Fear Inoculum amerikkalaisen progemetallibändi Toolin viides studioalbumi.
Vuonna 1990 perustettu Tool ei ole tunnettu nopeasta työskentelytahdista, mutta miljoonia levyjä myyneen proge-jätin fanit joutuivat odottamaan Fear Inoculumia peräti 13 vuotta. Bändi ei kuitenkaa ole sinänsä ollut ollut tauolla tätä koko aikaa vaan on välillä kiertänyt etenkin USA:ssa varsin ahkerastikin.
Levytystaukoa on selitetty mm. lakiteknisillä ongelmilla, rumpali Danny Careyn moottoripyöräonnettomuudella, jäsenten välisillä taiteellisilla ristiriidoilla, mutta itse uskoisin että osa syystä menee auttamatta myös laiskuuden ja perfektionistisuuden paradoksaalisen ja vaarallisen yhdistelmän piikkiin.
Lähes kaiken mahdollisen saavuttaneella bändillä on ollut luultavasti vaikeuksia motivoitua uuden studioprojektin pariin ja samaan aikaan edellisten levyjen kova taso (ja fanien suorastaan fanaattinen palvonta) on myös nostanut itsekriittisyyden rimaa korkealle. Tool on luonut parhailla levyillään Ænima (1996, Lateralus (2001) ja 10,000 Days (2006) hyvin omintakaisen versionsa progressiivisesta metallista joka on saanut monia seuraajia ja jopa suoranaisia imitaattoreita. Miten siis erottua uudella levyllä? Miten luoda jotain uutta? Vai yrittääkö lopulta ollenkaan vai tehdä vain sitä mikä tuntuu luontevalta.
Nyt kun massiivinen 86 minuuttinen Fear Inoculum on kuultu tuntuu Toolin valinta itsestäänselvältä. Fear Inoculum on tuttua ja turvallista Tool-musiikkia. Niin hyvässä kuin pahassa. Vaan oliko oliko kyseessä sittenkään selkeä tietoinen valinta?
Tätä panee miettimään vokalisti Maynard James Keenanin lyriikat kappeleessa ”Invinciblessä” (joka on yksi levyn parhaista kappaleista):
Warrior struggling
To remain relevant
Warrior struggling
To remain consequential
Cry aloud
Bold and proud
Of where I’ve been
But here I am
Where I end
Ehkä Tool tosiaan pyristeli ja yritti muuttua, mutta joku vetovoima lopulta syöksi heidät kuitenkin samaan spiraaliin kuin aina aiemminkin.
Fear Inoculumin pitkät kappaleet (kuusi niistä on yli kymmenenminuuttisia) vellovat tutunlaisesti samaan aikaan raskaasti eteenpäin vyöryen ja toisaalta soljuen välillä hyvinkin hypnoottisesti kaikista monimutkaisista tahtilajeista huolimatta.
Hypnoottisuus ja tietynlainen jumittaminen syklisissä epäsäännöllisiä tahtilajeja hyödyntävissä riffeissä onkin ollut pitkään Toolin tavaramerkki mutta Fear Inoculumilla bändi tuntuu vievän tätä puolta pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Välillä kappaleet tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan… ja valitettavasti ilman kunnollisia kohokohtia. Draama ja kontrastit ovat välillä pahasti kateissa. Etenkin kun Keenan laulaa kappaleet pehmeämmin kuin koskaan aiemmin (tästä antoi esimakua jo Keenanin toisen bändin A Perfect Circlen 2018 vuoden hieno albumi Eat The Elephant) korottaen ääntään aiemmin niin tuttuihin karjahduksiin vain hetkittäin.
Fear Inoculumista puuttuu aggressiota ja intensiivisyyttä joka on tehnyt Toolin parhaimmista kappaleista niin huumaavia kokemuksia. Toki bändi herää hetkittäin vaikuttavasti eloon eikä levyn musiikki vähäpätöisimmilläänkään missään nimessä huonoa ole. Vain hieman mitäänsanomatonta.
Vasta levyn toiseksi viimeisessä kappaleessä ”7empestissä” Tool saa musiikkiinsa kunnolla intensiteettiä ja tämä kappale onkin levyn ainoa jonka voi suoralta sanoen kuuluuvan heti koko Toolin katalogin parhaimmistoon. Keenanin “A tempest must be that” huuto on tehokas ja kappaleessa on levyn parhaat kitarariffit ja Careyn tarmokkainta rumpalointia. Kitaristi Adam Jones pääsee sooloilemaan kappaleessa maukkaan psykedeelisesti.
Itseasiassa soolot on yksi asia joka tuo levyyn aavistuksen verran uutta otetta. Niitä nimittäin on hieman aiempaa enemmän. Tai no ainakin yksi tai kaksi enemmän kuin yleensä! Jopa rumpali Danny Carey pääsee näyttämään taitonsa Toolille ennenkuulemattomasti rumpusoolossa viihdyttävässä ”Chocolate Chip Trip” biisissä joka tuo hieman mieleen King Crimsonin nykyisen kokoonpanon rumputrion -välikkeet.
Levyn soundit Tool on jälleen ruuvannut likipitäen niin täydellisiksi kuin tälläisessä musiikissa voi olla. Kitarat murisevat paksuina ja voimakkaina ja rummut kopisevat terävästi kontrastina. Basso tuo sointiin pyöreyttä ja tasapainoisuutta. Toisaalta olisi kiinnostavaa jos bändi kokeilisi joskus hieman laajempaa dynamiikkaa, mutta sehän voisi sitten pelottaa perheen pienimpiä.
Lue myös: Viikon Teos 50: Tool – Lateralus (2001)
Kaiken kaikkiaan Fear Inoculum on hieman ristiriitainen ja turhauttava kokemus. Toisaalta nautin sen kuuntelemisesta lähes koko ajan, välillä paljonkin, mutta toisaalta levyn parhaatkin kappaleet tuntuvat ylipitkiltä ja itse levykokonaisuus on aivan liian turvonnut. Tämä pätee etenkin levyn digitaaliseen 86 minuuttiseen versioon joka sisältää useita lyhyitä välikappaleita jotka tuntuvat totaalisen turhilta. Levyn fyysinen julkaisu jolla on kestoa 79 minuuttia jättää näistä osan pois, mutta levy on silti ainakin vartin liian pitkä.
Fear Inoculum on ollut niin suuri menestys kuin rock-levy ylipäätänsä voi olla vuonna 2019 eli ainakin 13 vuoden aikana patoutunutta kysyntää riitti. Itse en enää jaksa uskoa että Tool uskaltaisi tulevaisuudessakaan uudistaa hyvin toimivaa, ja tuottoisaa, formulaansa. Paras mitä voin toivoa on että vaikkapa viiden vuoden päästä bändi julkaisee 50 minuuttia pitkän levyn jossa se onnistuu kiteyttämään parhaat puolensa tavallista kompaktimmin hyvien ”Tool-laulujen” muodossa. Sitä odotellessa Fear Inoculum tulee varmasti pauhaamaan silloin tällöin kaiuttimistani, mutta useammin tulen palaamaan Æniman tai Lateralusin pariin.
Parhaat biisit: ”Invincible”, ”7empest”, ”Chocolate Chip Trip”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet (digitaalinen versio):
Muusikot:
Maynard James Keenan: laulu Danny Carey: rummut Justin Chancellor: basso Adam Jones: kitara
Tuottajat: Tool
Levy-yhtiö: Tool Dissectional, Volcano, RCA
Pienemmät Purot 
Vastaa