Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)

A Momentary Lapse Of Reason on Pink Floydin 13. studioalbumi.

Pink Floydin edellisen levyn The Final Cutin tekeminen oli ollut riitaisa prosessi ja välit Roger Watersin ja muun yhtyeen välillä olivat olleet heikot jo vuosien ajan. Waters oli ollut kiistattomasti yhtyeen The Dark Side Of The Moonista alkaneen menestyksekkäimmän aikakauden merkittävin jäsen. Hän oli paitsi ideoinut levyjen kantavat konseptit, kirjoittanut kaikki sanoitukset, säveltänyt suurimman osan materiaalista ja myös laulanut yhä kasvavassa määrin myös keskeisimmät vokaaliosiot. The Final Cutin jälkeen Watersille oli käynyt selväksi että hän ei enää halunnut työskennellä kitaristi David Gilmourin ja rumpali Nick Masonin kanssa. Pink Floydin perustajajäseniin kuuluva kosketinsoittaja Rick Wright oli savustettu ulos yhtyeestä Watersin toimesta jo The Wall -sessioiden aikaan.

The Final Cutin jälkeen Pink Floyd tuntui vain hiipuvan pois. Bändi ei lähtenyt kiertueelle eikä jäsenet ilmeisesti juurikaan olleet tekemisissä toistensa kanssa. Noin vuosi The Final Cutin ilmestymisen jälkeen Waters, Gilmour, Mason ja Pink Floydin manageri Steve O’Rourken kokoontuivat japanilaiseen ravintolaan puimaan lukuisia ristiriitojaan. Illallinen sujui yllättävän rattoisasti, ehkä liiankin sillä lopulta eri osapuolille jäi aivan vastakkainen kuva siitä mitä itseasiassa sovittiin. Gilmour ja Mason kuvittelivat että Pink Floyd jatkaa kuin ennenkin kunhan Watersin The Pros And Cons Of Hitch Hiking -levy on ilmestynyt. Waters puolestaan kuvitteli oman viestinsä menneen perille; Pink Floydia ei enää ollut olemassa.

Hieman myöhemmin Waters halusi päästä eroon O’Rourkesta, mutta tähän olisi vaadittu koko yhtyeen suostumus jota ei Gilmourilta ja Masonilta herunut. Watersia ärsytti myös levy-yhtiön alati kasvavat vaatimukset uudesta levystä. Tai ”tuotteesta” kuten Waters halveksuvasti levy-yhtiön vaatimukset muotoili. Waters päätti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän eroaisi Pink Floydista mikä paitsi vapauttaisi hänet O’Rourkesta niin myös velvollisuuksista levy-yhtiötä kohtaan. Ja koska Waters ei uskonut että Gilmour ja Mason uskaltaisivat, tai edes pystyisivät, jatkamaan Pink Floydina hän automaattisesti ajatteli että yhtye olisi tällä siirrolla taputeltu.

Lokakuussa 1985 Waters jätti ylemmän oikeusasteen tuomioistuimeen High Courtiin vaatimuksen että Pink Floydin nimeä ei voisi enää ikinä käyttää. Gilmour vastusti päätöstä. Oikeuden päätöstä jouduttaisiin odottamaan pitkään. Joulukuussa Waters ilmoitti julkisesti että Pink Floyd oli ”loppuun käytetty luovassa mielessä” ja että yhtyettä ei olisi enää olemassa. Tämä sisuunnutti etenkin Gilmourin ja hän alkoi suunnittelemaan seuraavaa siirtoaan.

Gilmourin vuonna 1984 julkaisema toinen soololevy About Face ei ollut myynyt hyvin ja hän oli joutunut soittamaan levyn ympärille rakennetulla kiertueella puolityhjille saleille. Gilmourille oli käynyt selväksi että hän olisi pulassa ilman Pink Floyd -brändiä. Gilmour onkin myöntänyt että hän koki tehneensä niin paljon töitä Pink Floydin eteen ettei hän ollut enää keski-ikäisenä valmis aloittamaan nollasta. Kun oli aika ryhtyä tekemään seuraavaa levyä Gilmourista alkoi tuntumaan yhä vahvemmin siltä että ehkä se pitäisi julkaista Pink Floyd -nimen alla.

Nick Mason puolestaan oli julkaissut vähälle huomiolle jääneen levyn nimeltä Profiles yhdessä 10cc/Mike Oldfield -kitaristi Rick Fennin kanssa. Gilmour vieraili kitaristina ja vokalistina levyn yhdellä kappaleella ja tuo yhteistyö sai heidät keskustelemaan yhteisen levyn tekemisestä. Ennen Masonin mukaan tuloa Gilmour oli työstänyt jo joitakin kuukausia musiikkia yhdessä kosketinsoittaja Jon Carinin kanssa. Gilmour oli tutustunut vain hieman yli parikymppiseen Cariniin soittaessaan Live Aidissa Bryan Ferryn bändissä. Carinista tulisi pitkäaikainen Pink Floydin kiertuekokoonpanon jäsen.

Tuottajaksi Gilmour sai houkuteltua The Wall -levyllä hienoa työtä tehneen Bob Ezrinin joka oli tuottanut myös About Facen. Tämä suututti Watersia entisestään sillä hän oli itse käynyt alustavia neuvotteluita Ezrinin kanssa tuottajanpestistä hänen omalle seuraavalle soololevylleen. Itseasiassa Ezrin jopa hyväksyi homman, mutta perui sitten viime hetkellä. Waters koki Ezrinin loikkaamisen Gilmourin leiriin petoksena ja henkilökohtaisena loukkauksena vaikka käytännössä Ezrinin valinta kiteytyi ilmeisesti lähinnä siihen että Watersin levyn tehdäkseen hän olisi joutunut siirtämään perheensä pitkäksi aikaa Englantiin. Gilmourin projekti tarjosi Ezrinille joustavampia aikatauluja ja työoloja. Watersia asia vitutti kuitenkin vielä viisi vuotta myöhemmin sillä hänen vuoden 1992 soololevyltä Amused To Death löytyy kitkerä tekstinpätkä ”Each man has his price Bob, and yours was pretty low”. Auts!

Gilmour, Mason ja Carin ryhtyivät äänittämään A Momentary Lapse Of Reasoniksi nimettyä (vaihtoehtoina palloteltiin Of Promises Brokenia, Signs Of Lifea ja Delusions Of Maturitya, mutta ne tuomittiin liian helpoiksi kohteiksi Watersin pilkalle) levyä Gilmourin Thames-joelle ankkuroiduissa jokilaivaksi joka oli muunnettu laadukkaaksi studioksi. Musiikkia rakennettiin modernisti tietokoneiden avulla sekvenssoimalla, runsaasti syntetisaattoreita käyttäen ja rytmiraidat pääosin rumpukoneilla hoitaen. Gilmour tietysti soitti kitarat ja Ezrin soitti väliaikaiset bassoraidat. Koskettimien soitto jaettiin Carinin, Gilmourin ja Ezrinin kesken.

Mason ilmeisesti soitti osan rumpuraidoista, mutta ne pyyhittiin pääosin pois studiorumpaleiden esitysten tieltä kun äänitykset siirtyivät Los Angelesiin. Gilmour on kertonut Masonin olleen ”katatoninen” ja lähes soittotaidoton. Syyksi Masonin romahdukseen Gilmour on esittänyt että Watersin diktatoorinen käytös olisi murskannut Masonin itseluottamuksen ja vienyt rumpalilta soittotaidot. Gilmourin väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua sillä 1987 julkaistiin saman vuoden helmikuussa äänitetty Michael Mantlerin konserttilevy Live jolla Mason soittaa ihan kelvollisesti ja selviää jopa joten kuten mestarirumpali Jack DeJohnetten aluperin kannuttelemista osioista. Oli syy mikä hyvänsä Nick Mason keskittyi rakentelemaan levylle lähinnä äänitehosteita eikä hänen soittoaan kuulla suurimmassa osassa biisejä lainkaan. Ja kun kuullaan niin lähinnä vain taustalle jäävissä perkussioissa. Surullista. Etenkään kun Masonia paikkaavat sessiorumpalit Jim Keltner ja Carmine Appice eivät varsinaisesti onnistu hekään soittamaan mitään erityisen kiinnostavaa. ”Oikeiden” rumpujen lisäksi, jotka nekin taitavat olla lähes täysin sähkörumpuja, levy sisältää myös runsaasti ohjelmoituja rytmejä.

Studiomuusikot ja ulkopuoliset tuottajat olivat tuttu näky Pink Floydin levyillä The Wallista alkaen, mutta Gilmour vie ”vierastyövoiman” hyödyntämisen A Momentary Lapse Of Reasonilla uudelle tasolle. Studiomuusikkoarmeijan (levyllä soittaa/laulaa 17 vierailijaa) lisäksi Gilmour haki apua nimittäin myös kappaleiden säveltämiseen ja sanoittamiseen. Itseasiassa jopa teemaa lähdettiin etsimään ulkopuolisen avun turvin.

Gilmour yritti metsästää levylle konseptia ja pallotteli asiaa Eric Stewartin (10cc), runoilija Roger McCoughin ja kanadalaisen laulunkirjoittaja Carole Popen kanssa, mutta mitään tyydyttävää ei saatu aikaiseksi. Lopulta Gilmour luovutti ja päätti että johtoteemaa ei tarvita ja kappaleet saisivat toimia omillaan. A Momentary Lapse Of Reasonista tulisi Pink Floydin ensimmäinen studioalbumi 14 vuoteen ilman kappaleita yhdistävää teemaa (joki toistuu eräänlaisena metaforana silti pitkin levyn sanoituksia). Kolme sanoituksista delegoitiin Anthony Mooren kirjoitettavaksi. Moore oli aiemmin ollut Slapp Happyn ja Henry Cow’n jäsen ja aikoinaan jakanut jopa saman manageritoimiston kuin Pink Floyd.

Stewartin sessioiden ohella Gilmour kokeili laulujen kirjoittamista myös Roxy Music -kitaristi Phil Manzaneranja 10cc:n Eric Stewartin kanssa. Lopulta levylle päätyi vain yksi Manzaneran kanssa sävelletty biisi. Lisäksi yhden jaetun sävellyskrediitin sai Ezrin, Carin ja kosketinsoittaja Patrick Leonard. Masonia tai viime hetkellä mukaan hyväksyttyä Rick Wrightia ei kappaleiden tekijäluettelosta löydy.

Wright oli ollut tarjolla mukaan jo pitkään. Wrightin vaimo oli anellut jo projektin alkuvaiheissa että löytyisihän hänen mielelleen paikka yhtyeessä, mutta Gilmour suhtautui ehdotukseen varauksella. Olihan hän ja Mason sijoittaneet reilusti omaa rahaansa (Mason panttasi jopa Ferrarinsa) jotta hanke saataisiin liikkeelle. Eivätkä he varsinaisesti kaivanneet lisää partnereita jakamaan pottia. Etenkin kun Wrightin soittokunnosta ei ollut takeita. Lopulta Wright kuitenkin kutsuttiin mukaan aivan äänitysten loppuvaiheessa, mutta vain vierailijan roolissa. Wrightin panos jäi pieneksi: hän lauloi levylle muutamia lauluharmonioita ja soitti parin biisin taustalle hieman Hammond-urkua (noiden kohtien bongaaminen ei ole helppoa!). Hän soitti myös yhden soolon ”On The Turning Away” -biisiin, mutta sekin jätettiin lopullisessa miksauksessa pois. Lienee selvää että Wright otettiin mukaan jotta Gilmourin ja Masonin Pink Floyd -kaappaus näyttäisi julkisuudessa paremmalta ja tekisi kenties heidän keissistään vahvemman Watersia vastaan oikeussaleissa. Huvittavaa kyllä kosketinsoittaja Tony Kaye otettiin takaisin Yesiin aivan vastaavista syistä kun kyseinen yhtye teki paluuta 90125 -levyllään neljä vuotta aikaisemmin. 80-luku oli keinotekoisuuden aikakautta ja se päti usein myös bändien kokoonpanoja.

David Gilmour, Nick Mason ja Rick Wright. Alkuperäisen levyn vihkosessa kuvassa esiintyi vain Gilmour ja Mason. Wright editoitiin myöhemmin mukaan.

Projektiin värvättiin vielä yksi merkittävä hahmo Pink Floydin menneisyydestä. Kansisuunnittelija Storm Thorgerson joka oli suunnittelijatoimisto Hipgnosiksen nimissä suunnitellut Pink Floydin kannet ennen The Wallia sai toimeksiannon jälleen. Thorgerson tarttui sanoituksissa toistuvaan joki-teemaan ja rakensi sen pohjalta upean kannen jossa 800 sairaalasänkyä kiemurtelee kuin joki hiekkarantaa pitkin. Kansi on erityisen vaikuttava koska kuva ei ole minkään halpa kuvamanipulaatio vaan Thorgerson tiimeineen todella raahasi sängyt rannalle kuvaa varten. Tämän aitouden aistii kuvasta ja se antaa sille voimaa johon paraskaan kuvankäsittelyohjelmassa rakennettu versio ei pystyisi.

Lue myös: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)

Levy alkaa eteerisellä instrumentaalilla ”Signs Of Life. Lähinnä äänitehosteiden ja syntetisaattoreiden ambient-henkinen kollaasi jonka lopussa aivan kuullaan hieman Gilmourin vahvasti kaiutettua sähkökitaraa. ”Signs Of Life” pyrkii täyttämään selvästi samaa tehtävää kuin ”Shine On You Crazy Diamondin” pitkä intro, mutta vastaavasta magiasta jäädään kauas ja neljä minuuttinen instrumentaali tuntuu runsaasti kestoaan pidemmältä. Ja siis pelkästään huonolla tavalla.

Yksi hauskimmista levyyn liittyvistä tarinoista on anekdootti siitä miten levy-yhtiö CBS:n edustaja Stephen Ralbovsky reagoi Gilmourin ensimmäisiin demoihin. Ralbovsky ilmoitti Ezrinille ja Gilmourille tylysti ettei ”heidän tekeleensä kuulosta paskan vertaa Pink Floydilta” ja lähetti miehet takaisin verstaalle. Veikkaisin että ”Signs Of Life saattaa hyvinkin olla yksi suorista reaktioista tuohon kommenttiin.

Albumin toinen biisi ”Learning To Fly” nostaa sykettä ja oli ensimmäisenä sinkkuna albumin sisäänheittotuote.Se onkin kohtuullisen mukaansatempaava popralli joka muistuttaa pitkälti Gilmourin toisen sooloalbumin About Facen musiikkia. Mitään erityisen pinkfloydmaista suoraviivaisessa ja simppelissä biisissä ei oikeastaan ole paitsi tietenkin Gilmourin sähkökitara joka soikin jälleen kauniisti. Rytmisesti kappale on pystyyn kuollut. Veltosti kalskaavat elektroniset rummut ovat tylsää kuultavaa. ”Learning To Flyn” sanoitukset kuvailevat kirjaimellisesti Gilmourin ja Masonin yhteistä harrastusta lentämistä. Herrojen ympäristörikoksen kuvailu ulkoistettiin tosin palkolliselle ja tyhjänpäiväisen tekstin kirjoitti Anthony Moore.

Kolmas raita ”The Dogs Of War” on levyn kohokohta. Kuusi minuuttinen ”The Dogs Of War” on konemaisesti pääosin hitaassa 12/8 tahtilajissa sykkivä mekaaninen blues joka tuntuu ”Welcome To The Machinen” etäiseltä sukulaiselta. Se tuo levylle aavistuksen särmää ja sen teemassa on hitunen watersmaista kitkeryyttä. Valitettavasti Mooren kirjoittamat sanoitukset sotia rahan ja vallan vuoksi lietsovista katalista poliitikoista kertovat jäävät melko laimeiksi ja olisivat vaatineet hieman lihaa luidensa päälle.

”The Dogs Of Warissa” kuullaan mukavan likainen saksofonisoolo osiossa joka hieman ”Moneyta” muistuttaen loikkaa rokkaavaan 4/4 tahtilajiin.

Olen ymmärtänyt että ”The Dogs Of War” on suorastaan vihattu kappale Pink Floyd -fanien keskuudessa. Muistan kuinka se aikoinaan äänestettiin merkittävässä fanzinessa Brain Damage jopa yhtyeen historian heikoimmaksi raidaksi. Olen vahvasti eri mieltä. Minusta ”The Dogs Of War” on levyn onnistunein raita ja joka osoitti mahdollista uutta suuntaa jossa oli kuitenkin mukana aavistus vanhan Pink Floydin geenejä. Levyn steriili hi-tech -soundimaailma istuu myös ”The Dogs Of Wariin” paremmin kuin moniin muihin albumin raitoihin.

Epämääräisillä videopelimäisillä piipityksillä alkava ”One Slip” kääntää kasarinupit kaakkoon. Yhdessä Phil Manzaneran kanssa sävelletty biisi on aitoa kasarijuustoa joka tuntuu räätälöidyltä kuunneltavaksi kalliissa urheiluautossa pastellisävyisen pikkutakin hihat käärittynä. Biisiä määrittelee jähmeästi tamppaavat sähkörummut ja Gilmourin innoton laulusuoritus. Loppupuolella Tony Levinin Chapman Stick nostetaan pintaan mikä nostaa hieman kiinnostusta, mutta jotain kummaa hänenkin soundilleen on tehty: yleensä niin upealta kuulostava Levinkin soittaa jotenkin mekaanisesti.

Viides raita ”On the Turning Away” on hieman kelttiläisen kuuloinen, harmonisesti hyvin yksinkertainen, balladi. Kyseessä on hyvin 80-luvulle tyypillinen maailmanpelastusbiisi joilla yksityiskoneilla ympäri planeettaa lennelleet corporate-popparit puhdistivat omaatuntoaan. Sanoituksissa ilmoitetaan latteasti että ”emme käännä enää selkäämme” maailman ongelmille. Vai niin ja jaahas. No Gilmourin kunniaksi on kuitenkin sanottava että hän on myöhemmin käyttänyt mittavaa omaisuuttaan useasti edistämään monia hyväntekeväisyyshankkeita. Se ei tätä kappaletta kuitenkaan pelasta, mutta sen sijaan loppupuolella Gilmourin massiivisella soundilla soiva pitkä sähkökitarasoolo on vaikuttavaa kuultavaa ja yksi levyn parhaista hetkistä.

”On the Turning Away” päättää levyn A-puoliskon. Valitettavasti B-puoli on jopa ensimmäistä laimeampi.

Kosketinsoittaja Patrick Leonardin kanssa sävelletty ”Yet Another Movie” maalailee suht onnistuneesi kylmän viileitä tunnelmia ja sisältää keskivaiheillaan koko levyn eloisimman hetken mitä tulee rumpujen soittoon. Ja kas vain kun tein tutkimusta tätä kirjoitusta varten ilmeni että kyseessä ilmeisesti ainoa kohta levyllä jossa vanhan kunnon Mason päästetään irti rumpusettinsä kanssa! Ehkäpä Mason olisi sittenkin pitänyt päästää pitämään konehuoneesta huolta hieman useammin.

Levyn väsyneintä antia edustaa instrumentaalibiisi ”Terminal Frost” ja sen ympärille viritetyt ”New Machine Part 1” ja ”Part 2” jotka perustuvat Gilmourin tylsään vocoder-lauluun. Paikallaan jumittava ”Terminal Frost” säksättää ja puksuttaa laiskan pulskeasti kuusi minuuttia eikä jätä minkäänlaista muistijälkeä. John Helliwellin (Supertramp) saksofoni nousee kappaleessa keskeiseen rooliin. Hieman vaihtelevalla menestyksellä. ”Terminal Frost” oli sävelletty jo vuosia aiemmin ja sen tarkoitus oli päätyä aikanaan Gilmourin kolmannelle soololevylle.

A Momentary Lapse Of Reasonin päättää sen pisin kappale, kahden minuuttia kestävä, ”Sorrow”. Kyseessä on hieman turhauttava tapaus koska ”Sorrow” on sävellys jolla olisi ollut potentiaalia olla levyn mestariteos, mutta joka jää sovituksensa johdosta hieman torsoksi. Gilmour on kerrottu rakennelleen kappaleen yksinään kasaan yhden viikonlopun aikana Astorialla eikä siihen ilmeisesti lisätty myöhemmin kuin hitunen Wrightin syntetisaattoreita, Levinin bassokitara ja hieman taustalaulua. Kappaletta kramppaa todella kömpelö ja pökkelösti ohjelmoitu rytmiraita. Oikeaa rumpalia ei käytetty lainkaan. Köpösestä toteutuksestaan huolimatta ”Sorrowissa” on aitoa draamaa ja sen runolliset sanoitukset tutkailevat tehokkaasti surun ja menetyksen tematiikkaa. Kappaletta kannattelee vahvasti Gilmourin vuoroin liitävä, vuoroin ärjyvä sähkökitara.

Lue myös

Paradoksaalisesti A Momentary Lapse Of Reason kuulostaa liikaa ja liian vähän Pink Floydilta. Se viittailee vaisusti yhtyeen uljaaseen menneisyyteen ja samaan aikaan sen uudet innovaatiot liittyvät lähinnä soundimaailmaan joka on yritetty virittää viimeisen päälle ajanmukaiseksi. Valitettavasti siinä missä Pink Floydin kultakauden levyjä määritteli upean ajattomat hifistiset äänimaisemat niin onkin valtava harmi että Ezrin ja Gilmour eivät onnistuneet edes tällä saralla vaan erehtyivät ruuvaamaan soundit liikaa 80-luvun ikävimpien trendien mukaisiksi ja tuomitsivat sen sitä myöten myös vanhenemaan hetkessä. Vaikuttaa siltä että Gilmour itse on samaa mieltä sillä levystä ilmestyi vuonna 2019 remix jossa siitä on pyritty riisumaan mahdollisimman paljon pois kasarikimallusta. Ihan kiinnostava kokeilu, mutta olin yllättynyt miten vähän se levyä loppujen lopuksi onnistui parantamaan.

A Momentary Lapse Of Reason on turvallisen keskinkertainen miljoonan dollarin (vähättelyä varmasti!) tuote stadioneille. Vastine jättimäiselle Hollywood blockbusterille joka vetää elokuvasalit täyteen hetkeksi ja lisää popcornin myyntiä 200%, mutta joka ei jätä minkäänlaista pysyvämpää muistijälkeä. A Momentary Lapse Of Reasonista puuttuu Pink Floydin aiempien levyjen provokatiivisuus ja tietynlainen mystiikka. Aivan alkuaikojen psykedelia ja avantgarde-vaikutteet olivat toki jo kadonneet aiemmin joten niitä ei ollut enää kohtuullista odottaakaan.

Roger Waters kutsui levyä ”näppäräksi väärennöksi” ja moitti biisejä yleisesti ottaen kehnoiksi ja Gilmourin sanoituksia käsittämättömän luokattomiksi. Mikä on oikeastaan yllättävän lempeä luonnehdinta mieheltä joka tunnetaan hyvin ärkäkkäänä kommentaattorina. Hupaisaa kyllä Richard Wright on myöhemmin todennut Watersin olleen oikeassa. Gilmour itse on todennut että kyseessä ei ole Pink Floydin paras levy, mutta että hän teki parhaansa sen eteen pyrkien palauttamaan musiikin ja sanoituksien tasapainon joka hänestä oli Watersin dominoimana kallistunut liikaa jälkimmäisten puolelle.

On kiinnostavaa että A Momentary Lapse Of Reasonin edeltäjästä The Final Cutista puhuttaessa on hyvin yleistä leimata se oikean Pink Floyd -albumin sijasta ”vain Roger Watersin sooloalbumiksi”. Eikä siinä sinänsä mitään, tuolle näkemykselle on ihan hyvät perusteet sitä en kiellä, mutta ihmettelen vain kovasti miksi ihmeessä A Momentary Lapse Of Reasonista harvemmin puhutaan ”vain David Gilmourin” sooloalbumina. Sillä sitähän se kaikkien faktojen valossa todellisuudessa on. The Final Cutilla sentään esiintyi kolme Pink Floydin pitkäaikaista jäsentä kautta levyn, mutta A Momentary Lapse Of Reasonin musiikista vähintään 90% Gilmouria ja studiomuusikkoarmeijan soittamaa minkä lisäksi sävellys – ja sanoitustyöhönkin on haettu poikkeuksellisen paljon apua yhtyeen ulkopuolelta.

Watersin ja Gilmourin kiistat sovittiin lopulta oikeuden ulkopuolella jouluna 1987. Mitä kaikkea sopimus sisältää on epäselvää, mutta ilmeisesti Waters sai itselleen laajat oikeudet The Wall -levyyn ja Gilmour ja kumppanit saivat jatkaa esteettä Pink Floydin nimen alla. Onnellinen loppu? Ei sentään. Molemmin puolinen katkeruus elää yhä lähes 40 vuotta myöhemmin.

Yllättävää tai ei A Momentary Lapse Of Reason menestyi erinomaisesti. 80-luvun muovisen popmusiikin ympäristössä oli selvästi tilaa vielä yhdelle muoviin kääritylle dinosaurukselle. Gilmourin Pink Floyd liittyi Genesiksen ja Yesin kaltaisten 70-luvun progebändien joukkoon joka onnistui myymään itsensä uudelle yleisölle samaan aikaan säilyttäen ainakin osan vanhoista faneista. A Momentary Lapse Of Reason ei yltänyt kymmenen miljoonan myyntiluvuillaan sentään The Dark Side Of The Moonin ja The Wallin kaltaisten megahittien tasoon, mutta myi kuitenkin reippaasti paremmin kuin edeltäjänsä The Final Cut. Ja mikä Gilmourille ja Masonille tärkeintä Watersin soololevyt jäivät kauas taakse (erityisesti taiteellisesti ja kaupallisesti epäonnistunut Radio K.A.O.S.). Gilmour oli napannut menestyksekkäästi Pink Floydin hallintaansa ja päihittänyt nemesiksensä niin levymyynnissä kuin konserttivetonaulana. Gilmourin ja Watersin näihin päiviin asti kestäneessä kylmässä sodassa Gilmour johti toistaiseksi 2-0.

Parhaat biisit: ”The Dogs Of War”, ”Sorrow”

Lue myös: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Signs of Life – 4:24
Learning to Fly – 4:53
The Dogs of War – 6:05
One Slip – 5:10
On the Turning Away – 5:42
Yet Another Movie – 6:13 6a) Round and Around – 1:13
A New Machine (Part 1) – 1:46
Terminal Frost – 6:17
A New Machine (Part 2) – 0:38
Sorrow – 8:45

Pink Floyd

David Gilmour: laulu, kitarat, koskettimet, sekvensserit, tuotanto Nick Mason: elektroniset ja akustiset rummut, puhe, äänitehosteet.

Muut muusikot

Richard Wright: taustalaulu, piano, Hammond-urut, Kurzweil-syntetisaattori Bob Ezrin: koskettimet, lyömäsoittimet, sekvensseri, tuotanto Jon Carin: koskettimet Patrick Leonard: syntetisaattorit Bill Payne: Hammond-urut Michael Landau: kitara Tony Levin: bassokitara, Chapman Stick Jim Keltner: rummut Carmine Appice: rummut Steve Forman: lyömäsoittimet Tom Scott: alttosaksofoni, sopraanosaksofoni John Helliwell: saksofoni Scott Page: tenorisaksofoni Darlene Koldenhoven: taustalaulu Carmen Twillie: taustalaulu Phyllis St. James: taustalaulu Donny Gerrard: taustalaulu