Levyarvio: Deep Purple – Come Taste The Band (1975)

”Sitä albumia ei olisi pitänyt julkaista Deep Purplen nimellä.” -Jon Lord

”Onhan se hyvä albumi, mutta en ole varma onko se Deep Purplea.” -Ian Paice

”Onhan se hyvä albumi, mutta tietäisittepä miltä treenit kuulostivat!” – David Coverdale

Deep Purple Mk 4 eli viimeinen 1970-luvun kokoonpano taitaa jakaa Purplefaneja edelleen. Yhden mielestä Tommy Bolinin valinta yhtyeen kitaristiksi oli loistava idea, toisen mielestä taas alusta asti tuhoon tuomittu virhe. Kokoonpanon ainoa studioalbumi Come Taste The Band kuuluu kyllä nykyään monen fanin suosikkeihin, mutta kun yhtye soitti Englanninkiertueen viimeisen keikan Liverpoolissa maaliskuussa 1976, ei varmaan kukaan voinut väittää Bolinin olleen oikea valinta Ritchie Blackmoren suurten saappaiden täyttäjäksi.

Kun Ritchie Blackmore oli lähtenyt Deep Purplesta, olivat Jon Lord ja Ian Paice valmiit kuoppaamaan yhtyeen. David Coverdale ja Glenn Hughes olivat kuitenkin halukkaita jatkamaan. Kun myös kirjanpitäjä Bill Reid esitti mielipiteenään, ettei yhtyeen kokoonpanolla ole enää samaa merkitystä kuin aiemmin, päätettiin uutta kitaristia ryhtyä etsimään. Koesoitoissa kävi useita nimekkäitäkin kitaristeja, mutta sopivaa miestä ei tuntunut löytyvän.

Eräänä iltana Coverdale sattui kuuntelemaan mm. Mahavishnu Orchestrassa soittaneen rumpali Billy Cobhamin mainiota soolodebyyttiä Spectrum. Levyllä soittanut kitaristi Tommy Bolin vaikutti mielenkiintoiselta ja kun Coverdale kuuntelutti levyn vielä samana yönä Jon Lordilla, innostui hänkin asiasta. Parin viikon etsintöjen jälkeen Bolin löytyikin aivan lähistöltä ja hänet kutsuttiin Hollywoodiin Robert Simonin eli Captin Californian Pirate Sound –studiolle jammailemaan. Mistään koesoitosta ei puhuttu, eikä Bolin alun perin ollutkaan kiinnostunut yhtyeeseen liittymisestä. Kun jammailu tuntui kaikista sujuneen mukavasti, päätti Bolin liittyä Deep Purpleen.

Liittymisessä oli muutamia ongelmia, mutta ne järjestyivät helposti. Bolinilla oli oma manageri ja hän oli juuri saanut levytyssopimuksen. Bolinin kanssa tehdyssä sopimuksessa kuitenkin sovittiin, että Bolin voi julkaista soolomateriaalia ja tehdä omia kiertueitaan silloin kun Purple ei ole äänittämässä uutta levyä tai kiertueella. Koska Deep Purplen oli tarkoitus höllätä työskentelytahtia, vaikutti järjestely Bolinin kannalta hyvältä. 

Osa uuden kokoonpanon harjoituksista nauhoitettiin ja julkaistiin lopulta vuonna 2000 arkistojulkaisuilla Days May Come And Days May Go ja 1420 Beachwood Drive. Niillä kuullaan varhaisia versioita Come Taste The Bandille päätyneistä kappaleista sekä muuta musiikillista hauskanpitoa. Niitä kuuntelemalla on helppo ymmärtää, että ajatus jatkamisesta ei enää tuntunut mahdottomalta. Vaikka Bolin olikin kitaristina erilainen kuin Blackmore, välittyy soittamisen riemu levyiltä selvästi. Harjoitukset Pirate Soundilla päättyivät kuitenkin ikävästi, kun seinän takana Rainbow-yhtyettä koonnut Ritchie Blackmore halusi saada koko studion käyttöönsä ja vuokrasi sen Simonilta selkeään ylihintaan.

Ennen Deep Purplen albumin äänityksien aloittamista Bolin viimeisteli vielä ensimmäisen sooloalbuminsa. Vaikka Purpleen liittyminen olikin jo sovittu, eivät uudet yhtyetoverit juurikaan avustaneet siinä. Itse asiassa ainoastaan Glenn Hughesin vierailu Teaserilla on varma asia, sen verran tunnistettava on hänen lauluosuutensa kappaleella ”Dreamer”. Jon Lord käytti odotteluajan tulevan sooloalbuminsa säveltämiseen.

Uusi Purplelevy äänitettiin elokuussa Münchenissä. Bolinille kysessä oli ensimmäinen matka Eurooppaan ja saksalaiset musiikkilehdet ottivatkin kuvia hymyilevästä kitaristista nautiskelemassa äänitysten lomassa paikallista kansallisjuomaa paikallisissa oluttuvissa. Vielä tuolloin ei yhtyeessä ollut havahduttu siihen, että Bolin käytti huumeita. Samaan aikaan taas Glenn Hughesin kokaiininkäyttö oli yltynyt sellaisiin mittoihin, että mies lähetettiin kesken äänitysten kotiin hoitamaan itseään kuntoon. Myös maksatulehdus pakotti Hughesin pysymään poissa studiolta. Nämä seikat ilmeisesti selittävät sen, miksei Hughesin ääntä kuulla Come Taste The Bandilla kuin kolmella kappaleella. Kun albumin äänitykset oli saatu valmiiksi, jäi Jon Lord vielä Müncheniin äänittämään seuraavaa sooloalbumiaan Sarabande

Heti Come Taste The Bandin avausraidalla tulee selväksi, että tällä levyllä kuullaan toisaalta uutta, mutta myös vanhaa tuttua. ”Comin’ Home” alkaa samalla rumpufillillä kuin edellisten kiertueiden keikatkin, mutta hyvin pian kuullaan Bolinin erilaisilla efekteillä käsiteltyä kitaraa. Itse kappale paljastuu suoraksi rokkibiisiksi, johon David Coverdale oli kirjoittanut perinteisen kliseiset sanoitukset – hieman ”Speed Kingin” tyyliin. Bolin soittaa kappaleeseen siihen tyylillisesti hyvin sopivan soolon ja Jon Lord antaa maukkaasti taustatukea pianolla.

Tommy Bolin toi sessioihin huomattavan määrän materiaalia, jota hänen entiset yhtyeensä eivät olleet ehtineet julkaista. Yksi näistä oli Jeff Cookin säveltämä ”Lady Luck”, jonka sanoituksia Bolin ei kuitenkaan saanut studiolla mieleensä. Muut kuitenkin pitivät rennosta rokkipalasta ja Coverdale kirjoitti sille uudet sanoitukset. Coverdalen lyriikoita ei yleensä myöhemminkään voinut pitää suurena runoutena ja samat fraasit tuntuivat löytävän tiensä useammille kappaleille. Tavattiinkohan Coverdalen fantasioiden ”blue-eyed gypsy queen” tällä kappaleella ensimmäistä kertaa?

Bolinin ja Hughesin kirjoittama ”Gettin’ Tighter” on albumin riehakkain ja menevin kappale. Jo edellisen albumin aikaan Deep Purple oli flirttaillut funkin kanssa, mutta tällä kappaleella osutaan maaliin. Bolinin omistautuminen albumin tekemiseen kuuluu tässä selvästi. ”Gettin’ Tighter” – kuten useimmat muutkin kappaleet – on täynnä huolellisesti päällekkäisäänitettyjä kitaroita, joista jokainen kuljettaa kappaletta eteenpäin. Glenn Hughes laulaa kappaleen yksin, eikä tällä kertaa erehdy ylilyönteihin. Eihän tämä tietenkään vanhalta Purplelta kuulosta, mutta musiikki toimii ja vetää mukanaan.

Edellisen kappaleen riehakkuuden jälkeen ”Dealer” kuulostaa synkältä, kuten varmaan oli tarkoituskin. Riffi on raskas ja sama riffi kulkee pohjalla suurimman osan kappaleen kestosta. Loppupuolella kuullaan yllättävää kevennystä, kun Tommy Bolin pääsee laulamaan muutaman tahdin ajaksi. Kappaleen päättää jälleen moneen kertaan soitettu kitarasoolo.

Albumin vaatimattomin kappale päättää a-puolen. ”I Need Love” kertoo jo nimessään kaiken oleellisen tämän musiikillisestikin melko yksinkertaisen kappaleen sisällöstä. ”Your body was honey I tasted a lot, but let me tell you, babe, I need more than you got”, kertoo kyltymätön David Coverdale. Niinpä niin. 

Come Taste The Bandin b-buoli kuuluu minusta ehdottomasti Deep Purplen laajan tuotannon ehjimpiin kokonaisuuksiin. Sen avaa ”Drifter”, jonka alkuperäiset sanoitukset antoivat nimen Days May Come And Days May Go -arkistojulkaisulle. Koko yhtye soittaa erinomaisesti ja varsinkin sen kitarasoolo on tyylikäs näyttö Bolinilta. Coverdalen sanoitusten kulkurimeininki toki hymyilyttää, mutta onhan se ainakin vaihtelua muiden laulujen vonkaamiselle.

”Love Child” käynnistyy synkällä 7/4-tahtilajissa kulkevalla riffillä, johon Jon Lord yhtyy myöhemmin syntetisaattoreillaan. Tälle kappaleelle Lord pääsee soittamaan myös tehokkaan soolon jollain tuon ajan monofonisella syntetisaattorilla, luultavasti MiniMoogilla. Suoraan sanottuna Lordin sooloja olikin tällä levyllä jo ehtinyt ikävöidä.

Jatkossa levyn anti vain paranee. Jon Lordin ja Glenn Hughesin kirjoittama ”This Time Around” toimii tyylikkäänä introna jo Pirate Soundilla harjoitellulle, Tommy Bolinin säveltämälle instrumentaalille ”Owed To ’G’”. ”This Time Aroundin” soittaa Lord pianolla, jonka rinnalle ilmestyy Moog-basso ja korkealla ujeltava syntetisaattori. Glenn Hughesin laulusuoritus tuntuu vilpittömältä ja tunnelmaan sopivan sielukkaalta. Ja kun ”Owed To ’G’” lopulta alkaa, tuntuu kokonaisuus kohoavan kohti kliimaksia. Tommy Bolinin soittamat kitarat muodostavat yhdessä jännittävän kokonaisuuden, jota Lordin Hammondeilla soittamat murretut soinnut tukevat. Kappaleen nimessä mainittu ’G’ oli George Gershwin, jonka tuotannosta olikin tarttunut vuosien varrella useampia pikku palasia Deep Purplen kappaleisiin.

Tyylikkään albumin päättää ”You Keep On Moving”, jonka Coverdale ja Hughes olivat kirjoittaneet yhdessä jo reilusti aikaisemmin. Sillä kuullaan vihdoinkin kahden laulajan stemmalaulua, joka oli värittänyt Burnin ja Stormbringerin musiikkia. Hughesin yksinkertainen bassokulku vie kappaletta eteenpäin Lordin Hammondien ja Bolinin soittamien kitaroiden myötäillessä sitä ja laulumelodiaa. Kappaleen rakenne palaa sikäli menneeseen, että sillä kuullaan sekä urku- että kitarasoolo. Kappaleen kaihoisa tunnelma tuntuu enteilevän sitä tosiasiaa, ettei tämä kokoonpano enää palaisi studioon tekemään uutta albumia. Kun Glenn Hughesin basson ääni vaimenee kappaleen lopuksi, päättyy myös jotain muuta.


Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)


Joulukuussa julkaistun Come Taste The Bandin myyntiluvut olivat selvästi heikommat kuin edellisten albumien. Brittilistalla sijoitus oli 19., Billboardin listalla 43. Edelleenkään ei voitu puhua varsinaisesta floppauksesta, mutta suurin suosio näytti olevan taaksejäänyttä elämää. 

Deep Purple palasi luonnollisesti esiintymislavoille. Kiertue alkoi loppuvuodesta 1975 jo ennen albumin julkaisua Havaijilta ja Australiasta, joista mahdollisten huonojen uutisten ajateltiin kulkeutuvan hitaammin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäiset keikat sujuivat mukavasti, mutta myöhemmin esitysten taso alkoi vaihdella kitaristin ja basistin kunnosta riippuen. Yhtye jakaantui kahteen leiriin Coverdalen, Lordin ja Paicen toivoessa, että asiat järjestyisivät. Epätasainen kiertue päättyi lopulta maaliskuussa 1976 Liverpoolissa, jossa David Coverdale ilmoitti keikan jälkeen eroavansa Deep Purplesta. Tähän Jon Lord ja Ian Paice vastasivat sen olevan liian myöhäistä, sillä Deep Purplea ei enää ollut.

Hajoamisilmoituksen julkaisemisen kanssa ei pidetty turhaa kiirettä. Tommy Bolin palasi Yhdysvaltoihin tekemään toista sooloalbumiaan Private Eyes ja lähti sitten promotoimaan sitä. Lupaavasti alkanut kiertue Jeff Beckin lämmittelijänä päättyi kuitenkin nopeasti, kun Bolin kuoli 4.12.1976 huumeiden yliannostukseen vain 25-vuotiaana. Samaan aikaan Ritchie Blackmoren Rainbow alkoi niittää mainetta loistavana yhtyeenä. Vaikutti siltä, että Deep Purplen tarina oli lopullisesti päättynyt.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 4.5 out of 5.

Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1973

Kappaleet
  1. ”Comin’ Home” 3:54
  2. ”Lady Luck” 2:48
  3. ”Gettin’ Tighter” 3:36
  4. ”Dealer” 3:53
  5. ”I Need Love” 4:24
  6. ”Drifter” 4:05
  7. ”Love Child” 3:07
  8. ”This Time Around / Owed to ’G'” 6:13
  9. ”You Keep On Moving” 5:22
Tuottaja: Martin Birch & Deep Purple
Levy-yhtiö: Purple

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: