Berlin on Velvet Underground -legenda Lou Reedin (1942-2013) kolmas studioalbumi.
Reedin edellinen levy yhdessä David Bowien kanssa tehty Transformer (1972) on pieni glamrock-helmi ja useine hittibiiseineen hyvin helposti lähestyttävä albumi. Hyytävän synkkä Berlin on aivan toista maata.
Berlin on sysimusta rock-ooppera joka kertoo traagisen tarinan Jimin ja Carolinen (fiktiivisiä hahmoja molemmat) parisuhteesta ja heidän kamppailustaan huumeiden, perheväkivallan, prostituution ja itsemurhien keskellä. Todella hilpeä aihepiiri siis. Eikä Reed tuottajakumppani Bob Ezrinin kanssa todellakaan yritä keventää ilmapiiriä lainkaan. Berlin on varmasti yksi kaikkien aikojen tunnelmaltaan synkimmistä levyistä.
Ezrinin vaikutus Berlinillä on valtava. Hän toi levylle taitavan musiikkoporukan johon kuuluu paitsi hänen luottokitaristien Steve Hunterin ja Dick Wagnerin lisäksi myös sellaisia legendaarisia muusikoita kuin kosketinsoittaja Steve Winwood, rumpali Aynsley Dunbar, basistit Jack Bruce ja Tony Levin sekä Randy ja Michael Brecker puhaltimissa. Vielä suurempi vaikutus Ezrinillä on ollut levyn sovituksissa joissa hän tyypilliseen tapaan käyttää apuna paljon äänitehosteita sekä puoliorkestraalista soitinnusta. Levyn sointi vaihtelee intiimistä hyvinkin suureelliseen. Roger Waters on varmasti kuunnellut Berlinin tarkkaan sillä The Wall (jonka Ezrin tuotti myös) sisältää paljon hyvin ilmeisiä vaikutteita tältä albumilta.
Muita vuoden 1973 huippulevyjä löydät täältä >
Hyytävin esimerkki Ezrinin tehokkaasta tavasta käyttää äänitehosteita on kappale “The Kids” jossa Carolinen lapset otetaan pois hänen sekoiltuaan huumeiden kanssa. Kappaleessa kuullaan taustalla todella lohdutonta pienen lapsen itkua ja huutoa äidin perään. Urbaanin legendan mukaan Ezrin kertoi omalla pienelle lapselleen että lapsen äiti on kuollut. Lukitsi lapsen komeroon ja äänitti sitten pikku sinappikoneen ulvontaa. Ilmeisesti tarina ei ole totta, mutta toisaalta Ezrin käytti kuulema paljon kokaiinia tuohon aikaan joten ehkäpä sittenkin… Efekti toimii joka tapauksessa todella vaikuttavan kylmäävästi.
Niin paljon kuin Ezrinin tuotanto ja sovitukset levylle lisäpotkua tuovatkin on keskiössä kuitenkin Lou Reedin hienot biisit ja hänen puoliksi laulettu puoliksi puhuttu baritoni-ääni. On helppo kuvitella että kappaleet toimisivat vallan mainiosti pelkästään laulettuna akustisella kitaralla simppelisti säestettynä. On levyllä tosin hetkiä jolloin Ezrinin sovitukset tuntuvat hieman turhankin kompleksisilta. Esimerkiksi ”Caroline Says I” olisi luultavasti toiminut paremmin hieman yksinkertaisemmin soitettuna.
Iso osa Berlinin lumoa on tietysti sen karut ja pidättelemättömät lyriikat. Kovin hienovaraisia ne ei ole, mutta kunnon vasaralla-päähän -meiningissä on välillä oma lumonsa. Helittämättömässä traagisuudessaan Berlin tuo minulle mieleen Darren Aronofskyn yhtä armottoman elokuvan Requiem For A Dream. Molemmissa teoksissa kaikki mikä voi mennä pieleen päähenkilöillä myös menee. Toki pitkälti heidän omien ratkaisujensa takia. Kumpikaan teos ei myöskään tarjoa helpottavaa onnellista loppua yleisölleen. Jim tosin tuntuu yrittävän parannusta Berlinin päättävässä ”Sad Songissa” ja onnittelee itseään sillä vaikka hän ajoikin Carolinen itsemurhaan niin itseasiassa hän on ihan hyvä jätkä sillä joku toinen olisi kuitenkin murtanut Carolinen molemmat kädet eikä vain toista kuten hän…
Berlin sai ilmestyessään kriitikoilta kylmän vastaanoton, suorastaan tyrmäävän vastaanoton. Musiikkikriitikot eivät selvästikään olleet vielä valmiita Reedin nihilismiin. Eikä ollut levyjä ostava yleisökään sillä Berlin ei myynyt läheskään yhtä kuin kuin edeltäjänsä Transformer. Vuosikymmenien myötä levyn arvostus on noussut valtavasti ja nykyään se tunnustetaan artrock-klassikoksi. Eikä syyttä; allekirjoittaneen mielestä Berlin on paras levy jota Lou Reed oli ikinä tekemässä. Jep, Velvet Undergroundin levyt mukaan lukien.
Parhaat biisit: ”Lady Day”, ”Men Of Good Fortune”, ”Caroline Says I”, ”Caroline Says II”, ”The Kids”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
1. ”Berlin” 3:23
2. ”Lady Day” 3:40
3. ”Men of Good Fortune” 4:37
4. ”Caroline Says I” 3:57
5. ”How Do You Think It Feels” 3:42
6. ”Oh, Jim” 5:13
B-puoli
7. ”Caroline Says II” 4:10
8. ”The Kids” 7:55
9. ”The Bed” 5:51
10. ”Sad Song” 6:55
Muusikot:
Michael Brecker: tenorisaksofoni Randy Brecker: trumpetti
Jack Bruce: bassokitara Aynsley Dunbar: rummut Bob Ezrin: piano ja mellotron Steve Hunter: sähkökitara Tony Levin: bassokitara Allan Macmillan: piano Gene Martynec: akustinen kitara, syntetisaattori, bassokitara, laulusovitus Jon Pierson: bassotrumpetti
Lou Reed: laulu, akustinen kitara Dick Wagner: taustalaulu, sähkökitara Blue Weaver: piano B.J. Wilson: rummut Steve Winwood: urut, harmoni
Kuoro: Bob Ezrin, Dennis Ferrante, Steve Hyden, Elizabeth March, Lou Reed, Dick Wagner.
Tuottaja: Bob Ezrin
Levy-yhtiö: RCA
Pienemmät Purot 