Union on Yesin 13. studioalbumi.
Yesin edellisen levyn, Big Generatorin, tekeminen oli ollut tuskallinen prosessi. Tämä oli erityisen kirvelevää, sillä kukaan bändin jäsen ei ollut vaivalla aikaan saatuun lopputulokseen erityisen tyytyväinen, eikä levy vastannut myöskään kaupallisesti 90125:sen asettamiin odotuksiin. Urhoollisesti yhtye kuitenkin promotoi levyään Yhdysvalloissa ja Japanissa marraskuusta 1987 aina huhtikuuhun 1988 asti.
Muutoksia oli silti luvassa sillä toukokuussa 1988 pidetyn levy-yhtiö Atlanticin 40-vuotisjuhlakonsertin jälkeen vokalisti Jon Anderson hyppäsi Yes-kelkasta toistamiseen.
Julkisuudessa Anderson on esittänyt lähtönsä syyksi erimielisyydet musiikillisesta linjasta ja erityisesti liiallisen pop-hakuisuuden. Tämä voi olla tottakin, mutta luultavasti vaakakupissa painoi vähintään yhtä paljon se, Anderson ei Yesin alkuperäisenä voimahahmona voinut tyytyä sivustakatselijan rooliin johon hän oli väistämättä ajautunut basisti Chris Squiren ja etenkin uuden kitaristi/säveltäjä Trevor Rabinin päästyä niskan päälle 90125:sen jättimäisen menestyksen myötä.
Rabin julkaisi kohtalaisen AOR-levyn Can’t Look Away kesällä 1989, mutta muuten jäljelle jäänyt Yes tuntui keskittyvän lähinnä elämästä nauttimiseen. Etenkin Squire panosti täysillä tähän sektoriin, ja hänen elämänsä oli Los Angelesissa ilmeisesti vuosien ajan yhtä jatkuvaa juhlaa.
Andersonin leiri oli touhukkaampi. Andersonin oli kasannut oman Yesinsä rumpali Bill Brufordin, kosketinsoittaja Rick Wakemanin ja kitaristi Steve Howen ympärille. Nimeä Yes he eivät tietenkään voineet käyttää joten yhtyeen nimeksi tuli vähemmän ytimekäs, mutta toisaalta itsensä tehokkaasti selittävä Anderson Bruford Wakeman Howe. Kvartetti julkaisi mainion esikoislevynsä kesäkuussa 1989.
Levyjulkaisun jälkeen ABWH oli kiertänyt menestyksekkäästi ja oli palannut pian kiertueen jälkeen studioon tarkoituksenaan äänittää seuraava levy. Tässä vaiheessa nelikko löi kuitenkin nopeasti kollektiivisen päänsä seinään. Siinä missä ensimmäinen ABWH-levy oli huolella demottu ja valmisteltu Andersonin toimesta ennen varsinaisia äänityksiä ei kvartetilla tällä kertaa ollut juurikaan valmista materiaalia kasassa. Tämä ei välttämättä olisi kuitenkaan ollut ongelma jos yhtyeen olisi annettu rauhassa kehitellä musiikkiaan sillä Bruford on kertonut että hänellä ja Howella ja Wakemanilla oli kypsymässä varsin kiinnostavaa materiaalia. Näin ei kuitenkaan käynyt sillä levy-yhtiö puuttui asiaan ja ilmoittaen, että tällä kertaa mukana olisi syytä olla hittejä eikä A&R -väki ollut vakuuttunut, että ABWH:n toistaiseksi kasaan kyhäämät aihiot sellaisia tuottaisivat.
Levy-yhtiön vaatimukset sysäsivät käyntiin sarjan tapahtumia jotka lopulta johtivat surullisen kuuluisaan Union -levyyn. On hieman koomista, mutta ehkä enemmänkin surullista, miten nopeasti Andersonin takki kääntyi. Vielä muutama vuosi aiemmin hän oli uhonnut kulkevansa omaa tietä asettaen oman musiikillisen muusansa etusijalle. Be gone you ever piercing Power Play machine! Nyt Anderson kuitenkin taipui ja lähti ruinaamaan hittejä… mistäpäs muualta kuin Trevor Rabinilta!
Trevor Rabin on kertonut, että Anderson pyysi häntä mukaan jopa soittamaan tekeillä olevalle ABWH-levylle. Mitäköhän Howe olisi tästä tuumannut? Hitit oli kuitenkin prioriteetti numero yksi ja Rabin tarjosi Andersonille kolme demoa. Näistä Anderson saisi valita yhden ja loput Rabin pitäisi itsellään. Anderson kuitenkin halusi kaikki kolme biisiä ja lopulta kahden eri leirin managementit puuttuivat peliin ja alkoivat juonimaan reunionia joka yhdistäisi ”itärannikon-Yesin” (ABWH) ja ”länsirannikon-Yesin”.
On aavistuksen kummallista miksi erityisesti Rabin ja Squire suostuivat yhdistymiseen, mutta asiaan vaikutti luultavasti se, että he eivät yksinkertaisesti olleet saaneet omaa Yesiänsä liikkeelle. Uudeksi vokalistiksi oli kaavailtu niin Supertrampin entistä laulajaa Roger Hodgsonia kuin nuorempaa Billy Sherwoodia joka vaikutti AOR:ää ja progea yhdistelevässä World Trade -yhtyeessä. Hodgson ei ilmeisesti lopulta halunnut ottaa pestiä vastaan ja sinänsä imarreltu Sherwood koki että Andersonin saappaat olivat hänelle liian suuret. Sherwoodista tuli kuitenkin osa Union-projektia ja hän vaikutti myöhemmin myös Yesissä ja peri lopulta jopa Chris Squiren paikan tämän kuoleman jälkeen. Rabinin ja Squiren yhdistymishaluja kasvatti myös se, että molempia poltteli kovasti päästä taas kiertämään ja puolivalmis ABWH-levy tarjosi tähän nopean reitin. Eikä pidä unohtaa, että Squire luultavasti tarvitsi rahaa jotta juhlat Los Angelesissa voisivat jatkua entisellään.
Vaikka yhdistymisen motiivit eivät välttämättä olleet erityisen ylevät niin onko idea silti lainkaan hullumpi? Ei tietenkään. Esimerkiksi Ornette Coleman soitti usein kokoonpanoilla joka tuplasi samoja instumentteja ja Yesin aikalainen King Crimson kasasi vain muutamaa vuotta myöhemmin ylistetyn ”tupla-trion” (kaksi kitaristia, kaksi basistia, kaksi rumpalia).
Valitettava totuus on kuitenkin, että Unionilla ei tapahtunut mitään todellista fuusiota. Ristiinpölytystä itä – ja länsirannikoiden Yesien välillä kuullaan levyllä nimittäin hyvin vähän. Anderson laulaa kyllä jonkin verran kaikissa Rabin-Yesin biiseissä ja Squire puolestaan hoitaa osan taustavokaaleista ABWH:n raidoissa, mutta siinäpä se.
Tragikoomiseksi tilanne muuttuu kun tarkastellaan levyn kansivihkosesta, että ketäs kaikkia levyllä soittaakaan. Mukana on peräti 14 studiomuusikkoa (taustalaulajat pois lukien). Mihin tällaista kaartia tarvitaan kun kasassa on kahdeksanhenkinen mega-Yes joka suurimmaksi osaksi koostuu virtuooseiksi ylistetyistä muusikoista? Palataan tähän hieman myöhemmin ja käydään käsiksi itse musiikkiin.
Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)
Tyylillisesti Unionin musiikki on, hieman yleistäen, suht selvää jatkumoa 90125:n ja Big Generatorin proge-vaikutteilla kuorrutetulle pop/rockille. Keskimäärin Unionin biiseissä on on kuitenkin aavistuksen rokkaavampi, ja jopa raskaampi, ote. Hetkittäin mennään suorastaan hardrockin puolelle. On oikeastaan hieman outoa, että levy jota Jon Anderson dominoi on näinkin rock.
Unionin voi paloitella tekijöiden mukaan monella tapaa. Ilmeisin jako on tietenkin ABWH ja länsirannikon-Yes jotka muodostavat kaksi pääleiriä. Näistä kahdesta leiristä hieman irrallisina erottuu pari yksittäistä kappaletta.
Ensimmäinen näistä irrallisista biiseistä on Steve Howen akustinen soolokappale ”Masquerade”. Kyseessä on Howelle tyypillinen notkeaa melodista kitaransoittoa sisältävä pariminuuttinen miniatyyri. Howen soolokitarakappaleilla on pitkät perinteet sillä ensimmäiset kuultiin jo The Yes Albumilla ja Fragilella. Vuosikymmeniä myöhemmin tällaiset biisit eivät enää ole mielestäni bändilevyillä kovin perusteltuja kun kaikilla jäsenillä on omat soolouransa, mutta sinänsä miellyttävästä biisistä on kyse. Ja Yesin kannalta raita epäilemättä kannatti ottaa mukaan sillä se sai Grammy-ehdokkuuden vuoden parhaasta instrumentaalibiisistä. Hyvää mainosta levylle!
Toinen irallisista kappaleista on myös instrumentaali. Alle minuutin mittainen ”Evensong” on Brufordin ja Tony Levinin (Levin jatkaa ABWH:n basistina myös Unionilla) rumpu/stick-duetto on lempeä tunnelmointi joka tuntuu kuulostaa introlta jollekin King Crimsonin sähäkälle 80-luvun biisille. Tai miksei vaikka uudelle Yes-eepokselle. Tällaisenaan se jää kuitenkin täysin irralliseksi miniatyyriksi ja veikkaanpa, että jopa Bruford on ihmetelly että miksi se päätyi mukaan levylle.
Länsirannikon Yes eli Rabinin posse tarjoilee levylle neljä biisiä jotka ovat ”Lift Me Up”, ”Saving My Heart”, ”Miracle of Life” ja The More We Live – Let Go”.
”Lift Me Up” on Rabinin ja Squiren nimiin merkitty biisi ja yksi niistä demoista jotka Rabin alunperin tarjosi ABWH:lle (mitä kahdelle muulle demolle tapahtui on minulle epäselvää). Lopulta kappaleen esitti kuitenkin nimenomaan länsirannikon-Yes Andersonin vokaaleilla kuorrutettuna. Kyseessä on ihan tehokas rock-biisi joka olisi sopinut mainiosti 90125:lle, mutta ei olisi erottunut joukosta ainakaan mitenkään positiivisesti. Hieman yhdentekevä raita. ”Lift Me Up” oli levyn ensimmäinen sinkku ja siitä muodostui jopa pienoinen hitti.
”Saving My Heart” on Rabinin sävellys. Hieman imelä biisi on kevyttä reggae-poppia joka on varustettu Rabinille tyypillisellä ISOLLA kertosäkeellä. Jopa Rabin oli sitä mieltä, että kappale ei sovi lainkaan Yesille, mutta Anderson vaati sen mukaan ottamista. Virhe. Union on epämääräinen kokonaisuus, mutta ”Saving My Heart” erottuu erityisen selkeästi joukosta. Kyseessä on ihan ok pop-biisi, mutta Yesiltä se ei kuulosta pätkääkään.
”Miracle Of Life” on Rabinin yhdessä elokuvasäveltäjä Mark Mancinan (Mancina teki vuotta myöhemmin yhteistyötä toisen progesauruksen Emerson Lake & Palmerin kanssa) kanssa säveltämä ”Miracle Of Life” alkaa hienolla monimutkaisella introlla joka sisältää rumpali Alan Whiten väkevintä soittoa levyllä. Introsta varsinaiseen lauluun siirtyminen kahden minuutin kohdilla on jonkinmoinen antikliimaksi. Efekti on siis hieman sama kuin 90125:n ”Changesilla”. Hieno intro, keskinkertainen biisi.
”The More We Live – Let Go” on länsirannikon Yesin paras raita Unionilla. Squiren ja Billy Sherwoodin kohtalokkaasti suureellisella soundilla vellovassa biisissä on hienokosminen tunnelma. Ja vaikka Anderson hoitaa päävokaalit on mukava kuulla Squiren ääntä tavanomaista keskeisemmässä roolissa. Biisi tuokin etäisesti mieleen Squiren erinomaisen soololevyn Fish Out Of Waterin (1975) materiaalin. Hieman outoa biisissä on, että Squire ei soita bassoa siinä lainkaan vaan homman hoitaa Sherwood. Sherwood soitteli bassoraidan demoon ja Squiresta se riitti. Kunnioitettavaa solidaarisuutta vai pelkästään laiskuutta? Tällekin ratkaisulle on sinänsä ennakkotapauksensa sillä Dramalla (1980) Trevor Horn soitti bassoa biisillä ”Run Through The Light”. Tässä kohtaa voidaan muuten todeta, että en ole varma, että soittaako Tony Kaye Unionilla lainkaan. Hänet on kyllä kredioitu Hammon-uruista ja pianosta, mutta enpä tiedä… ei nuo instrumentit ainakaan kovin vahvasti länsirannikon-Yesin biiseissä esiin nouse.
Edellä mainutut länsirannikon-Yesin neljä biisiä on tehty käsittääkseni enemmän tai vähemmän ilman ulkopuolista apua, mutta ABWH:n raitojen kohdalla tilanne on radikaalisti toisenlainen.
ABWH:n materiaalin yhdessä Andersonin kanssa tuottanut Jonathan Elias (Elias oli aikaisemmin tuottanut mm. Duran Durania ja Grace Jonesia) on kertonut, että Anderson ja Howe eivät tulleet sessioissa lainkaan toimeen keskenään ja mustamaalasivat kilpaa toisiaan. Sama toistui ilmeisesti myös Howen ja Wakemanin välillä. Wakemania ei ilmeisesti myöskään juuri studiossa näkynyt joten kun koskettimia tarvittiin oli helpompi kutsua paikalle joku sessiomuusikko.
Kaikista tuomitsevimmin Elias on puhunut kuitenkin Howesta jota hän on väittänyt ”soittokyvyttömäksi pilvipääksi”. Ehkä Howella on ollut huono kausi juuri Unionin sessioiden aikaan, mutta hieman oudolta Eliaksen väite tuntuu sillä vielä 1989 Howe soitti erinomaisesti ABWH-kiertueella eikä hänen soitossaan mitään erityistä vikaa tuntunut olevan myöskään Union -kiertueella.
Henkilökemiat olivat kuitenkin selvästi ABWH:n leirissä aivan kuralla oli syy mikä hyvänsä lopulta suurin osa kitaroista tuon leirin biiseissä on studiomuusikko Jimmy Haunin soittamia. Haunia
käskettiin soittaa ”kuin Howe, mutta modernimmin”. Wakemanin soittoa ilmeisesti päätyi lopulta levylle myös hyvin vähän. Rummut ja bassokitarat sentään kuulostaisivat pääosin olevan Brufordin ja Levinin soittamia.
On muuten kiinnostavaa, että Elias on valittanut kuulleensa paljon nurinaa BWH:n suunnalta, mutta Anderson jätettiin rauhaan koska kaikki kuulema pelkäsivät häntä! 70-luvulla Andersonia kutsuttiin pikku-Napoleoniksi ja rautahanskaiseksi hipiksi. Ilmeisesti nämä lisänimet pätivät vielä 90-luvun alussakin!
Tähän väliin haluaisin tuoda henkilökohtaisen kulman. Tutustuin Yesiin 90-luvun alkupuolella ostettuani sokkona samalla kertaa The Yes Albumin ja Unionin (jota kuvittelin kokoelmaksi!). Tämä oli myös ensikosketukseni Steve Howen kitarointiin. Opettelin siis tuntemaan Howen soittotyyliä kahdella levyllä josta toisesta opin vuosia myöhemmin, että suurin osa kitararaidoista ei itseasiassa olekaan Howen soittamia. Voit varmaan kuvitella hämmennykseni.
Soitti ABWH:n biiseillä sitten kuka hyvänsä niin Unionin parhaat hetket ovat kuitenkin peräisin mielestäni tuolta sektorilta. Erityisen onnistuneita mielestäni ovat ”I Would Have Waited Forever”, ”Shock To The System”, ”Without Hope You Cannot Start the Day” ja ”Silent Talking”. On tosin hyvä todeta tässä välissä, että kun puhun ABWH:sta niin tarkoitan bändibiisejä joissa Anderson oli vetovastuussa. Käytännössä osa näistä kappaleista oli kuitenkin Andersonin ja Eliasin kahdestaan säveltämiä ja kuten jo yllä totesimme muusikkoina saattoi olla Bruford, Wakeman ja Howe, mutta on hyvin mahdollista, että heidän paikkansa ottikin joku studiomuusiikko.
Levyn paras raita ”I Would Have Waited Forever” käynnistyy Andersonin päällekäyvillä vokaaleilla ja hyppää sitten tehokkaaseen poikkeusjakoiseen sähkökitarariffin (joka on ilmeisesti Haunin soittama) kuljettaman jaksoon. Taustalla pumppaa paksusti Levinin basso ja Bruford kolistelee sähkörumpujaan kuin viimeistä päivää. Biisi käy läpi kuusiminuuttisen kestonsa aikana läpi lukuisia eri osioita ja on niin täynnä kaikenlaista elektronista säkätystä, että se aiheuttaa mielialasta riippuen joko ähkyä tai ihastusta. Useimpina päivinä nautin tästä energisestä biisistä kovasti vaikka se onkin kovin ylituotettu.
”Shock To The System” on raskaan kitarariffin kannattelema keskitempoinen, mutta silti suht energinen, biisi jota halkoo hienot sähkökitara-breikit. Anderson laulaa jälleen intensiivisesti. Lähes huutaen. Biisin lyhyt melodisempi keskiosa on todella hieno ja Andersonin vokaaleissa on vanhaa kunnon Yes-taikaa.
Andersonin ja Eliaksen säveltämä ”Without Hope You Cannot Start the Day” on onnistunut raita sekin. Kappale alkaa tunnelmallisella ja tunteellisella pianon, syntetisaattoripyyhkäisyiden kyllästämällä introlla jonka päällä Anderson laulaa herkästi.
Alunperin Wakeman soitti biisiin koukeroisen piano-intron jota Elias on kutsunut kuin Rachmaninoffin pianokonsertosta repäistyksi. Elias ja Anderson eivät kokeneet, että Wakemanin koukeroinen näkemys introsta oli sovelias ja Elias soitti itse tilalle yksinkertaisemman pianoraidan. Ymmärrän hyvin Eliaksen ja Andersonin näkemystä sillä Wakemanin luritukset saattavat välillä olla mauttomia, mutta ehkä intro olisi silti kaivannut hieman enemmän briljeerausta jolloin se olisi ollut yesmäisempi.
Jäljelle jäänyt intro kuitenkin toimii vähäeleisyydessään hienosti etenkin koska Andersonin laulusuoritus on koskettava ja melodia vahva. Balladimaisen alun jälkeen siirrytään energiseen 9/8 tahtilajissa kulkevaan osioon jossa Levin ja Bruford tekevät hyvää työtä. Ohuesti soiva sähkökitara piikittelee siellä täällä onnistuneesti. Biisin monimutkainen kertosäe on myös koukuttava kaikessa kummallisuudessaan. Haunin mukaan Howe ei soita biisissä lainkaan vaan kaikki kitarat ovat hänen soittamiaan.
”Without Hope You Cannot Start the Day” on biisinä hieman muotopuoli sillä sen eri osat eivät solahda toisiinsa erityisen sulavasti, mutta itseäni asia ei olekaan koskaan häirinnyt liikaa.
”Silent Talking” on koko ABWH:n (plus Eliaksen) nimiin merkitty biisi joka rullaa tehokkaasti eteenpäin kuin jäällä liukastellen epäsäännöllisen rytminsä varassa ja sisältää maukkaan kitarariffin Howelta. Suurin osa kitaroista on tosin jälleen Haunin soittamia. Pääriffi on kuitenkin Howen käsialaa ja se kuten muutama muukin levyn riffeistä kuultiin uusina versioina Howen pian Unionin jälkeen julkaistulla soololevyllä Turbulence (joka oli äänitettty itseasiassa jo ennen Unionia).
Aiemmin mainitsin, että ”Saving My Heart” erottuu levyltä epä-Yesmäisyytensä johdosta, mutta samaa voidaan sanoa myös ”Angkor Watista”. Andersonin Eliaksen ja Wakemanin nimiin merkitty”Angkor Wat” on nimittäin pelkästään syntetisaattoreiden ja Andersonin vokaalien varaan rakennettu new age -henkinen tunnelmointi. Ei yhtään hassumpi sellainen, mutta ehkä se olisi kuitenkin ollut syytä sijoittaa jollekin Andersonin soololevylle. ”Angkor Wat” on kuitenkin yksi harvoja biisejä levyllä jossa Wakeman todistetusti soittaa. Ei tosin hänelle tyypillisiä murtosointuja viliseviä vikkeliä sooloja vaan lukuisia päällekkäisiä tunnelmallisia kerroksia.
Loput ABWH:n raidoista on ihan kelvollisia, mutta hieman yhdentekeviä tai tyylillisesti liian saman kaltaisia kuin jokin toinen parempi biisi levyllä.
”Dangerous (Look in the Light of What You’re Searching For)” on mainitsemisen arvoinen koska se kuulostaa huvittavasti kuin Michael Jacksonin ja ”Owner Of A Lonely Heartin” ristisiitokselta. (Sivuhuomio: Rabin päätyi myöhemmin kitaroimaan Jacksonin biisiin ”D.S”. joka sisältää samplen ”OFALH”:sta.)
Andersonin yksinään säveltämä lähinnä syntetisaattoreilla ja elektronsilla perkussioilla säestetty ”Take The Water To The Mountain” puolestaan kuulostaa kuin b-luokan Peter Gabrielilta. Ei itseasiassa huono biisi, mutta olisi jälleen ollut paremmin kotonaan Andersonin soololevyllä. Gabrielille se tuskin olisi sentään kelvannut.
”Holding On” ja ”Give And Take” ovat rokkibiisejä joista ei jää mieleen oikein mitään. Paitsi jälkimmäisen loputon kertosäe hokema. Onkin hieman hämmentävää, että koko Union -projekti käynnistyi siitä, että ABWH:lla ei ollut tarpeeksi materiaalia ja lopulta biisejä oli aivan liikaa! Itse olisin pudottanut levyltä ”Holdin Onin”, Saving My Heartin”, ”Dangerousin” ja ”Give And Taken” (joka itseasiassa onkin mukana vain Euroopan ja Japanin painoksilla).
ABWH -raitojen tuotantoa on moitittu paljon. Jos unohdetaan tapa jolla kappaleet käyttävät epämääräisesti studiomuusikoita niin ei lopputulos kuitenkaan kuulosta mielestäni erityisen huonolta. Suurin ongelma on tietynlainen ylituotanto joka vaivaa suurinta osaa Eliaksen tuottamista biiseistä. Musiikin ei anneta hengittää juuri missään kohtaa vaan jokainen rako on tungettu täyteen toistensa kanssa kilpailevia päällekkäinäänityksiä. Loppumaton määrä syntetisaattoreita, kitaroita ja erilaisia perkussioita täyttää lähes jokaisen sekunnin. Ehkä tämä oli Eliaksen näkemys progressivisesta rockista: kaikkea pitää olla PALJON ja KOKO AJAN. Toisaalta tämä kyllä tuo musiikkiin tiettyä intensiivisyyttä ja runsautta. Jokaisessa biisissä on paljon kuunneltavaa ja loputtomasti yksityiskohtia. Valitettavasti yksityiskohtien laadussa ei vaan aina ole hurraamista. Länsirannikon Yesin biisejä puolestaan vaivaa osittain tietynlainen demomaisuus ja keskeneräisyys. Ei Union silti kelvottomalta kuulosta soundiensa puolesta vaan väittäisin, että ongelmia on hieman liioiteltu vuosien varrella. Osittain nimenomaan Yesin jäsenten taholta jotka olivat, ymmärrettävästi, pettyneitä omaan rooliinsa mitä tulee lopputulokseen.
Lue myös: Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman – Live At The Apollo (2018)
Union sai ilmestyessään heikot arvostelut, mutta myi silti kohtuullisen hyvin. Pelkästään USA:ssa levyä myytiin puolimiljoonaa kappaletta. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Unionin myyntiluvut jäivät kauas Big Generatorista puhumattakaan 90125:sta. Ja mikä huolestuttavinta Union myi suurin piirtein täsmälleen yhtä paljon kuin ABWH:n parin vuoden takainen debyytti. Etenkin Bruford on on päätään puistellen muistellut huvittuneena sitä, että levy-yhtiö ei uskonut ABWH:n voivan jatkaa ilman Yes-brändiä ja nyt kun se leima oli levyn kanteen saatu ei tulos parantunut lainkaan. Päin vastoin; kun huomioidaan se, että levyä äänitettiin yhdeksässä eri studiossa ympäri maailmaa yli 30 muusikon ja teknikon voimin ja luultavasti pelkästään asianajajien kulut ABWH/Yes-fuusion suhteen olivat tähtitieteelliset (sopimuspapereita oli kuulema 90 sivua…) niin hyvin todennäköisesti levy-yhtiö otti persnettoa koko projektista.
Yes-fanit eivät, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, levyä juuri arvosta ja samaa pätee p levyllä soittaneisiin muusikoihin. Ja erityisesti heihin jotka kuvittelivat soittavansa levyllä, mutta totuus olikin toinen kun he lopulta sen pääsivät kuulemaan.
Wakeman on kertonut kuullensa levyn ensimmäistä kertaa limusiinikyydissä New Yorkissa ja olleensa niin pettynyt lopputulokseen, että hän paiskasi kasetin ulos auton ikkunasta. Wakeman onkin kutsunut Unionia vuosikymmeniä Onioniksi (sipuli) sillä levy saa hänet itkemään.
Bruford puolestaan on kuvaillut levyä huonoimmaksi jolla hän on ikinä soittanut (itseasiassa Bruford on väärässä sillä heikoin on muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Symphonic Music Of Yes) ja kertonut sen olevan malliesimerkki siitä mikä Yesissä on pahiten pielessä. Brufordin mielestä Yes jahtaa aina maksimaalista rahasummaa lyhyellä tähtäimellä sillä sen jäsenet ovat aina kroonisessa rahapulassa liian ylellisten elämäntapojensa johdosta.
Steve Howe on puolestaan kommentoinut katkerana olleensa syvösti pettynyt, että Union -seikkailu johti lopulta siihen, että hän ei menettänyt paitsi ABWH:ta niin myös Yesin. Veikkaisin myös, että Howe ei ole koskaan antanut anteeksi Andersonin petosta Unionilla. Tätä satoa niitetään ehkä vielä tänäkin päivänä; sillä jos se Howesta on kiinni niin Andersonia ei enää Yesiin takaisin lasketa.
Anderson itse on pitänyt varsin matalaa profiilia Unionin suhteen. En muista hänen kommentoineen sitä julkaisun jälkeen juuri koskaan. Olisiko mahdollista että hän jopa häpeää omaa osuuttaan koko fiaskossa?
Squire ja Rabin ovat suhtautuneet levyyn hieman neutraalimmin. Ikään kuin olkapäitä nostellen: ”paska keikka mutta tulipahan tehtyä.” Rabin on tosin väittänyt ettei hän ole koskaan kuunnellut Unionia kokokaan.
Levyn julkaisun jälkeen käynnistynyt 80 keikkaa kattanut kiertue Yesshows ‘91: Around the World in 80 Dates sentään tarjosi Yesin muusikoille hieman balsamia haavoihin. Kiertue oli kaupallisesti menestyksekäs (parhaimmillaan bändi soitti 18 000 henkisille yleisöille) ja bändi palasi osalla keikkoja ympyränmuotoiselle, yleisön keskelle rakennetulle, pyörivälle lavalle. Samaan tyyliin kuin Tormaton kiertueella. Kahdeksan henkinen bändi soitti pätevästi, mutta erityisen kiinnostavia sovituksia ei suurelle bändille oltu vaivauduttu laatimaan. Bruford erityisesti piti kokemusta turhauttavana. Muut jäsenet ovat suhtautuneet kokemukseen positiivisemmin ja erityisesti Rabin ja Wakeman tulivat erinomaisesti toimeen keskenään ja jopa ystävystyivät kiertueella.
Union -kiertuetta voidaan pitää Yesin ensimmäisenä nostalgia-kiertueena. Unionilta soitettiin vain muutama raita ja muuten repertuaari keskittyi sekä 70-luvun klassikoihin että 80-luvun hitteihin. Around the World in 80 Dates -kiertueen meininkiin voi tutustua ainakin vuonna 2011 julkaistun Union Liven muodossa. Varoitus: soundit ovat lähinnä kohtuullista bootleg-tasoa.
Union -kiertueen jälkeen oli epäselvää, että ketkä kaikki kahdeksasta muusikosta vielä olivat Yesin jäseniä.
Howe on kertonut ehdottaneensa, että kahdeksan henkinen Yes jatkaisi ja tekisi uuden studiolevyn. Howen visiossa sävellykset rakennetaisiin eri jäsenten vahvuuksien mukaan eikä kaikkien tarvitsisi olla äänessä saman aikaan jatkuvasti. Kaunis ajatus, mutta jos uskotaan raportteja joiden mukaan Howe ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa niin myös varsin epärealistinen.
Pian kävi selväksi, että Howe olisi ulkona bändistä eikä Bruford ei tainnut edes tahtoa mukaan. Hetken aikaa vaikutti siltä, että Yesin uusi kokoonpano rakentuisi Andersonin, Squiren, Rabinin, Kayen, Whiten ja Wakemanin ympärille, mutta lopulta Wakeman tiputettiin pois yhtälöstä. Jäljelle jäi siis 90125:sen tehnyt kvartetti mikä ilmeisesti oli pitkälti levy-yhtiön sanelema toive. Ilmeisesti unelma 90125:n menestyksen toistamisesta eli yhä. Toisaalta jos asiaa ajatellaan realistisesti niin ehkäpä tuo kvartetti oli juuri tuolla hetkellä ainoa mahdollinen joka tuli riittävän hyvin toimeen keskenään ja oli samalla silti Yes-brändin arvoinen.
Seuraavaa Yesin levyä saatiin odottaa vuoteen 1994 jolloin ilmestynyt Talk oli ensimmäinen jolla Anderson ja Rabin todella tekivät yhteistyötä.
Yllä on käynyt selväksi, että bändin jäsenet eivät Unionista juuri piittaa eikä moni Yesin fanikaan levystä kovin innostunut ole. Innostuksesta puhuminen olisi omallakin kohdalla liioittelua, mutta vaikka tiedostankin, että tapa jolla Union kasattiin oli täysin perverssi ja kokonaisuutena levy on muodoton möhkäle vailla koherenttia visiota niin siitä huolimatta minun on pakko myöntää, että nautin suuresta osasta sen musiikkia. Union ei todellakaan ole hyvä esimerkki erinomaisesta Yes-levystä, mutta mielestäni se on silti viihdyttävä ja energinen rock-levy. On Yes huonompiakin tehnyt. Valitettavasti.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”I Would Have Waited Forever” Anderson, Steve Howe, Elias 6:32
- ”Shock to the System” Anderson, Howe, Elias 5:08
- ”Masquerade” Howe 2:16
- ”Lift Me Up” Rabin, Squire 6:29
- ”Without Hope You Cannot Start the Day” Anderson, Elias 5:16
- ”Saving My Heart” Rabin 4:38
- ”Miracle of Life” Rabin, Mark Mancina 7:30
- ”Silent Talking” Anderson, Howe, Wakeman, Bruford, Elias 3:57
- ”The More We Live – Let Go” Squire, Billy Sherwood 4:53
- ”Angkor Wat” Anderson, Wakeman, Elias 5:23
- ”Dangerous (Look in the Light of What You’re Searching For)” Anderson, Elias 3:37
- ”Holding On” Anderson, Elias, Howe 5:23
- ”Evensong” Levin, Bruford 0:50
- ”Take the Water to the Mountain” Anderson 3:11
- “Give And Take” Anderson, Howe, Elias 4:29
Yes:
Jon Anderson: soolo- ja taustalaulu (kaikki paitsi kappaleet 3 ja 13), akustinen kitara, lyömäsoittimet Steve Howe: akustiset ja sähkökitarat (1, 3, 8, 12 ja 15) Trevor Rabin: sähkökitarat, soolo- ja taustalaulu (4, 6, 7 ja 9) Chris Squire: harmonia- ja taustalaulu (1, 2, 4-7, 9 ja 11), basso (raidat 4, 6, 7). Tony Kaye: Hammond B-3 -urut, piano (4, 6, 7 ja 9) Rick Wakeman: koskettimet (raidat 1, 2, 5, 8, 10-12, 14 ja 15) Bill Bruford: akustiset ja sähköiset rummut, lyömäsoittimet (raidat 1, 2, 5, 8 ja 11-15) Alan White: akustiset rummut ja lyömäsoittimet (raidat 4, 6, 7 ja 9)
Muut muusikot:
Jonathan Elias: piano (5), syntetisaattorit/ohjelmointi, taustalaulu Tony Levin: bassokitara (raidat 1, 2, 5, 8, 11, 12, 14 ja 15), Chapman Stick (13) Jimmy Haun: sähkö- ja akustiset kitarat (kappaleet 1, 2, 5, 8, 11, 12, 14, 15)[23] Billy Sherwood: bassokitara, koskettimet, kitarat, ohjelmointi, taustalaulu (raita 9) Allan Schwartzberg: akustiset lyömäsoittimet Gary Barlough: syntetisaattori Jerry Bennett: syntetisaattori, syntetisoidut lyömäsoittimet Jim Crichton: syntetisaattori (11) Pauline Cheng: lausunta (10) Gary Falcone: taustavokaalit Deborah Anderson: taustalaulu Ian Lloyd: taustalaulu Tommy Funderburk: taustalaulu Sherman Foote: syntetisaattori Brian Foraker: syntetisaattorin ohjelmointi Chris Fosdick: syntetisaattori Rory Kaplan: syntetisaattorin ohjelmointi Alex Lasarenko: syntetisaattori Steve Porcaro: koskettimet, syntetisaattorin ohjelmointi Michael Sherwood: taustalaulu Danny Vaughn: taustalaulu
Tuottaja: Jonathan Elias, Jon Anderson, Steve Howe, Trevor Rabin, Billy Sherwood, Mark Mancina, Eddy Offord
Levy-yhtiö: Arista
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti