“Keitä te oikein luulette olevanne?” Kun Deep Purplesta tuli suosittu, alkoivat monet yhtyeen saamat kirjeet Ian Paicen mukaan tuolla kysymyksellä. Siitäpä väännettiin nimi seuraavalle levylle…
Deep Purplen kakkoskokoonpano oli noussut rockmaailman tunnetuimpien yhtyeiden joukkoon kolmen klassikkoalbumin avulla. Deep Purple In Rock, Fireball ja Machine Head olivat esitelleet taitavan ja monipuolisen yhtyeen. Luultavasti merkittävämpänä tekijänä olivat kuitenkin esiintymiset, joita yhtye teki armottomalla tahdilla. Kolmen vuoden aikana samat naamat olivat alkaneet kyllästyttää ja varsinkin Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat huonot. Kaikesta huolimatta managerit halusivat pitää pyörät pyörimässä, olihan yhtye lopultakin alkanut tehdä voittoa. Edellisen albumin äänityksistä oli kulunut vasta hieman yli puoli vuotta, kun oli jälleen aika palata studioon.
Edellisen studioalbumin tapaan myös Who Do We Think We Are äänitettiin ulkomailla. Äänitykset aloitettiin Roomassa heinäkuussa 1972 ja niitä jatkettiin Walldorfissa Frankfurtin lähistöllä saman vuoden lokakuussa. Äänityssessioiden välissä yhtye ehti käydä muun muassa Japanissa soittamassa Made In Japanille päätyneet keikat.
Äänitykset Roomassa eivät alkaneet aivan suunnitelmien mukaisesti. Jälleen käytössä ollut Rolling Stonesin studiorekka ei saapunut ajoissa, joten sessiot alkoivatkin paikallisiin viineihin tutustumisella. Mieliala nousi, mutta studiorekan saavuttuakin Italiassa oleskelu otettiin lähinnä lomana, eikä uusien kappaleiden äänittäminen tuntunut kiinnostavan ketään. Kun äänityksiin lopulta ryhdyttiin, eristäytyi Ritchie Blackmore muista ja soitti osuutensa yleensä aamulla ennen muiden saapumista.
Roomassa saatiin lopulta äänitettyä vain kaksi kappaletta, ”Woman From Tokyo” ja ”Painted Horse”. Kappaleista jälkimmäinen ei päässyt albumille, sillä Ian Gillan ei suostunut muuttamaan kappaleen sanoituksia Ritchie Blackmoren vaatimuksesta huolimatta. ”Painted Horse” julkaistiin lopulta vuonna 1977 kokoelmalevyllä Powerhouse.
Kun töitä jatkettiin lokakuussa Saksassa, päätettiin äänitykset hoitaa kunnialla ja tehokkaasti. Ilmeisesti kaikki albumin sessioissa äänitetyt kappaleet ”Painted Horsea” lukuun ottamatta julkaistiin Who Do We Think We Arella, tosin vuoden 2000 remasteroidulle cd:lle pääsi myös Ritchie Blackmoren, Jon Lordin ja Ian Paicen triona soittama ”First Day Jam”. Roger Glover on kertonut, että Blackmore ilmoitti studiolla aivan avoimesti panttaavansa parempia riffejään sooloalbumiaan varten. Materiaalia valmiilla levyllä oli lopulta jo perinteiseksi käyneet seitsemän kappaletta, joiden yhteispituus oli tällä kerralla ainoastaan hieman vajaat 35 minuuttia.
Albumi starttaa hienosti ”Woman From Tokyolla”. Kappaleella on mieleenjäävä riffi ja Jon Lordin Hammond- ja pianotyöskentely on koko kappaleen ajan tyylikästä. Sovitukseen on nähty vaivaa ja esimerkiksi suorastaan runollisen väliosan aikana kuultava takaperin äänitetty symbaali tai hi-hat on jännittävä pikku yksityiskohta tällä albumin tunnetuimmalla kappaleella. Myös Ian Gillan on onnistunut sanoituksissaan loihtimaan kauniin mystisen kuvan tuolloin vielä tuntemattomista kaukoidän ihmeistä. Jostain oudosta syystä kappale ei kuitenkaan päässyt vuonna 1973 yhtyeen settiin.
Who Do We Think We Aren kappaleista ainoastaan “Mary Long” käväisi vuoden 1973 setissä. Kappaleen sanoituksissa Gillan kyseenalaistaa tuon ajan tunnettujen moraalinvartijoiden Mary Whitehousen ja Lordi Longfordin oman moraalin tason.
“Mary Long is a hypocrite.
She does all the things that she tells us not to do.”
Eihän noita henkilöitä taidettu saarivaltion ulkopuolella tuntea, eikä tuollainen ajankohtaisiin henkilöihin kohdistuva kritiikki tietenkään kestä kovin hyvin aikaa. Yllättäen kappaletta kuitenkin kuultiin jälleen 2000-luvulla Deep Purplen keikoilla. Tuolloin Gillan kertoi laulun henkilöiden olleen sellaisia, joiden mielestä ihmisillä ei saanut olla kivaa. ”Mary Longin” levytetystä versiosta ehkä mieleenjäävintä on Blackmoren omalaatuisesti slideputkella soittama melodia.
Lue myös: Levyarvio: Roxy Music – Stranded (1973)
”Super Trouperin” riffi on jälleen hieman mutkikkaampi. Nimensä kappale nappasi konserteissa käytettävistä Super Trouper -spottivalosta. Lyhyt kappale on kuitenkin minusta aika rasittavaa kuunneltavaa, sillä kappaleen osaset eivät tunnu sopivan kovin hyvin yhteen. Kokonaisuus tuntuu aika väkinäiseltä.
”Smooth Dancer” on jälleen suorempi ja toimivampi rockkappale. Vuosien varrella se on saanut maineen kappaleena, jossa Gillan kertoo ajatuksiaan Blackmorelle eli sanoituksissa mainitulle ”black suedelle”. Gillan antoi sanan säilän heilua, olihan hän ilmoittanut managereille ja yhtyeen jäsenille lähtöaikeistaan jo loppukesästä. Toki sanoitusten tulkita tarkoittavan myös jonkin muun ihmissuhteen ongelmia.
“You know I loved you once and I want to love again
But you don’t give nothing.You can see it in my eyes so you’ve got to realize
Baby, I ain’t bluffing.”
Gillan ilmoittaa sanoituksissa mielipiteensä tylysti, mutta toisaalta tekstistä löytyy myös sovinnollisempi puoli. Blackmore tosin tuskin viitsi tulkita tai edes kuunnella kappaleen sanoituksia. Ja oikeastaan kappaleen soiton ja sanoitusten aggressiivisuus ovat ”Smooth Dancerilla” hyvin tasapainossa.
Albumin b-puoli käynnistyy kitarariffillä, johon muu yhtye liittyy nopeasti. ”Rat Bat Bluen” sanoitukset kertovat kovin raadollisesti yhden yön suhteesta. ”And when you shut the door, make sure I don’t see you ’round here no more.” Jon Lord soittaa kappaleella vetävän Hammond-soolon, joka tosin alkaa jostain syystä nopeutetulla pianosoololla. Levyn ilmestymisen aikaan Roger Glover nimesi kappaleen omaksi suosikikseen albumilta. Kappale onkin albumin parhaimmistoa ja koko yhtye saa sillä aikaiseksi hyvän grooven.
”Place In Line” on pääosin hidas blues, jota Gillan laulaa poikkeuksellisen matalalla äänellä. Sanoitusten jonottaminen vaikuttaa tympeältä puuhalta ja laulun alku miltei masentavalta. Kun kappaleen tempo loppupuolella nousee, tuntuu sanoituksiin ilmestyvän toivoa. Blackmoren kitarasoolokin vaikuttaa pirteältä ja kappaleesta jää lopulta kohtuullisen mukava jälkimaku.
Albumin viimeinen raita ”Our Lady” on jälleen kummajainen – mutta tyylikäs sellainen – Deep Purplen tuotannossa. Jon Lord käyttää Hammondejaan tavalla, joka tuo mieleen saman aikakauden progressiiviset yhtyeet ja esimerkiksi Keith Emersonin. Ritchie Blackmoren kitarassa taas tuntuu olevan ainakin paikoitellen kaikuja Jimi Hendrixin soitosta. Ian Gillan on luonut kertosäkeisiin kuoron, joka muistuttaa jonkin verran Uriah Heepin stemmalauluja. Sanoituksetkin tuntuvat olevan pikemminkin runo, jonka voi tulkita monella tavalla. Kappaleella ei kuulla varsinaisia sooloja ja se tuntuu etenevän majesteetillisesti hieman reilun viiden minuutin kestonsa, kunnes se lopulta häivytetään hitaasti.
Alkuvuodesta 1973 julkaistu albumi nousi luonnollisesti listojen kärkipäähän. Olosuhteisiin nähden viisikko onnistuikin tekemään Who Do We Think We Aresta yllättävän toimivan albumin. Joissakin arvosteluissa tosin huomautettiin yhtyeen kuulostavan väsähtäneeltä. Ja väsynyt yhtye varmasti olikin, vaikkei sitä julkisesti myönnettykään. Levyn julkaisun jälkeen keikkailu jatkui jälleen entiseen tapaan. Vuotta aiemmin yhtye oli suunnitellut uusivansa setin perusteellisesti, mutta lopulta verrattain lyhyellä kiertueella soitettiin suunnilleen samat kappaleet kuin edelliselläkin kiertueella. Deep Purplen kakkoskokoonpano soitti viimeisen keikkansa Osakassa 29.6.1973.
Tietoja Deep Purplen hajoamisesta alkoi liikkua kesän aikana. Elokuun Suosikissa kerrottiin otsikon ”Deep Purplen tragedia” alla mm. seuraavaa. ”Ian Gillan jättää lopullisesti Deep Purplen. Hän ilmoitti jo vuosi sitten yhtyeen muille jäsenille, että pinna on tiukalla”. ”Ianin sijalle on ehdotettu Freen solistia, Paul Rodgersia, mutta myös muista mahdollisuuksista on keskusteltu.” ”Jatkavan Deep Purplen voimahahmo on Jon Lord.” ”Basisti Roger Glover ei ole enää erityisemmän kiinnostunut pitkistä kiertueista. Hän haluaa tuottaa levyjä. Nazarethin Razamanaz -albumi oli hänen tuottamansa, ja se on menestynyt hyvin Englannin listoilla.” ”Soolokitaristi Ritchie Blackmore samoin kuin Ian Paice jäävät edelleen Purplen leipiin. He aikovat kuitenkin perustaa oman trion Thin Lizzyn basistin, Phil Lynottin kanssa. Kolmikko keskittyy blueslevyjen tekemiseen.” Deep Purplen jatko ei mennyt aivan Suosikin tietojen mukaisesti, mutta ainakaan yhtyeen tarina ei päättynyt Ian Gillanin ja Roger Gloverin lähtöön.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1973
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”Woman from Tokyo” 5:48
- ”Mary Long” 4:23
- ”Super Trouper” 2:54
- ”Smooth Dancer” 4:08
- ”Rat Bat Blue” 5:23
- ”Place in Line” 6:29
- ”Our Lady” 5:12
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Purple
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti