Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2024 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20
11. The Smile: Cutouts (UK) ****
12. Jon Anderson & The Band Geeks: True (UK/US) ****
13. Needlepoint: Remnants Of Light (NO) ****
14. John Zorn : New Masada Quartet, Vol. 3 (US) ****
15. Dave Newhouse: Natura Morta (US) ****
16. Aquaserge : La Fin de l’Economie (FR) ****
17. Nala Sinephro: Endlessness (UK) ****
18. Nik Bärtsch’s Ronin : Spin (CH) ****
19. Fred Frith: Fifty (UK) ****
20. Cheer-Accident : Vacate (US) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
11. The Smile: Cutouts
Cutouts on The Smilen kolmas studioalbumi.
Vuonna 2020 perustettu The Smile on yhtye jonka jäsenistä Thom Yorke ja Jonny Greenwood tunnetaan paremmin Radioheadista. Trion täydentää mm. Sons Of Kemetissä soittava jazz-rumpali Tom Skinner.
The Smile julkaisi toisen studioalbuminsa Wall Of Eyesin tammikuussa 2024. Samoissa sessioissa äänitetty Cutouts saatiin levykauppojen hyllylle lokakuussa vain yhdeksän kuukautta myöhemmin. Historia toistaa siis itseään; myös Radiohead äänitti 2000-luvun alussa kaksi levyä samaan aikaan ja julkaisi ne peräjälkeen nopeassa tahdissa. Nämä levyt ovat tietenkin yhtyeen arvostetuimpiin kuuvuvat Kid A (2000) ja Amnesiac (2001)…
12. Jon Anderson & The Band Geeks: True
True on Jon Andersonin ensimmäinen albumi yhtye The Band Geeksin kanssa.
Yesin perustajajäsen laulaja/säveltäjä Jon Anderson teki ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1976 levyllä Olias Of Sunhillow. Sittemmin hän jatkoi soolouraansa limittäin Yesin kanssa vuoteen 2008 asti jolloin hän joutui jäämään yhtyeestä terveyshuolien takia. Sittemmin nykyisin 79-vuotias Anderson toipui täysin, mutta paluu tänä päivänä kitaristi Steve Howen hallinnoimaan Yesiin ei ole onnistunut. Eikä tule onnistumaan niin kauan kuin se on Howesta kiinni.
Anderson on soolourallaan kokeillut jatkuvasti ja uteliaasti erilaisia tyylejä vaihtelevalla menestyksellä. Ennen Yesistä ulos joutumistaan Anderson tuntui tietoisesti välttelevän Yesin tyylistä progressiivista rockia vaikka musiikissa usein progressiivisia elementtejä muuten olikin…
13. Needlepoint: Remnants Of Light
Remnants Of Light on Needlepointin kuudes studiolevy.
Norjalaisen kitaristi/multi-instrumentalisti Bjørn Klakeggin johtama Needlepoint on vuodesta 2010 alkaen julkaissut noin kolmen vuoden välein tasaisen laadukkaita progelevyjä joissa on enemmän kuin aavistus vaikutteita Canterbury-skenestä.
Needlepointin levyjä luonnehtii luonnollinen, jopa hieman nukkavieru tunnelma. Tämä näyttäytyi ensimmäisillä levyillä hieman huolimattoman kuuloisina soundeina, mutta tämä ei ole enää vähään aikaan ollut ongelma ja myös Remnants Of Lightillta äänimaailman orgaanisuus on pelkästään positiivinen asia etenkin kun verrataan nykyajan tyypilliseen Pro-Toolsissa pilkulleen kohdilleen hiottuihin ja turboahdettuihin tuotantoihin.
Remnants Of Lightilla musiikki on pienimuotoista. Herkkää. Kappaleet ovat lyhyitä (4-6 min.) joten niissä ei ehditä progeilemaan aivan siinä mittakaavassa kuin jollain aiemmilla Needlepointin levyillä. Canterbury-tunnelmat jäävät myös jossain määrin syrjään ja niiden sijasta esiin nousee folk-vaikutteita. Erityisesti biiseissä ”Head In The Sand” ja ”Another Inch Towards You” on jopa ihastuttavaa kelttitunnelmaa jota en muista Needlepointin levyillä ennen kohdanneeni. Yhtyeen vanhojen fanien ei kannata silti pelästyä; Needlepointin perussoundi on pitkälti entisellään ja musiikissa on edelleen kosolti pieniä maukkaita progekoukkuja.
Needlepointin edellinen levy Walking Up That Valley oli täysosuma. Remnants Of Light ei yllä aivan samaan, mutta sekin tarjoilee erittäin sympaattisen annoksen melodista kevytprogea.
Parhaat biisit: ”While Our World Is Still Revolving”, ”Another Inch Towards You”
14. John Zorn : New Masada Quartet, Vol. 3
John Zorn julkaisee nykyisin paljon levyjä joilla hän toimii vain säveltäjänä/taiteellisena johtajana eikä osallistu soittamiseen lainkaan. Poikkeuksiakin on. Yksin näistä on New Masada Quartet joka perustettiin vuonna 2021. Kaksi studiolevyä julkaiseessa kvartetissa soittaa Zornin rinnalla basisti Jorge Roeder, rumpali Kenny Wollesen sekä kitaristi Julian Lage.
New Yorkissa äänitetty New Masada Quartet, Vol. 3 on kvartetin ensimmäinen livelevy ja se todistaa, että Zorn on yhä 71-vuotiaana erittäin pätevä instrumentalisti. Hänen alttosaksofoninsa soi yhä vimmaisen energisesti tarvittaessa ja kirkuu ylärekisterissä vaikuttavan viiltävästi.
New Masada Quartetin musiikki on vauhdikasta avantgarde-jazzia sieltä vähän melodisemmasta päästä. Musiikki on vuoroin leikkisää ja yllättävänkin lyyristä ja sitten taas vuoroin hyvinkin intensiivistä ja lähes väkivaltaista. Klezmer-vaikutteet ovat yksi keskeinen osa monia Zornin projekteja ja niin on myös New Masada Quartetin kohdalla, mutta tällä kertaa hieman vähemmän korostuneesti. New Masada Quartet, Vol. 3:lla lipsahdetaan kerran jopa bluesin puolelle josta tosin luovitaan varsin nopeasti Zornin saksofonin etnisten skaalojen myötä aivan eri tunnelmiin. Klezmer-blueskin on näköjään mahdollista!
Solistisesti levy on pitkälti Zornin show sillä Lagen puhtaalla soundilla näppäilemä sähkökitara jää helposti Zornin väkevästi puhkuvan saksofonin varjoon. Toisaalta Lagen lempeällä soitolla on merkittävä tehtävä ikään kuin yleissoinnin pehmentäjänä. Pelkästään Zornin varassa tunnelma jäisi liian rujoksi. Toki Lage pääsee hetkittäin loistamaan pääroolissa vikkeläsormisesti sooloilen. Todella taitava kitaristi vaikka hänen soundinsa omaan makuuni onkin hieman liian turhan puhtoinen. Yleisesti ottaen kvartetti soittaa haastavaa musiikkia innostavan irtonaisella, rennolla, mutta silti selvästi paneutuneella otteella.
Kummallinen piirre 53 minuuttia kestävässä ja kuusi kappaletta sisältävässä New Masada Quartet, Vol. 3 on se, että biisejä ei ole indeksoitu erillisiksi raidoiksi CD – tai stream-julkaisuissa. Itseäni tämä ei niin haittaa koska kuuntelen levyt aina kokonaisuuksina, mutta olisihan se kiva nähdä suoraan, että missä biisissä milloinkin mennään.
Levy on laadukkaasti äänitetty, ehkä hieman latteasti soivia rumpuja lukuunottamatta. Etenkin Zornin saksofoni leikkaa läpi suorastaan raivoisan kuuloisesti. Mukaan on jätetty myös biisien sekaan yleisön reagointia mikä tuo mukanaan mukavasti autenttisen oloista live-energiaa.
New Masada Quartet, Vol. 3 ei tarjoile Zornin laajaa katalogia ajatellen mitään erityisen uraauurtavaa, mutta on silti erittäin viihdyttävä dokumentti New Masada Quartetin livekunnosta ja siitä, että Zornin ei vieläkään ujostele torvensa kanssa.
Parhaat biisit: ”Acharei Mot”, ”Dalquiel”, ”Rahtiel”
15. Dave Newhouse: Natura Morta
Aiemmin The Muffinsissa soittanut Dave Newhouse on julkaissut aiemmin soolotuotantoaan lähinnä nimen Manna/Mirage alla. Vuonna 2024 Newhouse kuitenkin ilmoitti, että tuolloin ilmestynyt Autobiographie jäisi viimeiseksi julkaisuksi Manna/Miragen nimen alla ja jatkossa hän käyttäisi omaa nimeään.
Minulla oli mahdollisuus kysyä suoraan Newhouselta mistä moinen muutos. Näin hän vastasi:
”It was the title of the first Muffins album. I chose it for my solo projects because my own name would not have any listener recognition, but the name ‘Manna/Mirage’ would connect my audience to the music of The Muffins. But I always felt guilty riding off of that album name. So…time to let it go.”
Ei nimi miestä pahenna eikä varmasti musiikkiprojektiakaan joten nyt kun tuo asia on poissa päiväjärjestyksestä voimme siirtyä itse asiaan eli Natura Mortan musiikin pariin.
Tyylillisesti Natura Morta ei tarjoa mitään suurta käännekohtaa Newhousen musiikkiin sillä Natura Morta on hyvin luontevaa jatkoa Manna/Miragen levyille. Tarjolla on siis jälleen pääosin instrumentaalista musiikkia joka tasapainoilee onnistuneesti lempeän Canterbury-tyylisen musiikin ja kipakamman avantprogen välimaastossa. Maukkaiden melodioiden rinnalla on aina riittävästi kitkaa ja koukeroa.
Myös levyllä soittavat muusikot ovat pääosin tuttuja Manna/Miragen levyiltä. Mukana on vakiokalustoon kuuluva rumpali Sean Rickman ja bassokitaravastuuta jakavat jälleen Jerry King sekä Guy Segers (ex-Univers Zero). Newhouse itse soittaa koskettimia, lyömäsoittimia ja valtavaa määrää erilaisia puhallinsoittimia. Koko porukka soittaa jälleen taitavasti tosin tällä kertaa rumpali Rickman sortuu mielestäni siellä täällä ylisoittamiseen. Man Out Of Timella (2021) vieraili ikimuistoisesti Henry Cow’n entinen kitaristi Fred Frith. Tällä kertaa samasta yhtyeestä pienen cameon suorittaa John Greaves. Valitettavasti Greavesin lyhyt älämölölaulu-osuus ei ole erityisen kiinnostava veto vaikka Phil Millerin ja Pip Pylen muisteleminen sanoituksissa onkin sympaattinen veto (ja Luciano Margorani kanavoi kyllä kitarasoolossan Milleriä onnistuneesti). Muutamia muitakin vierailijoita kuullaan pitkin levyä mm. viulussa, pedal-steel -kitarassa ja perkussioissa.
Levyn kohokohdiksi nousee sen kolme ensimmäistä raitaa ”X Tensions”, ”Moondog Heaven” ja ”Stinker Wink Takes A Walk”. Ei toki muussakaan materiaalissa juuri valittamista ole. Esimerkiksi mutkikkaita tahtilajeja vilisevä nimiraita, jossa Segersin pörisevä bassokitara liidaa meininkiä maukkaasti, ansaitsee myös maininnan. ”X Tensionsin” alkupuolella Ricmanin maanisen holtiton rumpalointi on hieman häiritsee, vaikka varmasti on sinänsä tarkoituksellista jännitteiden rakentamista, mutta Mark Stanleyn pitkä ja polveileva sähkökitarasoolo on kerrassaan ihastuttava. ”Moondog Heaven” on hauskasti 7/8 tahtilajissa perkussiivisesti kopisteleva hypnoottinen tribuutti omalaatuiselle säveltäjällle Louis Thomas Hardinille eli Moondogille. ”Stinker Wink Takes A Walk” alkaa leikkisän militaristisena ja rikkaasti orkestroituna marssimusiikkina joka eskaloituu lopulta viliksi jazziksi Newhousen hurjan baritonisaksofonin johdolla.
Natura Morta ei varsinaisesti avaa uusia kulmia Newhousen tuotantoon, mutta se ei ole mielestäni ongelma koska maailmassa ei todellakaan ole liikaa progressiivista rockia jossa musiikillinen sofistikoituneisuus ja leikkisä helposti lähestyttävyys kohtaisivat aivan tällä tavalla. Natura Mortasta on tehty vain 300 kappaleen CD-painos joten kiirehdi jos tahdot sen hyllyysi!
Parhaat biisit: ”X Tensions”, ”Moondog Heaven”, ”Stinker Wink Takes A Walk”, ”Natura Morta”
16. Aquaserge : La Fin de l’Economie
La Fin de l’Economie on Aquasergen seitsemäs studioalbumi.
Maailma on täynnä diippurplen ja eisiidiisiin kaltaisia yhtyeitä jotka kuulostavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen enemmän tai vähemmän samalta. Sitten on ranskassa vuonna 2005 perustetun Aquasergen kaltaisia bändejä joista ei ikinä tiedä mihin suuntaan he suuntaavat uudella levyllään.
Aquasergen edellinen levy The Possibility Of A New Work For Aquaserge (2021) oli hyvin avantgardistinen ja koko levy oli pyhitetty tutkimaan 1900-luvun modernia taidemusiikkia. Tuon kokeilun jälkeen La Fin de l’Economie (”talouden loppu”) kuulostaa melkeinpä popilta. Omalaatuiselta ja kokeelliselta popilta, mutta kuitenkin. Ei La Fin de l’Economiella pop-listoille oikeasti ylletä. Edes Ranskassa vaikka esimerkiksi ”A plusin” viehkeän jazz-chansonin luulisi herättävän suoranaista kansallisylpeyttä.
La Fin de l’Economie kuulostaa hetkittäin huomattavan paljon myös avantproge-pioneeri Aksak Maboulin 2000-luvun tuotannolta joka sekin on kääntynyt aiempaa enemmän pop-ilmaisun suuntaan. Mutta kuka vaikutti keneen? Tuntuu, että nykyään vaikutteet Aksak Maboulin ja Aquasergen välillä kulkevat molempiin suuntiin.
La Fin de l’Economie on pitkälti kitaristi/vokalisti Benjamin Gilbertin käsialaa ja tällä kertaa puhaltimien sijasta kitarat ja koskettimet nousevatkin varsin keskeisiin rooleihin. Klarinetit ja saksofonit saavat silti edelleen soitettavakseen herkullisia osuuksia. Ranskaksi lauletut (vokaaleissa vuorottelee mies -ja naisvokalistit) kappaleet ovat lyhyitä ja melodisia. Albumin 12 kappaleen kestot vaihtelevat kahdesta minuutista viiteen. Etenkin albumin b-puolella on kuitenkin havaittavissa, että pop-säihkeen seassa on edelleen runsaasti avantgardistisempia elementtejä. Esimerkiksi nykivä rytmistä ”La Police Tueta” (”poliisi tappaa”) katkoo kummalliset hälyäänet ja häiriöt ja itse vokaaliosuudet on katkonaista nopeaa vyörytystä.
Rehellisesti sanottuna toivoin, että Aquaserge olisi jatkanut modernin taidemusiikin tutkimista edellisen levyn merkeissä hieman pidempään, mutta Aquaserge tekee mitä tahtoo ja onneksi aina laadukkaasti ja omalaatuisella tavalla. La Fin de l’Economie on jälleen uusi osoitus, että Aquaserge on yksi tämän hetken elinvoimaisimmista progressiivisista yhtyeistä.
Parhaat biisit: ”Le saut du tigre”, ”Sommets”, ”Copychat”, ”Je suis galaxie”, ”A plus”, ”La Police Tue”, ”Amerikaine”
17. Nala Sinephro: Endlessness
Endlessness on Nala Sinephron toinen sooloalbumi.
Belgialais-syntyinen, mutta sittemmin Lontooseen asettunut harpisti Nala Sinephro (s. 1996) julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Space 1.8. Warp Recordin kautta vuonna 2021. Instrumentaalista ambient jazzia sisältänyt levy sai hyvän vastaanoton, mutta Sinephron toinen levy Endlessness petraa esikoisesta huomattavasti.
Space 1.8. jäi vähän liikaakin taustamusiikiksi ja vaikka myös Endlessness voi kuulostaa äkkiseltään lähinnä trendikkään hipsteri-kahvilan taustamusiikilta on sen teemoissa enemmän syvyyttä ja tarttumapintaa. Pientä hillittyä purevuuttakin saatu istutettua sinne tänne.
Endlessness koostuu kymmenen osaisesta “Continuum” -teoksesta joka on helppo liittää Alice Coltranen kaltaisen spirituaalisen jazzin jatkumoon vaikka Sinephron musiikki helpommin kuunneltavaa onkin. Floating Pointin ja saksofonisti Pharaoh Sandersin yhteinen levy Promises (2021) on myös ilmeinen vertailukohta. Molemmat levyt luovat leijailevaa pilven pehmeää hypnoottista tunnelmaa jossa elektroninen ja akustinen instrumentaatio hillittyine jousisovituksineen kietoutuvat toisiin saumattomalla tavalla. Sinephryn oman harpun ja modulaaristen synterisaattorien rinnalla solistiseen keskiöön nousee etenkin Nubya Garcian saksofoni, mutta myös siellä täällä kuulaasti jousien seassa tunnelmoiva Sheila Maurice-Greyn flyygelitorvi. Rumpuja levyllä kuullaan vain neljällä raidalla. Homman hoitaa hillityn tyylikkäästi Sons Of Kemetissä soittava Natcyet Wakili ja Black Midistä tuttu Morgan Simpson.
Endlessness on helppo äkkiseltään tuomita pelkäksi musiikilliseksi taustatapetiksi. Itse olen kuitenkin huomannut tempautuvani mukaan musiikkiin tavalla johon keskiverto-ambient ei kykene. Ja vaikka Endlessness olisikin vain taustamusiikkia on se sellaiseksi äärettömän tyylikästä.
Parhaat biisit: “Continuum 1”, “Continuum 6”
18. Nik Bärtsch’s Ronin : Spin
Spin on Nik Bärtsch’s Roninin seitsemäs studioalbumi.
Sveitsiläinen klassinen pianisti Nik Bärtsch perusti Roninin vuonna 2001. Alusta alkaen kvartetin musiikki on ollut jännittävä sekoitus minimalistista taidemusiikkia ja jazzia ripauksella funkkia. Bärtsch itse on kutsunut musiikkiaan zen-funkiksi. Myös termi ritual groove music toistuu usein Bärtschin puheissa.
Pitkään ECM:lle levyttänyt Ronin on siirtynyt Spin -levyn myötä Bärtshin oman levymerkin Ronin Rhythm Recordsin suojiin. Myös kokoopano on hieman muuttunu sitten edellisen levyn (Awase, 2018). Bassokitaraa soittaa nyt vuonna 2020 yhtyeeseen liittynyt Jeremias Keller. Kvartetin täydentää pianisti Bärtschin rinnalla pitkään soittaneet Kaspar Rast (rummut) ja Sha (puhaltimet).
Edellä kuvaillut muutokset eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet dramaattisesti itse musiikkiin. Bärtschin pitkät (tällä kertaa 10-15 min.) hypnoottiset sävellykset perustuvat yhä melko minimalistiseen harmoniseen materiaaliin jota potkii eteenpäin kurinlaisesti nakuttavat rytmit. Rytmisesti Ronin musiikki on hyvin sofistikoitunutta ja ne kulkeevat poikkeuksetta epäsäännöllisissä tahtilajeissa ja vieläpä usein polymetrisesti. Tästä huolimatta kvartetti onnistuu taikomaan musiikkiin vaivattoman oloisesti mukaansa tempaavia grooveja. Roninin käsittelyssä monimutkainen muuttuu helpoksi.
Pieniä eroja vanhempiin levyihin Spinin kohdalla syntyy siitä, että musiikki tuntuu tällä kertaa jotenkin aiempaa valoisammalta. Tempot ovat aavistuksen nopeampia ja musiikki soi jotenkin kepeämmin ja vapautuneemmin.
Ensimmäinen kappale ”Modul 66” tuo mieleeni jopa post-rockin kun Kellerin soitto tuo mukanaan aiempaa rockimpaa poljentoa. Vitoseen ja kutoseen menevä ”Modul 23” puolestaan yllättää kun yleensä hyvin staccattomaisesti soivan Ronin -musiikin keskellä kuullaankin syntetisaattorimattoja. Ainakin omissa mielikuvissani tämä on ensimmäinen kerta Roninin katalogissa kun Bärtsch soittaa syntetisaattoria pianon lisäksi. Sinänsä pieni muutos joka tuntuu yllättävän dramaattiselta huomioiden Roninin hyvin minimalistinen ja kurinalaisen musiikillisen viitekehyksen.
Spin jatkaa siis ilman suuria mullistuksia Bärtshin omintakaisella tyylillä ja jos olet pitänyt aiemmista Roninin levyistä pidät varmasti tästäkin. Ellet sitten ole saavuttanut saturaatiopistettä rituaalisen groove-musiikin saralla. Kuvittelin itselleni jo niin käyneen, mutta ilmeisesti olin väärässä niin monta kertaa Spin on jo levylautaselleni päätynyt pyörähtämään.
Parhaat biisit: ”Modul 66”, ”Modul 23”, ”Modul 70_51”
19. Fred Frith: Fifty
Vuonna 1974 ilmestyi levy joka herätti suurta kiinnostusta ainakin kokeellisemmin orientoituneiden kitaristien parissa. Kyseessä oli tuolloin lähinnä Henry Cow’sta tunnetun Fred Frithin ensimmäinen sooloalbumi Guitar Solos.
Toisin kuin nimestä voisi päätellä kyseessä ei ole mitään villejä kitarasoolotilutteluita rock-kompin päälle viskelevä tyypillinen kitarasankarointi vaan erittäin kokeellinen albumi. Levyn nimi on kuitenkin siinä mielessä osuva, että kyseessä on nimenomaan musiikkia jota Frith on luonut yksinään kitaralla soittaen. Ja vieläpä täysin ilman päällekkäin äänityksiä. Jokainen levyn kahdeksasta raidasta soitettiin yhdellä otolla sisään. Lopputulos ei ole kuulosta lainkaan tyypilliseltä kitaranäppäilyltä vaan Frith soittaa levyllä ns. preparoitua kitaraa. Tai välillä samaan aikaan jopa kahta kitaraa! Lopputuloksena oli aavemaista ja kokeellista musiikkia joka ei muistuta mitään traditionaalista kitararepertuaaria.
Kun Guitar Solosin julkaisusta tuli kuluneeksi 50 vuotta oli sopiva hetki julkaista siitä uusi vinyylipainos. Vinyylipainoksen julkaisseen yhtiön pomo ehdotti Frithille jatko-osan tekoa. Frith ei ole taaksepäin katsova tai nostalginen muusikko, mutta yllättäen hän suostui ehdotukseen. Fiftylla Frith palaa siis preparoidun soolokitaran pariin ja vieläpä täsmälleen samaa kitaraa (modifioitu 1936 Gibson K-11) ja samoja apuvälineitä käyttäen kuin 50 vuotta sitten. Mukana ei siis ole mitään luuppereita tai muita vastaavia digi-ajan härpäkkeitä.
Fifty ei tietenkään voi 50 vuotta myöhemmin kuulostaa yhtä innovatiiviselta kuin Guitar Solos, mutta minusta se on miellyttävämpää kuunneltavaa kuin originaali säilyttäen silti kokeellisen särmänsä. Tämä ei ole ehkä yllättävää onhan Frithillä nyt taustallaan puolivuosisataa enemmän kokemusta improvisoinnista. Frith käyttää ja väärinkäyttää kitaraansa edelleen ilahduttavan monipuolisesti. Ensimmäisessä biisissä ”Dawns” Frithin kitara soi vienosti ja mystisesti kuin japanilainen koto ja seuraava raita ”Outer Order” on täynnä intensiivistä kitarankielinen raavintaa ja kahlemaista kilinää ja kolinaa. Tämä vain pienenä esimerkkinä Frithin epätavallisen kitaroinnin skaalasta.
Fifty on kokeellisen soolokitaroinnin moderni pikkuhelmi.
Tätä kirjoittaessa Fifty on ostettavissa vain yhdessä Guitar Solosin kanssa vinyylinä tai digitaalisena albumina.
Parhaat biisit: “Dawns”, “Outer Order”, ”Jack’s Neap Tide”, ”Locomoting”
20. Cheer-Accident : Vacate
Chicagossa vuonna 1981 perustettu rumpali/multi-instrumentalisti Thymme Jonesin johtama Cheer-Accident on yksi niistä yhtyeistä joiden uudesta levyistä ei voi ikinä ennalta oikein arvata, että mitä tällä kertaa on tarjolla. Yleisesti ottaen Cheer-Accidentin musiikin voi määritellä avantgarde-rockin avaran taivaan alle, mutta tarkemmin ottaen yhtyeen noin kolmisenkymmentä levyä on täynnä yllätyksiä.
Tällä kertaa yllätys on, että Cheer-Accident teki pop-levyn! Tavallaan. Vacaten voisi melkeinpä sanoa olevan lähinnä tavallista poppia mitä Cheer-Accident on ikinä tehnyt, mutta heti perään on mainittava, että eihän kukaan oikeasti tee Vacaten kaltaista musiikkia!
Vacaten ytimessä on Thymme Jonesin vokaalit ja hänen soittama pianonsa. Jonesin pääinstrumentti yleensä on rummut, mutta tällä kertaa ne jäävät kokonaan sivuun useimmista levyn 12 lyhyestä kappaleesta.
Vacaten enimmäkseen akustiset sovitukset ovat hillityn tyylikkäitä. Jonesin soittaman pianon ja trumpetin rinnalla kuullaan välillä viulua, välillä selloa tai puhaltimia kuten käyrätorvea tai huilua. Jopa pasuuna saa välillä keskeisen roolin. Bassokitaraa ei levyllä kuulla kuin muutamaan otteeseen joten pasuuna ottaakin hoitaakseen matalien taajuuksien tontin siellä täällä. Osaa kappaleista voisi kuvata melkeinpä piano-balladeiksi vaikka tukena aina onkin yhtä kappaletta lukuunottamatta myös muuta instrumentaatiota. Jones hoitaa vokaalit enimmäkseen yllättävänkin pätevästi, mutta levyn ainoassa todellisessa laulun ja pianon duetossa ”Promisessa” on erittäin virkistävää kuulla Bethany DeGaetano Smokerin vokaalivierailu. Mikä sielukas ja kaunis ääni hänellä onkaan!
Yhtyeen nokkamies Thymme Jones on kertonut, että Burt Bacharach (1928–2023) oli merkittävä inspiraation lähde Vacatelle. Myönnän, että asiantuntemukseni tuon sofistikoituneen viihdemusiikin mestarin tuotannon suhteen on niin vähäistä, että en olisi ilman ennakkovaroitusta luultavasti yhteydestä saanut kiinni, mutta asiasta tietäen ainakin bossa-novamaisen ”Gilbertin” kohdalla yhteys on selvä. Koko levy on siis tavallaan Cheer-Accidentin näkemys easy-listening-musasta!
Vacate on yksi edesmenneen tuottajaguru Steve Albinin viimeisiä äänitystöitä. Albinin levylle luoma kuivan luonnollinen äänimaailma tuo mukanaan materiaaliin tietyllä tavalla etäännytetyn vaikutelman. En ole varma onko se hyvä vai huono asia. Luultavasti hyvä. Ehkä lämpimämpi ja täyteläisempi tuotanto olisi saanut Jonesin poikkeuksellisen vilpittömät ja tunteikkaat laulut kuulostamaan jopa imeliltä.
Vacate ei nouse itselleni Cheer-Accidentin suurien levyjen joukkoon, mutta sen omalaatuinen kamaripop on jälleen yksi osoitus yhtyeen laaja-alaisuudesta ja loputtomasta kyvystä yllättää kuulijansa.
Parhaat biisit: ”Closer”, ”Beached”, ”Price”, ”Promise”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti