Levyarvio: Jon Lord – Windows (1974)

Jotkut muusikot ovat pitkään halunneet häivyttää keinotekoista rajaa populaari- ja orkesterimusiikin väliltä. 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin yksi näkyvimmistä rock- ja orkesterimusiikin yhdistäjistä oli Deep Purplen kosketinsittaja Jon Lord. Deep Purplen kanssa esitetty Concerto For Group And Orchestra herätti yhtyeen managerien toiveiden mukaisesti huomiota, jonka ansiosta Lordilta tilattiin enemmänkin vastaavia teoksia. Deep Purplen suosion kasvaessa aikaa näille sivuprojekteille ei juurikaan ollut. Jotenkin Lord onnistui kuitenkin julkaisemaan vuosina 1971-1976 kolme sooloalbumia, joilla kuullaan sähköisillä instrumenteilla vahvistetun orkesterin esittämää musiikkia.

Jon Lordin loppuvuodesta 1974 julkaistu toinen sooloalbumi Windows äänitettiin Münchenin Herculessaalissa kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1974. Kyseessä oli Gemini Suiten tapaan tilaustyö, tällä kertaa televisioitua Prix Jeunesse International -gaalaa varten. Tilaajana oli saksalainen Bayerische Rundfunk, joka oli ottanut asian tiimoilta yhteyttä Eberhard Schoeneriin. Schoener oli tutustunut Lordiin vuonna 1970 ja herrat olivat ehtineet tehdä yhteistyötäkin – Schoener johti orkesteria Lordin esittäessä ”Gemini Suite” Saksassa vuonna 1973 – minkä ansiosta tälläisen rockia ja klassista yhdistelevän projektin toteuttaminen yhdessä vaikutti hyvältä idealta. 

Jon Lordin yritykset kaventaa ”kuilua” rockin ja orkesterimusiikin välillä ovat tunnettuja, mutta myös Eberhard Schoener oli tehnyt jo vuosien ajan musiikkia samalla periaatteella. Orkesterinjohtajana toiminut Schoener oli kiinnostunut elektronisesta musiikista mm. Wendy Carlosin albumien ansiosta ja itse asiassa tilatessaan vuonna 1969 Moogin hänelle lähetettiin lopulta The Beatlesin käytössä ollut Moog IIIp. Schoener on vuosien varrella työskennellyt myös mm. Tangerine Dreamin ja Procol Harumin kanssa ja The Policen jäseniä on vieraillut hänen levyillään.

Vuonna 1974 Deep Purplen uuden kokoonpanon työskentelytahti oli hirmuinen. Tammikuun loppupuolella alkaneiden kevään Euroopan- ja Amerikankiertueiden aikana oli käytännössä vain yksi pidempi tauko, joka sekin johtui Lordin umpilisäkeleikkauksesta. Muut Deep Purplen jäsenet olivat ilmoittaneet ”Gemini Suiten” jälkeen, että jatkossa Lordin ei pidä tehdä klassissävytteisiä töitään Deep Purplen kanssa, joten Ritchie Blackmoren ja ilmeisesti myös Ian Paicen pyytäminen mukaan olisi ollut hyödytöntä. Purplen uudet pojat, vokalisti David Coverdale ja laulava basisti Glenn Hughes sen sijaan päätyivät Windowsille. Lord kuulemma pohdiskeli Hughesin sopivuutta tehtävään sen jälkeen kun tämä oli kysynyt harjoituksissa ”When do I get funky?” On siis helppoa olettaa, että Windowsilla satunnaisesti kuultavat funk-vaikutteet ovat peräisin basistilta, jonka estot ja harkintakyky olivat selvästi vähentyneet Yhdysvalloissa alkaneen kokaiininkäytön myötä.

Lord pyysi konserttiin mukaan myös muista yhteyksistä tuntemiaan muusikoita. Lordin ystävä, pianoa ja urkuja soittanut vokalisti Tony Ashton tuntuu oikeastaan itsestäänselvältä valinnalta, olihan hän laulanut Gemini Suiten studioversiollakin. Muun muassa The Spencer Davis Groupissa soittaneet rumpali Pete York ja kitaristi Ray Fenwick täydensivät kokoonpanon. Orkesterina kuullaan välillä Moogia soittavan Schoenerin johtamaa Orchestra Of The Munich Chamber Orchestraa. 

Lue myös:

Vaikka Jon Lordilla oli tällä levyllä kuultavia teoksia tehdessään jo kokemusta vastaavien töiden säveltämisestä, on aikataulu todennäköisesti ollut toivottua tiukempi. Lordin 1970-luvulla orkesterin kanssa toteutetuista albumeista Windows on heikoin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö myös Windowsilla olisi hienoja hetkiä nautiskeltavaksi. Suurimpana ongelmana tuntuu olevan se, että yhtye ja orkesteri eivät tunnu soittavan yhdessä, vaan suurimmaksi osaksi vuorotellen. Sävellykset on merkitty Schoenerin ja Lordin yhdessä tekemiksi, mutta lopputulos vaikuttaa enemmänkin Schoenerin ja Lordin tekemien osien vuorottelulta. Lordin mukaan teoksen tilaajat halusivat esityksen olevan myös visuaalisesti näyttävä, mutta youtubesta löytyneen konserttitaltioinnin perusteella visuaalisuus jää muusikoiden varaan.

Albumin ykköspuolen täyttävä ”Continuo On B.A.C.H.” on Schoenerin ja Lordin kehittelemä orkesterin ja rockyhtyeen esittämä jatko Johann Sebastian Bachin keskeneräisen ”Art of the Fuguen” (”Die Kunst der Fuge”) viimeiselle osalle ”Contrapunctus XIV”. Kepeänä ja funk/bluesvaikutteisena alkava ”Continuo On B.A.C.H.” on melkoinen tyylien sekamelska. Välillä kuullaan orkesteria, rockmuusikot taas esittävät välillä jazziakin. Rockyhtye ja orkesteri siis vuorottelevat, mutta valitettavasti vaihdokset eivät vaikuta kovin sulavilta. Yksittäiset, pariminuuttiset osat toimivat mukavasti ja varsinkin orkesteriosuuksissa on viehättäviä melodioita, mutta kokonaisuutta vaivaa epätasaisuus. Projekti toteutettiin nopeassa aikataulussa, mikä varmasti osaltaan selittää teoksen luonnetta. Persoonallisuutta ”Continuo On B.A.C.H.:iin” tuo Lordin käyttämä ARP Odyssey -syntetisaattori. Yli 15-minuuttisen ”Continuon” loppuhuipennus, jossa yhtye soittaa orkesterin kanssa, on lähes kaoottinen.

Kolmesta osasta koostuva, lähes puolituntinen ”Window” toimii a-puolen järkälettä paremmin. Luultavasti se, ettei ”Window’n” ollut tarkoitus pohjautua mihinkään aiempaan sävelteokseen antoi Lordille ja Schoenerille enemmän taiteellista vapautta. Tosin myös ”Window’n” ensimmäisessä ja kolmannessa osassa on samankaltaista hajanaisuutta kuin ”Continuolla”, mutta jo teoksen jako kolmeen osaan tekee sen episodimaisuudesta ainakin periaatteessa luontevamman kuuloista.

Ensimmäinen osa ”Renga” alkaa orkesterin alkusoitolla. Sen jälkeen alkavasta yhtyeen soitosta tulee mieleeni Billy Cobhamin tyyli samalta aikakaudelta. Orkesteriosuuksien välillä soittavan yhtyeen tyyli poukkoilee funkista jazziin ja hetkittäin voisi kuvitella Lordin vain antaneen jollekulle soittajista tietyn tahtimäärän ajan tilaa improvisoida. Välillä Lordkin tuntuu kiusailevan yleisöä soittamalla Hammondeillaan ”Lazyn” introa muistuttavaa melodiaa. Vokalistien ilmestyminen äänimaisemaan on melkoinen antikliimaksi, vaikka viulun ja vokalistien kisailu kuulostaakin hetkittäin ihan hauskalta. 

”Window’n” toinen osa ”Gemini” on napattu ”Gemini Suitelta” ja on siitä syystä merkitty vain Lordin kirjoittamaksi. Tony Ashtonille osan laulaminen olikin jo tuttua Gemini Suiten studioversiolta. ”Gemini” kuulostaa Windowsilla muita selkeämmältä osalta, minkä voi olettaa johtuvan siitä, että Lord oli ehtinyt muokata sitä mieleisekseen pidempään.

Kolmas ja viimeinen osa ”Alla Marcia Allegro” on alussa perkussiivisempi. Lord oli selvästi oppinut, että uutta ja ehkä omituiselta kuulostavaa sävelteosta kiltisti kuunnellut yleisö kannattaa teoksen loppupuolella palkita tällaisella primitiivisemmällä osalla. Puolivälissä tunnelma muuttuu funkimmaksi ja vokalistit tulevat mukaan. Sitä seuraavat lyhyt rumpusoolo ja pianosoolo, jonka jälkeen ”Alla Marcia Allegro” muuttuu loppua kohti yhä kiivaammaksi. ”Window’lta” voi kyllä halutessaan löytää musiikillisen kaaren, jossa sen rakenne muistuttaa perinteisiä orkesterisävellyksiä. Harmillisesti vain yhtye ja orkesteri tuntuvat kiskovan kokonaisuutta eri suuntiin, eivätkä osapuolet tunnu löytävän edes lopussa odotettua harmoniaa.

Mitähän yleisö on ajatellut ”Window’n” viimeisten sävelten jälkeen? Teoksen päätyttyä yleisö on hetken hiljaa, luultavasti hämmentyneenä, ennen aplodeja. Tämä on tietysti tilanne aina orkesteriteosten kantaesitysten jälkeen. Saksalainen lehdistö oli joka tapauksessa joko innostunut tai kohtelias, sillä seuraavan päivän konserttiarvostelut olivat myönteisiä, Lordin mukaan hämmästyttäviä.

Lordia hämmästytti Saksassa toinenkin asia. Hänellä oli varmasti yhä tuoreessa muistissa Concerto For Group And Orchestran esitystä säestäneen Royal Philharmonic Orchestran nuiva suhtautuminen hänen teoksensa esittämiseen. Saksassa orkesteri sen sijaan vaikutti innostuneelta ja sekin vaikutti osaltaan siihen, että Lordin seuraava sooloalbumi, mestarillinen Sarabande äänitettiin seuraavana vuonna nimenomaan Saksassa Eberhard Schoenerin toimiessa orkesterinjohtajana.

”Continuo On B.A.C.H.” ja ”Window” oli alunperin tarkoitus esittää ainoastaan suorana tv-lähetyksenä, mutta Lordin tietämättä esitys äänitettiin, eikä Lordin mielipidettä esityksen julkaisusta lp-levynäkään taidettu hirveästi etukäteen kysellä. Albumi ei ollut mikään myyntimenestys. Harmillisesti Windowsia ei tietääkseni ole julkaistu virallisesti video- tai dvd-formaatissa. Youtubesta löytyvä konsertti on hyvin kuvattu ja ihan viihdyttävää katsottavaa – varsinkin muodollisesti pukeutunut orkesteri ja monenkirjava rockmuusikkoryhmä ovat keskenään hauskassa kontrastissa. Coverdalella ja Hughesilla on rock-elkeensä, Ray Fenwick on hillitympi kirkkaankeltaisessa puvussaan, Tony Ashton hauskuuttaa pikku tempuillaan koskettimiensa takana päässään lähinnä virkatulta pannunaluselta näyttävä baskeri ja Jon Lord singahtelee ympäri lavaa kookkailta kosketinsoittimilta toisille. Eikä se orkesterikaan näytä tympääntyneeltä.

Lord itse kuvaili Windowsilla kuultavia teoksia vuonna 2010 seuraavasti: ”It had to be done quickly and it’s very strange music, some of it is a little weird. It was intended to be visual as much as anything else and I never knew it was going to be recorded and released – I was only told that afterwards. Twenty-six million people watched it live, so it was kind of a very, very high-pressure project, but ultimately an incredibly successful evening.” Lordin analyysiin musiikin omituisuudesta on helppo yhtyä. Musiikillisesti Windows ei edusta Lordin soolotuotantoa parhaimmillaan, mutta se on joka tapauksessa ihan mukava kuriositeetti ajalta, jolloin ainakin jotkut muusikot koettivat murtaa populaari- ja taidemusiikin välisiä rajoja.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 2.5 out of 5.

Avainsanat: Jon Lord, progressiivinen rock, 1974

Lue myös: Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Pictures At An Exhibition (1971)
Levy-yhtiö: Purple Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑