Levyarvio: Porcupine Tree – Lightbulb Sun (2000)

Lightbulb Sun on Porcupine Treen kuudes studioalbumi.

Lightbulb Sun ilmestyi vain noin vuosi erinomaisen Stupid Dream -levyn jälkeen. Lyhyt väli kuuluu ennen kaikkea siinä, että levyt muodostavat selkeän parin: tyylillisesti ne liikkuvat samoilla alueilla, poprockin ja kevyesti progressiivisten rakenteiden välimaastossa.

Yhtyeen nokkamiehellä ja pääsäveltäjällä Steven Wilsonilla on tapana rehvastella haastatteluissa kuinka jokainen hänen levynsä on keskenään erilainen. No saahan mies omaa legendaansa rakentaa, mutta eihän tuo väittämä kestä alkeellisintakaan faktan tarkistusta. Etenkin Wilsonin yhtyeen Porcupine Treen levyt on hyvinkin helppo jaotella kahden tai kolmen levyn sarjoihin joissa tyylit ovat hyvin yhteneväisiä. Eikä tässä tietenkään ole mitään pahaa. Olisi kohtuutonta olettaa minkään bändin luovansa nahkaansa kokonaan vuoden tai parin välein. Sitä paitsi fanithan eivät usein edes halua suosikkibändinsä muuttuvan. Edes progressiivisen rockin piirissä.

Tiiviin julkaisutahdin johdosta kappaleiden kirjoittamiseen jäi aikaa vain kolmisen kuukautta. Wilson on selvästi ollut hyvässä biisien kirjoitusvireessä sillä tiukasta aikataulusta huolimatta Lightbulb Sunille riitti vähintään yhtä paljon laadukasta materiaalia kuin edeltäjälleen. Ehkä jopa enemmän.

Lightbulb Sun ei ole konseptialbumi, mutta sitä halkoo silti kaksi selkeää teemaa. Osa kappaleista käsittelee parisuhteiden hajoamista, osa taas palaa lapsuuteen ja nostalgiaan. Yhteistä näille on näkökulman henkilökohtaisuus. Wilson jatkaa siirtymäänsä varhaistuotannon abstraktimmista teksteistä kohti arkisempaa ja suorempaa ilmaisua, paikoin jopa kiusallisen paljastavaa sellaista. Haastattelujen perusteella Wilson koki näihin aikoihin erityisen raastavan eron, mikä inspiroi levyn ihmissuhdebiisien lohdutonta tunnelmaa.

Monet Wilsonin sanoituksista Lightbulb Sunilla tuntuvatkin suorastaan vellovan itsesäälissä. Itsesääli on ruma tunne, ja sen julkiselle ilmaisulle usein naureskellaan halveksuen, mutta kyseessä on kuitenkin aito tunne, johon meistä jokainen on varmasti joskus vajonnut. Onkin kiinnostavaa, ellei suorastaan ihailtavaa, miten rehellisesti Wilson tuntuu paljastavan itsensä joissakin levyn kappaleissa. Hetkittäin asiassa lipsutaan kuitenkin naurettavuuden puolelle, kuten kappaleessa “Four Chords That Made a Million”, jossa Wilson naureskelee hittilistoja täyttävälle idioottirockille, mutta kitkeränä sivumakuna tuntuu väkisinkin olevan katkeruus siitä, ettei hän ole itse menestynyt lähellekään vastaavassa mittakaavassa.

Käyn levyn kappaleet läpi kahden läpi levyn risteävän teeman alle niputettuina.

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Nostalginen lapsuus

Levyn, ja nostalgisen lapsuusteeman, käynnistää hieman yli viisiminuuttinen nimikappale “Lightbulb Sun”. Se alkaa kepeästi murtosointuja soittavalla akustisella kitaralla, mutta vanhojen progeperinteiden mukaisesti kappaleen mittaan annostellaan tasaisesti vuoron perään kepeitä hetkiä ja toisaalta raskaampia jaksoja, joissa sähkökitara riffittelee paikoin jopa metallihenkisesti, ikään kuin yhtyeen tulevaisuutta ennustellen. “Lightbulb Sunin” sanoitukset kertovat kullanhohtoiseen nostalgiaan kääritysti sairaudesta, joka pitää lapsen lukittuna neljän seinän sisään. Kokemus maalataan kuitenkin enemmän turvalliseksi kuin ahdistavaksi. Äiti huolehtii ja lääkkeen perään saa karkkia. Lopussa musiikin taustalla kuultavat lasten pihaleikkien äänet saavat kertojan kaipaamaan ulkomaailmaa.

Toinen lapsuusteemaa edustava kappale kuullaan suurin piirtein levyn puolivälissä. Helisevällä banjolla käynnistyvä “Last Chance to Evacuate Planet Earth Before It Is Recycled” kuulostaa alkupuoleltaan kepeältä folk-kappaleelta, johon Colin Edwinin melodinen bassolinja tuo synkemmän sivuvireen. Sanoituksissa kerrotaan loputtomista kesäpäivistä unisessa englantilaisessa pikkukylässä. Parin minuutin kohdalla tapahtuu kuitenkin yllättävä käänne. Rytminen akustinen kitarariffi toimii siltana aivan uuteen maailmaan. Biisin jälkimmäinen puolisko on tyylikäs instrumentaali, jonka päälle on ladottu erikoinen puhesample Heaven’s Gate -kultin johtajalta. Hän kertoo valittujen palaavan sinne mistä tulivatkin ja Maa-planeetan tuhoutuvan tämän jälkimainingeissa. Siirtymä lapsuuden nostalgiasta apokalyptisiin tunnelmiin on raju mutta toimiva.

Viimeinen lapsuusteeman kappale on levyn kolmanneksi viimeinen raita “Where We Would Be”. Kyseessä on kepeä puoliakustinen popkappale, jonka sanoituksissa kaksi lasta, ilmeisesti poika ja tyttö, miettivät mitä heistä tulee tulevaisuudessa ja kuinka he tulevat tekemään yhdessä taidetta. Jousilla kevyesti koristellussa kappaleessa miellyttää etenkin se, kuinka Steven Wilson laulaa sanoitukset rytmikkäästi luoden pientä kitkaa muuten hyvin harmonisesti soivaan musiikkiin.

Katkera rakkaus

Levyn toisen teeman sanoitukset käyvät pitkälti läpi psykiatri Elisabeth Kübler-Rossin määrittelemät surun vaiheet: kieltämisen, vihan, neuvottelun, masennuksen ja hyväksynnän.

Epäonnisen rakkauden teeman käynnistää levyn toinen raita “How Is Your Life Today?”. Pitkälti pianon varassa kulkevassa, valssimaisesti keinuvassa ja ilman rumpuja soitetussa kappaleessa kuvataan niitä lohduttoman yksinäisiä hetkiä, kun asunto on tyhjä kumppanin juuri pakattua tavaransa ja lähdettyä. Loppupuolella instrumentaatio laajenee hieman, kun mukaan tuodaan kilisevä dulcimer ja Richard Barbierin aavemaista tivolitunnelmaa luova syntetisaattori. “How Is Your Life Today?” on oikein mainio alle kolmeminuuttinen miniatyyri.

Toinen onnetonta rakkautta kuvaava kappale “Shesmovedon” on koko levyn kohokohta. Siinä yhdistyy saumattomasti Wilsonin pop-ambitio ja toisaalta Porcupine Treen ytimessä olevat progressiiviset vaikutteet. Viehättävälle sointukierrolle ja melankoliselle tunnelmalle antaa vastapainoa Chris Maitlandin tyylikkäästi synkopoitu rumpalointi sekä äänikuvan keskivaiheille miksattu paksu kitarariffi. Upea kertosäe lauletaan kaihoisan kirkkaasti, ja Wilson harmonisoi itsensä kanssa tyylikkäästi.

Sanoituksissa kuvataan, kuinka kumppani on jättänyt kertojan huolettomasti, lähes puolivahingossa, ja kertoja jää ihmettelemään mitä oikein tapahtui. Oliko kaikki vain valetta. Sävynä on surumielinen alistuneisuus.

Lopun instrumentaaliosiossa Edwinin nauhaton bassokitara pääsee komeasti esiin, mutta päärooliin nousee silti Wilsonin kitarasoolo. Pitkä, melodisesti valittava ja luontevasti kasvava soolo on yksi hänen uransa hienoimmista. Wilson oli juuri näihin aikoihin parhaassa iskussa kitarasooloilijana. Hänen soittonsa ei ehkä ollut erityisen virtuoosimaista, mutta usein kekseliästä ja aina sävellyksen tarinankerrontaa tukevaa.

On hieman kyseenalaista, kuuluuko “The Rest Will Flow” epäonnisen rakkauden teeman alle, mutta sen voi tulkita kuvaavan suhteen hetkellistä parempaa vaihetta. Kaikki näyttää hyvältä ja kaikki järjestyy. Musiikillisesti kyseessä on kepeä ja kaunis puoliakustinen pop-raita, johon Dave Gregoryn (XTC) sovittama jousikvartetti tuo arvokkuutta. Kappale on hieman kuin “Lazaruksen” (Deadwing, 2005) riehakkaampi isoveli. 

“Hatesong” lähestyy teemaa vihan kautta ja on yli kahdeksanminuuttisena levyn toiseksi pisin raita. Sen keskiössä on Edwinin bassokitara sekä Maitlandin napakka rumpalointi. Yhdessä he luovat hieman katkonaisen mutta erittäin toimivan grooven, jonka päälle kaikki rakentuu. Neljän minuutin kohdalla alkava instrumentaalijakso kasvaa voimakkaasti Wilsonin matalalta murisevan kitarasoolon kautta, johon Richard Barbierin atonaaliset koskettimet yhtyvät. Myöhemmin kuullaan toinenkin meluisampi soolo, ja lopulta Maitlandin rummut nousevat hetkeksi pääosaan. Musiikillisesti “Hatesong” on upea, mutta sanoitukset jäävät yllättävän vaisuiksi eivätkä lunasta kappaleen nimeä.

Levyn toiseksi viimeinen raita “Russia on Ice” on 13-minuuttinen progressiivinen mini-eepos. Kahteen osaan jakautuva sävellys käynnistyy vähäeleisesti. Barbierin koskettimet luovat kylmän tunnelman, jonka päälle rakentuu yksinkertainen bassokuvio ja surumielinen laulumelodia, jonka Wilson esittää lähes katatonisesti. Yksinkertainen musiikki ja synkät sanoitukset luovat onnistuneesti kuvaa masennuksesta. Nimi viittaa sekä vodkadrinkkiin että kertojan emotionaaliseen kylmyyteen. Kappale kasvaa vähitellen jousien ja kitarasoolon myötä, kunnes noin seitsemän minuutin kohdalla siirrytään energiseen instrumentaaliosioon. Raskaat riffit, funkahtava basso ja voimakas rumpalointi tuovat mieleen jopa King Crimsonin 90-luvun tuotannon.

Onnettoman rakkauden teeman, ja koko levyn, päättää surumielinen “Feel So Low”. Wilson ei tarjoa vapautusta, vaan kappale uppoaa entistä syvemmälle melankoliaan. Kertoja hyväksyy suhteen päättymisen ja ymmärtää sen vahingollisuuden, mutta helpotusta ei juuri ole. Silti vain kitaran, koskettimien ja jousien säestämä kappale tarjoaa hienovaraisen katarsiksen.

Lue myös

Ja yksi joka ei kuulunut joukkoon

Levyn kolmantena raitana kuultavaa “Four Chords That Made a Millionia” ei voi sijoittaa kumpaankaan keskeiseen teemaan. Se on myös albumin heikoin hetki. Suoraviivainen ja hieman laskelmoidun oloinen rock-kappale pyrkii kommentoimaan musiikkibisnestä ja erityisesti yksinkertaista hittirockia. Taustalla voi kuulla viittauksia esimerkiksi Oasikseen.

Wilsonin piikittely jää kuitenkin latteaksi (”a moron with a cheque book”), eikä kappale yllä samalle tasolle kuin Roger Watersin (jota Wilson piti näihin aikoihin sanoittajaesikuvanaan) terävimmät rockparodiat. Myöskään musiikillinen anti ei kanna pitkälle. Alun riffi toimii, mutta stadionhenkinen huutokertosäe käy nopeasti itseään toistavaksi eikä mukaan ympätty Kula Shakerin mieleen tuova intia-psykedelia sekään oikein vakuuta. Kappale ei ole kelvoton, mutta se ei sovi levyn kokonaisuuteen eikä oikeastaan Porcupine Treen katalogiin laajemminkaan.

“Four Chords That Made a Millionista” ja paikoin hieman laimeista sanoituksista huolimatta Lightbulb Sun on erinomainen jatko Stupid Dreamille. Tyylilliset erot eivät ole suuria, mutta kokonaisuus on aavistuksen monipuolisempi. Levy avautuu entistä enemmän popin suuntaan, mutta sisältää myös kokeellisempia ja raskaampia hetkiä. Soundi on edelleen huoliteltu, mutta ote on hieman aiempaa rouheampi ja spontaanimpi.

Lightbulb Sun ei tarjoa radikaaleja uudistuksia, mutta vahva kappalemateriaali, tyylikkäät sovitukset ja onnistunut tuotanto tekevät siitä yhden Porcupine Treen parhaista albumeista.

Parhaat biisit: ”Shesmovedon”, ”Last Chance to Evacuate Planet Earth Before it is Recycled”,”Hatesong”, ”Russian On Ice”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Kappaleet

  1. ”Even Less” 7:11
  2. ”Piano Lessons” 4:21
  3. ”Stupid Dream” 0:28
  4. ”Pure Narcotic” 5:02
  5. ”Slave Called Shiver” 4:40
  6. ”Don’t Hate Me” 8:30
  7. ”This Is No Rehearsal” 3:26
  8. ”Baby Dream In Cellophane” 3:15
  9. ”Stranger By The Minute” 4:30
  10. ”A Smart Kid” 5:22
  11. ”Tinto Brass” 6:17
  12. ”Stop Swimming” 6:53

Porcupine Tree

Steven Wilson: laulu, kitarat, piano, mellotron, dulcimer, näytteet, banjo, harppu Richard Barbieri: syntetisaattorit, Hammond-urut, Fender Rhodes, clavinet, mellotron Colin Edwin: basso, rumpukone, guimbri Chris Maitland: rummut, taustalaulu

Vierailijat

Stuart Gordon: viulu, alttoviulu Nick Parry: sello Eli Hibit: ylimääräinen rytmi-kitara

The Minerva String Quartet: Katy Latham: viulu Lisa Betteridge: viulu Sarah Heines: alttoviulu Emmeline Brewer: sello

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: Snapper

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑