa seurassaan muiden Baconin laulamien kammotusten seassa.

Lue myös

Pakko myöntää että en ole erityisen kiinnostunut popmusiikista, mutta kyllä minä ja pidän ja arvostan laadukkaasti tehtyjä ja omaperäisiä popbiisejä. Earth Movingin kohdalla onkin surullista miten selvästi se on ollut Oldfieldille vain jonkinlainen tekninen harjoite; ”haluatte minulta pop-musiikkia, no kyllä minä sitä osaan tehdä”. Tällä asenteella syntyy vain falskeja ja sieluttomia tuotteita. Popmaailma on täynnä tällaisia tuotteita ja Earth Moving on vain yksi onneton tapaus lisää tuohon loputtomaan pinoon.

On mahtanut olla turhauttavaa ja nöyryyttävää Oldfieldille, että täysin kaupallisten tarkoitusperien ajamana tehty levy menestyi niin kehnosti. Tarkkoja tilastoja en ole löytänyt, mutta jos ohitetaan soundtrack-levy The Killing Fields, uskoisin että Earth Moving on Oldfieldin huonoiten menestynyt albumi tähän mennessä. Ritari Ässää rakastavien saksalaisten ansiosta tätäkin levyä myytiin silti satoja tuhansia kappaleita!

Earth Moving on heittämällä heikoin Oldfieldin albumi tähän mennessä. Oikeastaan parasta siinä on se että uskoisin levyn herättäneen Oldfieldin. Hänen on ollut pakko tajuta että nyt käsillä on jonkinmoinen pohjakosketus ja jotain olisi tehtävä. Seuraavana vuonna vihainen ja sisuuntunut Oldfield julkaisikin jotain aivan uskomatonta…

Parhaat biisit: ”Holy”, ”Far Country”, ”Blue Night”, ”Earth Moving”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 2 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Kappaleet

  1. ”Holy” – 4:37
  2. ”Hostage” – 4:09
  3. ”Far Country” – 4:25
  4. ”Innocent” – 3:30
  5. ”Runaway Son” – 4:05
  6. ”See the Light” – 3:59
  7. ”Earth Moving” – 4:03
  8. ”Blue Night” – 3:47
  9. ”Nothing But” / ”Bridge to Paradise” – 8:40

Muusikot

Mike Oldfield: kitarat, kosketinsoittimet Max Bacon: vokaalit (”Hostage”, ”Bridge to Paradise”) Adrian Belew: vokaalit (”Holy”), vasemman kanavan kitarasoolo (”Far Country”) Nikki ”B” Bentley: vokaalit (”Earth Moving”) Anita Hegerland: vokaalit (”Innocent”) Carol Kenyon: vokaalit (”Nothing But”) Raphael Ravenscroft: saksofoni Maggie Reilly: vokaalit (”Blue Night”) Phil Spalding: bassokitara, taustavokaalit (”Bridge to Paradise”, ”See the Light”, ”Holy”) Chris Thompson: vokaalit (”Runaway Son”, ”See the Light”) Carl Wayne: taustavokaalit (”Earth Moving”) Mark Williamson: vokaalit (”Far Country”) Simon Gardner, Tim Sanders, Simon Clarke, Roddy Lorimer: torvisektio Bobby Valentino: viulu Daniel Lazerus: koskettimet

Tuottaja: Mike Oldfield, Daniel Lazerus
Levy-yhtiö: Virgin

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑