Levyarvio: Echolyn – Mei (2002)

Mei on Echolynin viides studioalbumi.

Vuonna 1991 perustettu amerikkalainen Echolyn koostui intoa puhkuvista nuorista muusikoista, jotka tekivät kaksi kiinnostavaa, mutta hieman raakilemaista omakustannelevyä, kunnes saivat mahdollisuuden levyttää yhdelle maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Yhtye onnistui säilyttämään tinkimättömän omaleimaisen progeotteensa myös Sonyn Epic-levymerkille tehdyllä As The World -levyllä. Vuonna 1995 ilmestynyt levy oli kuitenkin valtava taloudellinen floppi. Tämän jälkeen tie tuntui nousevan pystyyn ja pettymys melkein murskasi Echolynin. Väliaikaisesti niin kävikin. Bändi julkaisi seuraavana vuonna omakustanteena ylijäämäbiiseistä ja livekappaleista koostuvan When The Sweet Turns Sour -levyn, minkä jälkeen homma oli ohi.

Ja hetken aikaa siltä tosiaan näytti.

Basisti-vokalisti Ray Weston, kosketinsoittaja Chris Buzby, kitaristi-vokalisti Brett Kull ja rumpali Paul Ramsey palasivat jälleen studioon. Alkuperäisestä Echolynin kokoonpanosta puuttui enää basisti Tom Hyatt. Paluulevy Cowboy Poems Free uudisti hieman yhtyeen tyyliä. Musiikki ei ollut enää aivan yhtä intensiivistä ja monimutkaista, vaan energisen kohkauksen tilalla oli nyt kypsempää laulunkirjoitusta ja aiempaa kyynisempää tarinankerrontaa. Nuoruuden idealismi oli vaihtunut amerikkalaisen elämäntavan tarkasteluun nostalgisen mutta kriittisen linssin läpi.

Cowboy Poems Free oli hyvin amerikkalainen konseptialbumi, joka kertoi ristiriitaisia tarinoita maan lähihistoriasta. Myös seuraava levy on teema-albumi, ja sekin tuntuu hyvin amerikkalaiselta, vaikka tällä kertaa tarina on abstraktimpi. Suorastaan hallusinatorinen.

Oma suhtautumiseni sanoituksiin on tapauskohtaista. Joidenkin levyjen kohdalla nerokkaat sanoitukset ovat asia, joka laadukkaan musiikin ohella nostaa ne mestariteosten sarjaan. Toisilla levyillä en kiinnitä teksteihin mitään huomiota, ja joidenkin kohdalla sitä toivoo hartaasti, ettei olisi koskaan saanut mitään selvää siitä, mistä sanoituksissa on kyse. Kuuntelen myös paljon musiikkia, jonka sanoitusten kieltä en ymmärrä, jolloin sanojen merkityksellä ei ole minulle kirjaimellisesti mitään merkitystä.

Echolyn on aina ollut yhtye, jonka tekstit ovat keskimääräistä kiinnostavampia. Yhtyeellä tuntuu yleensä olevan jotain sanottavaa, ja se tulee suoraan sydämestä. Mein sanoitukset ovat haastavampia ymmärtää kuin Echolynilla yleensä. Vaikka en voikaan väittää ymmärtäväni välttämättä täysin, mistä on kyse, tekstit herättävät vahvoja mielikuvia ja ajatuksia. Eikä sillä oikeastaan ole väliä, ovatko nämä mielikuvat juuri samoja, joita yhtye on halunnut välittää. Siinä mielessä Mein tekstit toimivat hieman samalla tavalla kuin Jon Andersonin lyriikat, vaikka Echolyn ei sentään liiku yhtä abstraktilla tasolla kuin Yesin visionääri.

Lue myös: Levyarvio: Present – High Infidelity (2001)

Koska Mein tekstit kiehtovat minua ja mielestäni nostavat albumin arvoa, käytän hetkisen aikaa kertoakseni oman näkemykseni siitä, mistä niissä on kyse. 

Mielestäni Mei toimii kuin musiikin keinoin esitetty roadmovie, joka on risteytys Jack Kerouacin beatnik-sukupolven avainteoksen Matkalla ja Dante Alighierin 1300-luvulla kirjoittaman eeppisen runoelman Jumalaisen näytelmän välillä. Kerouac antaa Meille amerikkalaisen roadmovien kehyksen ja Dante puolestaan sen metafyysisen rakenteen. Kerouacilta tulevat auto, tie, yksinäisyys, alkoholi, runoilija, amerikkalainen maisema ja jatkuva liike. Dantelta tulevat eksyminen, helvetillinen vaellus, kristillinen symboliikka, kuoleman läheisyys, syyllisyys ja ajatus siitä, että pimeyden läpi kulkeminen voi lopulta johtaa takaisin valoon.

And hope lies dead upon your shoulder
The signs are passing like ghosts
Too late to turn, too late now
Too late when, too late for everything
The road turns me away
From the last light of the day
Too late now, too late when
Too late for everything

Alussa tekstit vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta. Kertoja istuu auton ratissa ja ajaa päämäärättömästi läpi Amerikan pikkukylien (”Driving over hills and by beaten lonely towns”) tarkoituksenaan selvästi paeta jotain. Luultavasti pieleen mennyttä parisuhdetta, mutta ehkä elämäänsä ylipäätään. Kertoja tuntee hetken ajan vapautuksen tunteita (”And everything once blurred is clear”), mutta alkaa pian epäillä ratkaisujaan, ja kuoren alta alkaa paljastua yksinäisyyden ja masennuksen merkkejä (”It says sometimes you feel alone / Cause sometimes you are”). Pikkuhiljaa kerronta muuttuu houreellisemmaksi, osittain ehkä kuvastaen kertojan päihtymystä (”Whiskey wants me / To give in, give up, give out”).

Kertoja miettii elämäänsä taaksepäin (”The wipers move back and forth confessing / The scenes pass through my eyes”), ja muisteluihin sekoittuu päihtyneessä mielessä houreisia kuvia, joissa rakkaus ja väkivalta kietoutuvat toisiinsa. Mukaan sekoittuvat myös uskonkriisi, paholainen ja vääristynyt patriotismi (”Hatred twisted into pride / Fear twisted into obedience”). Kertoja saattaa olla traumatisoitunut sotaveteraani, mutta lopulta jää avoimeksi, mikä on totta ja mikä ei. Lopussa pakomatka kääntyy kuitenkin paluuksi. Kertoja kaipaa taakse jäänyttä (”And I wait for the morning / When I come back to you”). Kertojan matka helvettiin ja takaisin vaikuttaa olevan jonkinlainen puhdistumisen matka, jonka aikana hän ymmärtää, että elämä on syklistä. Kaikki alkaa ja päättyy, mutta lopussa odottaa uusi alku. Rakkaus ei ole ikuista, mutta sen voi saavuttaa uudelleen ja uudelleen (”Love goes and comes again / Like junkies and fellows / Like birthdays and salmon”).

Mothers cry for the fatherland
Fathers cry for the motherland
God is with us, manifest destiny
Protect, avenge, remember old glory
Discipline, adrenaline
Revenge old glory
Don’t tread on me, don’t ask why
Right as rain, John Wayne
John Doe, GI Joe, GI Jane
Hatred twisted into pride
Fear twisted into obedience

Kitaristi Brett Kull ja basisti Ray Weston jakavat levyn vokaaliosuudet. Kull ottaa päävastuun pehmeämmistä, hieman folk-henkisistä hetkistä, kun taas Westonin harteille jäävät yleensä rokkaavimmat osiot. Etenkin Weston onnistuu ”myymään” sanoitukset upealla tavalla ja saa kummallisimmatkin hetket kuulostamaan autenttisilta. Hänen äänessään on valtavasti tunnetta. Westonin ääniala ei ole valtava, mutta hän käyttää äänenvärejä monipuolisesti ja siirtyy jouhevasti herkistä hetkistä rouheaan angstiin ja aina rujoihin huutoihin saakka.

Lue myös

Jos Mein teema ja sanoitukset ovat kunnianhimoisia, samaa voi sanoa levyn musiikista. Progressiivisen rockin eräänlainen kuninkuuslaji ovat albumipuoliskon mittaiset, 19–25-minuuttiset eeppisen mittakaavan sävellykset. 1970-luvulla esimerkiksi Yes, Mike Oldfield ja Jethro Tull tekivät vaikuttavaa työtä tässä mittakaavassa. CD-aikakausi on tietysti mahdollistanut vielä pidemmät sävellykset, mutta selvästi yli 20-minuuttiset raidat ovat edelleen harvinaisuus.

Echolyn oli kokeillut eeppistä mittakaavaa jo ensimmäisillä levyillään. Debyytillä on hieman hutera 11-minuuttinen sävellys ”Shades” ja Suffocating The Bloomilla (1992) massiivinen 28-minuuttinen kokonaisuus ”A Suite For The Everyman”. Jälkimmäinen on kuitenkin käytännössä moniosainen laulusarja eikä ”sinfoninen”, saumattomasti etenevä kokonaisuus. Ja nimenomaan sellaista Echolyn lähti tekemään Meillä. Vieläpä CD:n mahdollistamassa mittakaavassa: levyn ainoalla kappaleella, katkeamattomasti kulkevalla sävellyksellä, on mittaa peräti 49 minuuttia.

jättämällä sävellyksen jakamatta erillisiin raitoihin

Yhtye myös korostaa sävellyksen yhtenäisyyttä jättämällä sävellyksen jakamatta erillisiin raitoihin CD-formaatissa. Levyn ainoa raita kestää siis täydet 49 minuuttia. Jos haluat kuulla sen makean kohdan 35 minuutin kohdalla… no, paska tsägä: joudut käyttämään pikakelausta. Todellinen progressiivisen rockin ystävä kuuntelee tietysti levyt kokonaan raitoja ylihyppäämättä levystä riippumatta, mutta Mein kohdalla se on ikään kuin välttämättömyys.

i. Hope (3:58)
ii. Absence (4:22)
iii. Interlude: Abandoned (0:21)
iv. Open Road (3:14)
v. All That’s Golden (4:05)
vi. Whispers (6:59)
vii. Pride, Part I (2:08)
viii. Pride, Part II (2:54)
ix. Infernal Scratch (6:18)
x. Hope Renewed (2:50)
xi. Shadows (4:49)
xii. Love Remains (1:33)
xiii. Recovery Overture (3:52)
xiv. Bound for Home (2:11)

Alkuperäinen Mei-CD sisältää vain yhden raidan. Vuonna 2004 julkaistulla DVD:llä Stars And Gardens, Volume 4, jolla Echolyn esittää teoksen kokonaisuudessaan livenä, se on kuitenkin indeksoitu 14 osaan. Vahva suositus tälle DVD-julkaisulle.

Echolynin varhaisempi tyyli oli teknisesti kunnianhimoista ja hyvin tiheää progressiivista rockia, jossa Gentle Giantin vaikutus kuului etenkin monimutkaisissa kontrapunkteissa ja moniäänisissä lauluharmonioissa. As The World oli tästä ehkä äärimmäisin esimerkki: kappaleisiin ahdettiin valtava määrä musiikillisia käänteitä, epäsäännöllisiä rytmejä sekä instrumentaalisia ja vokaalisia kudoksia, mutta niiden keskellä kulkivat yleensä vahvat melodiat. Samalla yhtye haki modernimpaa ilmaisua esimerkiksi Primuksen, Faith No Moren ja grungen suunnalta, mikä teki soundista 1970-luvun progeen verrattuna poikkeuksellisen modernin. Cowboy Poems Free merkitsi tähän selkeää muutosta: musiikki hengitti vapaammin, sävellykset olivat suoraviivaisempia ja melodialähtöisempiä, ja tekninen progeilu väistyi osittain art rockin tieltä.

Mei jatkaa osittain Cowboy Poems Freen suuntaan, mutta toisaalta kääntyy myös aivan uusille poluille. Kuten tuolla levyllä, musiikki ei ole yhtä tiheää ja yksittäiset hetket eivät ehkä ole yhtä monimutkaisia kuin yhtyeen aiemmassa tuotannossa. Rakenteellisesti Mei on kuitenkin Echolynin sofistikoituneinta musiikkia. Se jättää populaarimusiikin rakenteet lähes kokonaan taakseen. 49-minuuttisen kappaleen aikana ei kuulla kertosäkeitä, vaan rakenne viittaa enemmän sinfonisesta musiikista tuttuihin käytäntöihin. Mei ei noudata orjallisesti klassisen taidemusiikin temaattisesta kehittelystä tuttuja käytäntöjä, mutta se pyrkii kehittelemään ja kierrättämään teemoja sinfonisella tavalla.

Echolyn ansaitsee myös kiitosta siitä, miten luontevasti sävellys etenee jatkuvasti. Usein massiiviset progesävellykset sisältävät kömpelöitä siirtymiä, joissa yhtye pomppaa osiosta toiseen tavalla, joka paljastaa, etteivät osiot ole alun perinkään juuri liittyneet toisiinsa. Mei tuntuu alusta loppuun luontevalta ja saumattomalta kokonaisuudelta. Kosketinsoittaja Chris Buzbyn klassinen koulutus on varmasti ollut suureksi avuksi siinä, että sävellys on saatu virtaamaan näin luontevasti. Siellä täällä lisäväriä tuovien orkestraalisten instrumenttien sovitukset ovat myös hänen käsialaansa.

Levyn alku on hyvä esimerkki uudistuneesta tyylistä. Se alkaa kamarimusiikkimaisesti heleästi kilahtavan vibrafonin, alakuloisesti soivien viulujen ja sellon sävelten myötä, joihin yhtyy Stravinskymäistä melodiaa soittava klarinetti. Sitten mukaan tulevat vokaalit, hieman kitaraa, kevyitä perkussioelementtejä ja Hammond-urkuja. Paul Ramseyn rummut ja sen myötä koko bändi yhtyvät mukaan vasta neljän minuutin kohdalla. Nuorempi Echolyn olisi iskenyt tässä kohtaa pöytään jo lukuisia äkkivääriä käänteitä, mutta nyt yhtye kehittelee musiikkiaan kärsivällisesti.

Loppujen lopuksi levyllä ei olekaan kovin montaa täysin omalaatuista teemaa, vaan yhtye varioi ja kehittelee kokonaisuuden onnistuneesti kokoon varsin vähäisistä aineksista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että musiikki kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Musiikki on jatkuvassa liikkeessä joko muuttuen temaattisesti hienovaraisesti tai räjähtäen hiljaisesta kohdasta rajummin rokkaavaan sektioon. Tapa, jolla Echolyn käyttää hiljaisen ja voimakkaan vaihtelua levyllä, on ihailtava. Hiljaisista melodisista jaksoista siirrytään luontevasti aggressiivisiin purkauksiin ja takaisin.

On silti myönnettävä, että kuuntelukerrasta riippuen vähäinen teemojen määrä käy joskus rasitteeksi. Etenkin viimeisen kymmenen minuutin aikana huomaan toisinaan ajattelevani, että onko kertausta jo liikaakin. Toisaalta seuraavalla kuuntelukerralla saatan hyvinkin pitää kokonaisuutta jälleen täydellisenä. Sitä paitsi variaatio ja kertaus tuntuvat sopivan täydellisesti myös sanoitusten teemaan, jossa elämää tunnutaan pohtivan syklisyyden kautta: asioita menetetään, mutta saadaan myös takaisin. Elämä on muutosta, mutta toisaalta samankaltaisten asioiden toistoa, vain hieman eri tavalla paketoituna.

Progepiireissä Mei sai ilmestyessään pääosin innokkaan vastaanoton, jos siihen ylipäätään sattui törmäämään. Echolynin oman Velveteen Records -levymerkin kautta julkaistu albumi ei nimittäin saanut laajaa levitystä, ja ainakin Euroopassa sitä oli ilmestymisaikoihin hyvin vaikea löytää. Itse onnistuin tilaamaan sen jostain jo unohtuneesta levykaupasta.

Levystä puhutaan edelleen positiiviseen sävyyn, mutta mielestäni se ei ole vieläkään löytänyt ansaitsemaansa yleisöä edes progeskenen sisällä. Omissa kirjoissani Mei on yksi kaikkien aikojen hienoimmista eeppisen mittakaavan progesävellyksistä ja kenties Echolynin kirkkain helmi.

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 5 out of 5.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Magnification (2001)

Kappaleet

  1. Mei (49:33)

Echolyn:

Raymond Weston: laulu ja taustalaulu, basso Brett Kull: kitarat, laulu ja taustalaulu Christopher Buzby: koskettimet, taustalaulu, orkesterisovitus Paul Ramsey: rummut ja lyömäsoittimet

Muut muusikot:

Janosh Armer: viulu Emily Botel-Barnard: viulu Jonathan Atkins: sello Sarah Green: huilu Jian Shen: klarinetti Eric Huber: vibrafoni, marimba, patarummut, tamburiini Jordan Perlson: lyömäsoittimet

Tuottaja: Echolyn
Levy-yhtiö: Velveteen Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑