Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2022 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.
11. Thumbscrew: Multicolored Midnight (US) ****
12. Angles: A Muted Reality (SE) ****
13. Ukandanz: 4 Against The Odds (FR) ****
14. Fractal Sextet: s/t (CH, 2022) ****
15. Marillion : An Hour Before It’s Dark (UK) ****
16. Miriodor: Elements (CA) ****
17. Mike Oldfield, Simon Dobson, Royal Philharmonic Orchestra : Tubular Bells – 50th Anniversary Celebration (UK) ****
18. October Equus : Noches blancas, luces rojas (ES) ****
19. Thierry Eliez: Emerson Enigma (FR) ****
20. Gong: Pulsing Signals (UK) ****
Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä
11. Thumbscrew: Multicolored Midnight
Multicoloured Midnight on Thumbscrewin seitsemäs studioalbumi.
Avantgarde-jazz -trio Thumbscrew syntyi puolivahingossa vuonna 2011 kun kontrabasisti Michael Formanek tuurasi basistia yhtyeessä jossa kitaristi Mary Halvorson ja rumpali Tomas Fujiwara soittivat. Kolmikon yhteispeli toimi niin hyvin että kolmikko päätti perustaa oman yhtyeen. Vaikka koko trio on tunnettu vaikuttavista improvisaatiotaidoistaan oli Thumbscrewin missio alusta alkaen olla säveltäjien kollektiivi. Toki jazziin kuuluvaa improvisointia täysin unohtamatta.
Kitaristi Mary Halvorson (s.1980) on julkaissut bändin johtajana yli kymmenen albumia ja hän soittanut mm. pianisti Tomeka Reidin triossa (myös Suomessa!) ja Bill Friselin kanssa. Halvorson on yksi nykyjazzin arvostetuimmista kitaristeista/säveltäjistä.
Tomas Fujiwara (s.1977) on Halvorsonin pitkäaikainen luottorumpali ja hän on soittanut monissa eri kitaraässän kokoonpanoissa. Tämän lisäksi Fujiwara on soittanut mm. John Zornin ja Anthony Braxtonin kanssa ja johtaa myös omaa sekstettiään Tomas Fujiwara’s Triple Doublea.
Kahta muuta jäsentä selvästi vanhempi kontrabasisti Michael Formanek (s.1958) on myös työskennellyt Halvorsonin kanssa monissa yhteyksissä ja tehnyt useita soololevyjä, mutta parhaiten hänet tunnetaan yhteistyöstään saksofonisti Tim Bernen kanssa.
Vaikka Halvorson on yhtyeen tunnetuin jäsen on kyse selvästi tasa-arvoisesta triosta. Minkä näkee jo Multicolored Midnightin sävellyskrediiteistä. Viisi levyn 11 kappaleesta on Formanekin käsialaa ja loput kuusi jakautuu tasaisesti Halvorsonille ja Fujiwaralle.
En vielä ole kuullut Thumbscrewin aiempia levyjä joten en osaa verrata Multicolored Midnightia niihin. Levyn sävellykset ovat pääosin vauhdikkaita ja varsin kimurantteja. Virtuoosimainen trio soittaa yhteen saumattomasti ja soolot on punottu taitavasti osaksi sävellyksiä. Halvorsonin delay-pedaalilla ryyditetty omaperäinen nuljutteleva kitaranäppäily joka liikkuu jossain Wes Montgomeryn ja Fred Frithin välimaastossa nousee usein pääosaan, mutta Fujiwaran jytisevät rummut Formanekin paksusti pomputteleva kontrabasso eivät jää ujosti komppaamaan taustalle vaan soittavat jatkuvasti todella aktiivisesti. Yhtyeen trio-soundiin tuo vaihtelua Fujiwara vibrafoni joka ottaa aina silloin tällöin solistisen pääroolin tai kilisee muiden soittimien rinnalla.
Vaikka trio suosii usein sävellyksissään dissonanssia ja monimutkaisia rytmejä on Multicoloured Midnight varsin helposti kuunneltavaa musiikkia pitkälti sen lämpimien ja melko pyöreiden soundien ansiosta.
Parhaat biisit: ”I’m a Senator!”, ”Shit Changes”, ”Swirling Lives”, ”Brutality And Beauty”
12. Angles: A Muted Reality
A Muted Reality on enimmäkseen livelevyjä julkaisevan Anglesin kolmas studioalbumi.
Ruotsalainen Angles teki vuonna 2017 ilmestyneellä Disappeared Behind The Sun -levyllään tyrmäävän vaikutuksen. Tuo levy sisälsi suurella kokoonpanolla soitettua musertavan alkuvoimaista avantgarde-jazzia. Kyse oli suhteellisen suoraviivaisesta, mutta äärimmäisen intensiivisestä musiikista. Muut yhtyeen levyt eivät ole olleet yhtä väkeviä, mutta aina silti kuuntelemisen arvoisia. A Muted Realitylla Angles pääsee lähimmäs huippuhetkensä taikaa.
Saksofonisti Martin Küchenin johtama Angles on toiminut vaihtelevilla kokoonpanoilla joissa on ollut kolmesta yhdeksään muusikkoa. Aiemmin muusikoiden määrä on heijastunut myös yhtyeen nimeen (Angles 9, Angles 3…), mutta tällä kertaa kahdeksan henkiseksi muuntautunut yhtye tuntuu luopuneen tuosta tavasta ja yhteen nimi on pelkistynyt muotoon Angles. Anglesin oktetti tarjoilee meille tällä kertaa saksofonia, kahta trumpettia, bassoa, rumpuja, pasuunaa, vibrafonia sekä koskettimia.
A Muted Reality koostuu vain kolmesta pitkästä kappaleesta. Niistä vaikuttavin on lähes 16 minuuttia kestävä nimiraita joka alkaa hitaasti kytien ja poreillen ja lopulta leimahtaen väkivaltaiseksi myllytykseksi jossa saksofonit kirkuvat kidutetusti kilpaa kaoottisesti kolisevien ja paukkaavien rumpujen kanssa. Melko raskaasti vellovaan soundiin tuo mukavasti piristystä Alexander Zethsonin pianon ja Mattias Ståhlin vibrafonin soinniltaan kepeämmät soolot. Kokonaisuudessa on lievää tyhjäkäyntiä, mutta pääosin “A Muted Reality” eepoksessa spirituaalinen jazz kohtaa maukkaasti Anglesille tyypilliset rujot balkan-vaikutteet.
Toinen kappale ”The Hidden Balcony” on levyn melodisinta antia ja perustuu pitkälti melankoliseen ja hyvin slaavilaiselta kuulostavaan melodiaan jota etenkin Küchenin saksofoni ja Mats Aleklintin pauhaava pasuuna varioivat kautta sävellyksen. Kappaletta sävyttää kilisevät perkussiot jotka luovat mielikuvia jonossa tallaavien orjien kahleiden kalskeesta.
Viimeisen biisin ”Fkk Down, Fkk Offin” railakkaat ja svengaavat boogie-woogie ja honky tonk -vaikutteet ovat uusi aluevaltaus Anglesille. Tästä huolimatta musiikissa on silti Anglesille tyypillinen tumma ja rosoinen sävy. Kiinnostava kokeilu, mutta en ole varma onko kyseessä suuntaus jota haluan yhtyeeltä kuulla jatkossa lisää.
Angles ei yllä tällä levyllä todellisen mestariteoksensa, Disappeared Behind The Sunin, tasolle, mutta jos mieli tekee kuulla tummasävyistä, jylhää ja rikkaasti orkestroitua avantgarde-jazzia niin myös A Muted Reality on oiva valinta levylautaselle.
Parhaat biisit: ”A Muted Reality”, ”The Hidden Balcony”
13. Ukandanz: 4 Against The Odds
4 Against The Odds on Ukandanzin neljäs studioalbumi.
Ukandanz perustettiin Etiopiassa vuonna 2012 pääosin ranskalaisten muusikoiden toimesta. Yhtyeen musiikissa etenkin alkuaikoina oli vahvoja vaikutteita etiopailaisesta ja ylipätänsä afrikkalaisesta musiikista ylipäätänsä, mutta tällä uusimmalla levyllä 4 Against The Odds nämä vaikutteet ovat vähentyneet. Jos ei muusta syystä niin siksi että aiemmilla levyillä väkevästi laulanut etiopialainen vokalisti Asnake Gebreyes ei ole enää mukana. Yhtye on kutistunut kvartetiksi jossa soittaa Lionel Martin (tenorisaksofoni), Fred Escoffier (koskettimet), Damien Cluzel (basso & kitara) ja Thomas Pierre (rummut). Koko nelikko on taitavaia muusikoita, mutta etenkin Escoffierin työskentely sähköpianon kanssa jota hän soittaa usein ihanan ryöttäisellä soundilla on vaikuttavaa.
4 Against The Oddsin kokonaan instrumentaalinen musiikki on eloisaa ja energistä. Se perustuu yleensä tuhdille rytmiselle poljennolle ja maukkaalle sähköpianon ja tenorisaksofoni vuoropuhelulle. Musiikki on hyvin vahvasti rytmipohjaista, mutta etenkin saksofoni soittaa välillä myös varsin melodisia osuuksia. Toisaalta kaoottisia freejazz-henkisiä revittelyitä kuullaan myös runsaasti.
Nyt kun etiopialais-vaikutteet ovat jääneet varsin taka-alalle (kuuluvat lähinnä rytmisessä toistossa ja joissain saksofonin soittamissa skaaloissa) tällä neljännellä levyllä Ukandanzin tyyliä voisi kuvailla lähinnä etnisesti maustetuksi progressiivisen rockin ja jazz-rockin sekoitukseksi. Se tuo mieleeni Magman jäsenistä koostuvan One Shotin. Etenkin kovaa päälle runttaavaa nimibiisi on kuin jazzahtavampi versio One Shotin kovaotteisesta musiikista.
4 Against The Odds tarjoilee maukkaan setin räväkkää jazz-rockia, mutta Gebreyesin persoonallisia vokaalit olisivat olleet tervetullut lisä ainakin muutamaan biisiin.
Parhaat biisit: ”Senef ሰነፍ”, ”Ferjign Chereka ፍረጂኝ ጨረቃ / Moon Stroke”
****
14. Fractal Sextet: s/t
Fractal Sextet on sveitsiläisen kitaristi/säveltäjä Stephan Thelenin uusi yhtye.
Kuten kokoonpanon nimestä voi päätellä kyseessä on sekstetti. Thelenin rinnalla soittaa Jon Durant (kitarat), Colin Edwin (bassokitara), Fabio Anile (koskettimet), Andi Pupato (perkussiot) sekä Yogev Gabay (rummut). Kyseessä on erittäin taitava ja ansioitunut porukka jolla on keskenään paljon yhteisiä hankkeita vaikkei koko kuusikko ole koskaan aiemmin soittanut yhdessä.
Thelen itse tunnetaan parhaiten hänen perustamaan Sonarista jonka voi karkeasti kuvailla jatkavan King Crimsonin Discipline -levyllään kehittämää rock-gamelan -tyyliä.
Entinen Porcupine Treen basisti Colin Edwin on aiemmin työskennellyt yhdessä kokeellisesta kitaroinnistaan tunnetun Jon Durantin kanssa projektinimellä Burnt Belief.
Durant puolestaan on perkussionisti Andi Pupaton ja italialaisen kosketinsoittaja Fabio Anilen lailla soittaneet aiemmin Thelenin Fractal Guitars -levyillä. Pupato tunnetaan parhaiten roolistaan sveitsiläiessä Nik Bärtsch’s Ronin yhtyeessä (joka on tyyllisesti jossain määrin Sonarin hengenheimolainen). Israelilainen polyrytmien erikoismies rumpali Yagev Gabay on hieman ulkopuolisempi hahmo ja hän liittyi porukkaan Edwinin suosittelemana.
Fractal Sextet onkin selvää jatkumoa Thelenin Fractal Guitar -levyille (kolmas osa ilmestyi syksyllä 2022) ja sekstetti koottiinkin alunperin soittamaan livenä kyseisten levyjen materiaalia. Koronapandemia sabotoi tuon suunnitelman ja seuraavaksi monikansallinen ryhmä päätti tehdä studioalbumin. Pandemia esti lopulta myös yhdessä studioon kokoontumisen joten levy rakennettiin kokonaan etänä. Siihen nähden lopputulos kuulostaa yllättävän saumattomalta ja orgaaniselta.
Kuten Thelenin musiikki yleensäkin on myös Fractal Sextetin sävellykset rakenneltu pitkälti niiden rytmiikan pohjalta. Yleensä hyvin monimutkaisen rytmiikan. Thelen käyttää sävellyksissään lähes pelkästään epäsäännöllisiä tahteja joita yhtye soittaa usein polyrytmisesti. Yksi levyn kappaleista (”Planet Nine”) on kosketinsoittaja Anilen sävellys, mutta sekin uppoaa hyvin yleiseen tyyliin.
Vaikka rytmit ovat monimutkaisia onnistuu taitava kuusikko saamaan ne poikkeuksetta groovaamaan tenhoavasti. Perkussionisti Pupato ja rumpali Gabay rakentavat pikku hiljaa muuntuvista rytmeistään hypnoottisen kehikon jonka välissä Edwin soittaa usein bassokitarallaan paksuja melodisia kuvioita. Thelen keskittyy kitarallaan pääosin rytmisiin ostinatoihin ja Durant ottaa sooloilevamman roolin kuulostaen kuin futuristisemmalta versiolta Robert Frippin kermaisesta sustain-soundista. Kosketinsoittaja Anile keskittyy puolestaan pitkälti utuisiin ja leijaileviin tekstuureihin, mutta soittaa myös välillä kirkkaita toistuvia kuvioita ristikkäin Thelenin kanssa.
Fractal Sextetin musiikki ei ole yhtä ankaran muodollista kuin Thelenin pääyhtyeen Sonarin musiikki joka voi tuntua välillä jopa kolholta. Tämä on osittain kosketinsoittaja Anilen ansiota sillä hänen leijailevat koskettimensa tuovat mukanaan eräänlaista spacerock-fiilistä joka on Fractal Sextet -levyllä voimakkaampi kuin koskaan aiemmin Thelenin musiikissa. Välillä leijailevat tunnelmat yhdistettyinä tiukkoihin, mutta groovaaviin polyrytmeihin tuovat mieleen Ozric Tentaclesin ja Nik Bärtsch’s Roninin yhdistelmän.
Fractal Sextetiä voi kuunnella etäisenä taustamusiikkina jolloin se soljuu rauhoittavan hypnoottisena äänivallina, mutta etenkin sen monimutkainen rytmiikka ja kipakat kitarasoolot tarjoavat kosketuspintaa myös keskittyneempään kuunteluun. Äänikuvat joita Fractal Sextet luo ovat parhaimmillaan ylellisen upeita ja hypnoottisia, mutta toisaalta levyn heikkous on että sen toisteisuuteen turtuu. Osa kappaleista on yksinkertaisesti liian pitkiä. Levyn kokonaismitta on sentään maltettu pitää kohtuullisena hieman yli kolmena varttina.
Levyn soundi on samaan aikaan tuhdin täyteläinen, mutta silti arktisen viileä. Miksaus (Benjamin Schäfer & Markus Reuter) on onnistunut; kuusikko soi kuin sulavasti yhdessä kuin orgaaninen kone, mutta yksilösuoritukset erottuvat tarvittaessa myös kirkkaina ja selkeinä. Hetkittäin soundi on niin immersiivinen että se luo lähes surroundmaisen vaikutelman vain kahdella kaiuttimella kuunneltuna.
Fractal Sextetin debyytti ei tarjoa dramaattista mullistusta Thelenin jo tutuksi käyneeseen tyyliin, mutta sisältää riittävästi evoluutiota futuristisen spacerockin suuntaan ollakseen antoisa lisä hänen alati ja vauhdilla kasvavaan katalogiinsa.
Parhaat biisit: ”Zeptoscope”, ”Planet 9”, ”Slow Over Fast”
****
15. Marillion : An Hour Before It’s Dark
An Hour Before It’s Dark on Marillionin 20. studioalbumi.
Marillionin musiikista voi olla montaa mieltä, mutta yhtyeen työmaraalia tuskin kukaan voi kyseenalaistaa. Yhtye on vuonna 1983 ilmestyneen debyyttinsä jälkeen julkaissut 19. studioalbumia eli levyn laskennallisesti joka toinen vuosi. Käytännössä levyjä on tullut lähes joka vuosi, mitä nyt väliin on tullut muutamia pidempiä taukoja.
Yhtyeen tuotteliaisuutta selittää ainakin osin se että yhtyeen jäsenten välit ovat olleet poikkeuksellisen kitkattomat. Aivan yhtyeen alkuvaiheina kokoonpano eli ja etenkin rumpujakkara oli tuulinen paikka, mutta alkuperäisen vokalistin Fishin lähdettyä yhtyeestä vuonna 1988 ovet paukkuen on jäsenlista pysynyt muuttumattomana 34 vuotta. Vastaavaan ei moni rock-bändi yllä…
****
16. Miriodor: Elements
Elements on Miriodorin 10. studioalbumi.
Vuonna 1980 perustettu, mutta vasta kuutta vuotta myöhemmin ensimmäisen levynstä julkaissut ranskan-kanadalainen Miriodor edustaa avantprogen harvinaista vaudeville-suuntausta. Siinä missä avantproge on useimmiten varsin synkkää ja vakavaa touhua on Miriodorin musiikissa leikkisä, välillä lähes sirkusmainen, ote. Huumorin ja keveyden alla piilee kuitenkin myös tummempia pohjavärejä ja musiikki on yhtä harkittua ja monimutkaista kuin minkä tahansa muun avantprogeyhtyeen.
Miriodor on julkaissut levyjä suhteellisen tasaiseen tahtiin (edellinen levy Signal 9 ilmestyi 2017) ja kokoonpanona on myös pysynyt pitkään trio Bernard Falaise (kitarat, bassokitara, koskettimet), Pascal Globensky (koskettimet) ja Rémi Leclerc (rummut, perkussiot). Sama trio hoitaa homman kotiin vahvalla otteella myös Elementsillä.
Elements ei tarjoile sinänsä suuria innovaatioita Miriodorin kokonaan instrumentaaliseen sävellyksiin (ellei ”Alambicin” kevyitä sekvensointeja voi pitää sellaisina), mutta jalostaa yhtyeen tutuista aineksista hyvin miellyttävän kokonaisuuden. Mukana on tälläkin kertaa Gentle Giant -henkistä kontrapunktaalisuutta, Samla Mammas Mannan hulluttelua, Henry Cow’lle tyypillistä dissonanssia ja jatkuvasti liikkeessä pysyviä sävellyksiä. Kaikki kuorrutettu Miriodorin omalla hyvän tuulisella asenteella joka ei koskaan jämähdä imeläksi pliisuiluksi. Levyn kruunaa tasapainoiset soundit jotka tuovat mukanaan miellyttävää helposti kuunneltavuutta Miriodorin monimutkaiseen musiikkiin.
Elementsin kuusi 5-8 minuuttista biisiä muodostavat luontevan 42 minuuttisen kokonaisuuden jossa ei juuri ole heikkoja hetkiä. Toisaalta pitkän linjan Miriodor-faneille ei ei tarjolla myöskään ole suuria yllätyksiä mikä onkin levyn ainoa selkeä heikkous.
Koko uransa Cuneiformille levyttänyt Miriodor on vihjaillut että Elements jää luultavasti yhtyeen viimeiseksi levyksi. Jos näin käy on kyseessä kunniakas päätös sirkusprogen mestareille.
Parhaat biisit: ”Boomerang”, ”Alambic”, ”Conflit d’horaires”
17. Mike Oldfield, Simon Dobson, Royal Philharmonic Orchestra : Tubular Bells – 50th Anniversary Celebration
Mike Oldfield on ottanut kaiken irti debyyttialbumistaan Tubular Bellsistä. Hän on tehnyt legendaarisesta instrumentaalihitistään mm. pari jatko-osaa, remaken sekä kierrättänyt musiikin pääteemaa siellä täällä myös muilla levyillään. Tähän nähden Oldfield on ollut yllättävän vastentahtoinen sovittamaan Tubular Bellsia sinfoniaorkesterille. Etenkin kun huomioidaan että Oldfield on suuri klassisen musiikin ystävä ja että hänen suurin musiikillinen sankarinsa on Jean Sibelius. Tästä huolimatta ensimmäinen orkesterille sovitettu versio julkaistiin levynä jo vuonna 1975 nimellä The Orchestral Tubular Bells. Hanke oli hyvin levy-yhtiö-vetoinen, mutta orkesteroijana toimi Oldfieldin ystävä ja yhteistyökumppani David Bedford. Oldfield itse vieraili levyllä pienessä roolissa akustisen kitaran kera. Oldfield itse on puhunut orkestraalisesta Tubular Bellsistä melko kriittiseen sävyyn, mutta minusta Bedford teki sen kanssa varsin hyvää työtä. Sittemmin Oldfield on soittanut Tubular Bellsiä orkesterin kera 2000-luvulla Night On The Proms -kiertueella, mutta uusia levytyksiä ei ole tehty…
****
18. October Equus : Noches blancas, luces rojas
Noches blancas, luces roja on October Equusin kahdeksas studioalbumi.
Espanjalainen kitaristi Ángel Ontalva perusti October Equusin vuonna 2003 Madridissa. Aurinkoisesta kotimaastaan huolimatta October Equusin musiikki on varsin tummasävyistä vaikkei ehkä sentään synkäksi moitittavaa. Yhtyeen tyylilajina on kamarimusiikkimainen instrumentaalinen proge eli yhtye liikkuu suurin piirtein samalla tontilla kuin belgialainen Univers Zero. Avantprogeksi October Equusin musiikki on kuitenkin suht lempeää ja harmonista ja yhtyeen soundissa on runsaasti myös vaikutteita tavanomaisemmasta sinfonisesta progressiivisesta rockista. King Crimson on varmasti myös keskeinen vaikute Ontalvalle.
Noches blancas, luces roja (suomeksi suunnilleen ”Valkoiset yöt, punaiset valot”) on hieman poikkeuksellinen October Equus -levy monellakin tapaa. Yleensä yhtye on toiminut 6-7 henkisenä kokoonpanona jossa tavanomaista rock-instrumentaatiota on laajennettu puupuhaltimilla (usein kaksi fagottia), sellolla ja huilulla. Nyt yhtye on kutistunut kvartetiksi. Puhallinsoittajista on jäljellä enää fagotisti John Falcone, rumpuja soittaa Avelino Saavedra ja koskettimia yhtyeen pitkäaikainen jäsen Víctor Rodríguez. Ontalva itse soittaa kitaroiden lisäksi myös bassoa (Ontalva, myös tuotti, miksasi ja taiteili levyn kannet, todellinen auteur!).
Toinen poikkeuksellinen seikka on että siinä missä October Equus keskittyy yleensä noin 3-6 minuuttisiin proge-miniatyyreihin dominoi levyä tällä kertaa lähes 23 minuuttinen nimieepos. Ontalva sävelsi eeppisen ”Noches blancas, luces rojan” jo yhtyeen toista albumia varten, mutta se jäi syystä tai toisesta levyttämättä. Sävellys on hieman ongelmallinen sillä vaikka se pysyykin taitavasti koko ajan liikkeessä jatkuvasti muotoaan muuttaen ei se sisällä riittävästi vaihtelua ja dynamiikkaa pitääkseen kuuntelijan otteessaan alusta loppuun. Myös aiempaa suppeampi instrumenttipaletti tekee sävellykselle hallaa etenkin kun Ontalvan melankolisesti ujeltava sähkökitara on äänessä melkein koko ajan eikä hän vaihtele soundiaan riittävästi. Onneksi loppupuolella Falconen fagotti pääsee hieman enemmän ääneen. Kosketinsoittaja Rodríguez käyttää kappaleessa aiempaa enemmän mellotronmaisia soundeja joka tuo musiikkiin retroprogemaista henkeä. Natinoista huolimatta ”Noches blancas, luces roja” kulkee sujuvasti ja on miellyttävää kuultavaa vaikka olisikin hyötynyt pienestä editoinnista. Ontalva on taitava säveltäjä, mutta hän ei selvästikään ole omimmillaan eeppisessä mittakaavassa.
Levyn toinen puolisko koostuu October Equusille tyypillisemmän pituisista (3-8 min.) kappaleista. Yllättäen kaikki niistä on kosketinsoittaja Rodríguezin käsialaa. Rodríguezin tyyli ei eroa dramaattisesti Ontalvan tyylistä, mutta ainakin nimieepokseen verrattuna hänen kappaleensa ovat helpommin sulateltavia ja ne sisältävät vahvempia melodisia tärppejä. Etenkin Falconen fagotille Rodríguezin on sävellettänyt muutamia todella mainioita vuoroin keinuvia ja vuoroin hauskasti honkkaavia (honk-honk!) hetkiä. Myös Rodríguezin sävellykset olisivat kuitenkin hyötyneet laajemmasta instrumentaatiosta.
Noches blancas, luces roja on laadukasta avantprogea sieltä genren helpommasta laidasta, mutta October Equusin parhaiden levyjen tasoon se ei yllä.
Parhaat biisit: ”Arredia tempestad”, ”Entre rostros y sombras”, ”Un Viejo Conflicto”, ”Hasta el fin del tiempo”
****
19. Thierry Eliez: Emerson Enigma
Ranskalainen Thierry Eliez (s.1964) aloitti pianon soittamisen 4 vuotiaana ja opiskeli klassista musiikkia kymmenen vuotta kunnes siirtyi jazzin pariin. Nykyään Eliez tunnetaan progressiivisen rockin piireistä parhaiten Magman kosketinsoittajana. Eliez on suuri Keith Emersonin musiikin ystävä ja hän onkin sovittanut nyt levyllisen Emersonin musiikkia uudenlaisina sovituksina. Eliezilla on aiempaa kokemusta monimutkaisen musiikin uudellensovittamisesta sillä vuonna 2018 hän loi jazz-versioita Frank Zappan laulumusiikista (Zappa Songs).
Suurin osa cover-levyistä on täysin turhia tekeleitä. Ne mukamas tekevät kunniaa alkuperäiselle klassikoille, mutta tyytyvät aivan usein toistamaan originaalin sellaisenaan identtisillä tai lähes identtisillä sovituksilla. Tylsää ja tarpeetonta. Kiinnostavaksi coverit muuttuvat siinä vaiheessa kun ne sovitetaan radikaalisti uudelleen tai siirretään jopa johonkin aivan uuteen genreen. Yksi ilmeisimmistä tavoista sovittaa uudella tavalla rockbiisejä on tehdä niistä akustisia versioita. Eliezin Emerson-tulkinnat ovat valinneet tämän tien, mutta eivät tyydy vain tyypilliseen unplugged-käsittelyyn ne myös siirtävät ELP:n progressiivisen rockin jazzahtavan kamarimusiikin kontekstiin.
Eliezin sovituksissa on pääosassa luonnollisesti flyygeli jolla hän soittaa vaivattoman oloisesti Emersonin konstikkaat osuudet välillä heittäytyen myös improvisaatioihin jotka vievät musiikkia kivasti uusille vieraille urille. Eliezin soitto ei tosin yllä aivan yhtä raivoisaan energiaan kuin mihin Emerson parhaimmillaan kykeni, mutta liian kauas ei todellakaan jäädä. Ja pelkästään se on Eliezille suuri voitto että Emersonin mittavaa sähköisten kosketinsoittimien arsenaalia tai Carl Palmerin hyperaktiivista rumpalointia ei kaipaa missään vaiheessa. Tässä kohtaa kunniaa on tosin annettava myös Emersonin harmonisesti, rytmisesti ja melodisesti hienoilla sävellyksille jotka eivät todellakaan perustu pelkkään sähköiseen spektaakkeliin kuten usein tunnutaan kuvittelevan.
Eliezin flyygelin lisäksi levyllä soi merkittävässä roolissa jousikvartetti eli kaksi viulua, alttoviulu sekä sello. Eliezin itsensä laatimat jousisovitukset tukevat onnistuneesti pianoa joka yleensä johdattelee kappaleita. Siellä täällä jouset saavat aktiivisemman roolin tarjoten miellyttävää vaihtelua. Esimerkiksi ”Knife Edgessa” kuullaan mainio rouheasti soiva (ehkä tosin lievästi epävireinen?) viulusoolo. ”Trilogyssa” puolestaan sello pääse soittamaan mukavia pieniä soolojuoksutuksia.
Vokaalejakin levyllä kuullaan.
Olin oikeastaan aluksi hieman pettynyt että kappaleissa oli mukana vokaalit sillä olisi ollut kiinnostavaa kuulla instrumentaalisiksi sovitettuja versioita, mutta onneksi Eliez suoriutuu lauluhaasteesta yllättävän hyvin Hänen äänessään on riittävästi Greg Lakea, mutta hänen käheämmässä äänessään on myös sopivasti yökerhojazzin savuisaa lumoa joka sopii näihin sovituksiin erinomaisesti. ”Trilogyssa” Eliezin kanssa duetoi naisvokalisti Ceilin Poggilta. Poggin kanssa Eliez on levyttänyt aiemmin jazz-balladeja sekä chansoneita. Poggi saa ”Trilogyssa” myös soolo-osuuksia ja hän laulaa niin sanoitettuja osioita kuin vauhdikkaita sanattomia osuuksia. Muutenkin siellä täällä pitkin levyä käytetään mukavasti hyväksi sanattomia dubba-dubba-duu -vokalisointeja.
Kappalevalinnat ovat onnistuneita; on vaikea keksiä biisejä joita ehdottomasti olisi jäänyt kaipaamaan, mutta toisaalta ”Benny The Bouncerin” tilalla olisi kuullut mielellään jotain aivan muuta. Kaikilta ELP:n viideltä ensimmäiseltä levyltä kuullaan jotain tosin Pictures At An Exhibitionilta vain lyhyt pätkä. Tämä on toki ymmärrettävää sillä levyn nimi on Emerson Enigma ei Mussorgsky Enigma… The Nicen Five Bridges Suitelta kuullaan myös lyhyt ote yhdistettynä pieneen sirpaleeseen Emersonin ”Piano Concerto N°1:sta”.
Komeisiin kansiin kääritty levy on äänitetty pääosin laadukkaasti (sointi on hieman kolkko) mutta ”Trilogyn” vauhdikkaan pianosoolon taustalla kuuluu kummallista hälyääntä ja ”Suite N°1 Tarkus Enigma – Fuguessa” häiritsevää rahinaa ja kopinaa. Ikäviä pikku mokia jotka himmensivät ainakin omaa kuuntelunautintoani hieman.
Emerson Enigma on alusta loppuun nautinnollista kuultavaa ja menee ehdottomasti niiden harvalukuisten cover-levyjen joukkoon jotka oikeasti ansaitsevat olemassa olonsa.
Parhaat biisit: ”Suite N°1 Tarkus Enigma – Tarkus – Eruption + Stone Of Year”, ”Knife Edge (Including Sinfonietta and Suite Française)”, ”Trilogy”
****
Vuoden 2021 parhaat levyt löydät täältä
. Gong: Pulsing Signals
Pulsing Signals on Gongin ensimmäinen livelevy Daevid Allenin kuoleman jälkeen.
Gong-guru Daevid Allen kuoli syöpään vuonna 2015 77-vuotiaana. Sitä ennen hän oli esittänyt toiveen että yhtyeen tuolloinen kokoopano jatkaisi hänen kuolemansa jälkeen kitaristi Kavus Torabin (mm. Knifeworld ja Cardiacs) johdolla. Näin kävikin. Torabi seuranaan basisti Dave Sturt, rumpali Cheb Nettles, puhallinsoittaja Ian East sekä toinen kitaristi Fabio Golfetti ovat julkaisseet sittemmin kolme pätevää studiolevyä joista viimeisin The Universe Also Collapses ilmestyi vuonna 2019.
Tuplalevyn 90 minuutista runsas tunti kuluu Gongin kolmen uusimman levyn materiaalin parissa. On kunnioitettavaa ettei uusi kokoonpano ratsasta pelkästään Allenin ajan klassikoilla. The Universe Callapselta sen sijaan kuullaan peräti 36 minuuttinen siivu kahden pitkän biisin ”Forever Reoccurringin” ja ”My Sawtooth Waken” myötä. Eikä 15 minuuttiin venyvä, ehkäpä kaikkien aikojen suosituin Gong-biisi, ”Master Builder” yhtään hassummalta kuulosta sekään.
Torabin johtama kokoonpano soittaa taitavasti, mutta melko raskaalla otteella. Allenin tai Pierre Moerlenin -kausien jazz-vaikutteet ovat pitkälti poissa ja nyky-Gong panostaa enemmän sähkökitaravetoiseen psykedeliaan. Torabin Gong ei ole myöskään samalla tavalla leikkisää musiikkia kuin Allenin Gong usein vaan heidän käsissään Gong-musiikki ottaa tummempia sävyjä. Ehkäpä ajan henkeä osuvasti peilaten.
Pulsing Signalsin kohokohtia ovat reipas tulkinta Gong-klassikosta ”You Can’t Kill Me”, viehättävää kiemuraista psykedeelistä kitarointia sisältävä ”Rejoice!” ja ronskisti groovaava ja proggaava ”My Sawtooth Wake”.
Gong tuntuu olevan Torabin johtamana varmoissa käsissä ja tämän livelevyn perusteella yhtye on todella iskukykyinen myös konserttilavoilla. Jään odottamaan kiinnostuksella Gongin seuraavaa studiolevyä ja laitan varpaat ristiin sen puolesta että bändi toisi kiertueensa joskus myös Suomen kamaralle.
Parhaat biisit: ”You Can’t Kill Me”, ”Rejoice!”, ”My Sawtooth Wake”, ”Master Builder”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti