Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2000 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.
- Pink Floyd : Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980-81 (UK) ****½
- Absoluuttinen Nollapiste : Olos (FI) ****½
- Gong: Zero To Infinity (UK) ****
- Fred Frith & Ensemble Modern : Traffic Continues (UK)
- IQ: The Seventh House (UK) ****
- Godspeed You! Black Emperor : Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas To Heaven (CA) ****
- The Trey Gunn Band: The Joy Of Molybdenum (US) ****
- Steve Walsh: Glossolalia (US) ****
- Fates Warning: Disconnected (US) ****
- Kansas: Somewhere To Elsewhere (US) ****
Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä
11. Pink Floyd : Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980-81
Pink Floyd oli julkaissut Roger Watersin aikakaudelta viimeksi livemateriaalia vuonna 1969 Ummagumman toisen levyn verran, joten The Wallin (1979) livetulkinta Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980–81 herätti ymmärrettävästi paljon huomiota. Onneksi myös ansaitusti, sillä Watersin lempilapsi sai 20-vuotisjuhlansa kunniaksi komean julkaisun.
(Olen käsitellyt The Wall -levyä perusteellisesti aiemmassa studiolevyarvostelussa, joten en pui tarinaa tai musiikin tyyliä tässä tekstissä tarkemmin. Arvostelun voit lukea täällä.)
Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980–81 dokumentoi yhtyeen harvinaiset The Wall -kiertueen konsertit vuosilta 1980–81. Kiertue käsitti vain 31 esitystä neljässä kaupungissa (Los Angeles, New York, Dortmund ja Lontoo), sillä lavashow’n poikkeuksellinen tekninen ja taloudellinen mittakaava teki laajemmasta kiertämisestä mahdotonta.
Julkaisu on koottu useista konserteista ja esittää The Wall -kokonaisuuden lähes täydellisenä, sisältäen myös kappaleen “What Shall We Do Now?”, joka jäi alkuperäiseltä studioalbumilta pois. Mukana on myös uusi instrumentaalijami “The Last Few Bricks”, jota tarvittiin show’n loppupuolella antamaan roudareille aikaa pystyttää muuri yleisön ja yhtyeen väliin. “The Last Few Bricks” oli potpuri, joka sekoitti levyn eri teemoja, ja sen pituus vaihteli kolmesta peräti 13 minuuttiin. Tällä levyllä kuultava versio jää tyypillisempään hieman yli kolmeen minuuttiin.
Levy tarjoaa dokumentaarisen näkymän yhteen rockhistorian kunnianhimoisimmista ja logistisesti haastavimmista liveproduktioista. Kuten Pink Floydilta voi odottaa, Is There Anybody Out There? on äänitetty erinomaisesti. Se ei kuitenkaan vaikuta studiossa jälkikäteen kuoliaaksi korjaillulta, vaan välittää realistisen oloisesti livetunnelmaa, vaikkei esimerkiksi yleisön ääniä juuri olekaan mukana.
Useilla apumuusikoilla vahvistettu Pink Floyd soi tuhdin massiivisesti. Useat soolot soivat irtonaisemmin ja väkevämmin, josta ehkä selkeimpänä esimerkkinä on David Gilmourin tulinen tulkinta “Comfortably Numbin” nykyisin ikonisesta soolosta. Luultavasti paras virallisella livelevyllä kuultu versio siitä. Paradoksaalisesti tässä vaiheessa palkolliseksi tiputetun Rick Wrightin kosketinsoitinsoolot korostuvat myös siellä täällä verrattuna studiolevyyn, tai ehkä osasta vastuussa on avustava kosketinsoittaja Peter Wood. Vaikea sanoa. Show’n tähti Waters laulaa erittäin hyvin. Tämä käy ilmi jo ensimmäisessä raidassa “In The Flesh?”, jossa hän eläytyy täysillä sekoavan rocktähden rooliin.
Alkuperäinen The Wall -studiolevy on soundeiltaan mestarillista työtä ja minulle aina teoksen definitiivinen versio. Materiaalin vahvuudesta ja toisaalta bändin panostuksesta näihin konsertteihin kertoo kuitenkin paljon se, miten hyvin se toimii myös tällaisena aavistuksen rouheampana livetulkintana.
Parhaat biisit: “In The Flesh?”, “Another Brick In The Wall Part I”, “Mother”, “Empty Spaces”, “What Shall We Do Now?”, “Comfortably Numb”, “In The Flesh”, “Waiting For The Worms”
12. Absoluuttinen Nollapiste : Olos
Olos on Absoluuttisen Nollapisteen viides studiolevy.
Rovaniemellä 1991 perustettu Absoluuttinen Nollapiste nousi kolmella ensimmäisellä levyllään kotimaisen älykkörockin kärkijoukkoon yhtyeiden ja viimeistään neljäs levy Suljettu sinetöi tuon aseman.
Vuonna 1999 ilmestynyt Suljettu oli kunnianhimoinen teema-albumi ja ensimmäinen bändin täysverinen progelevy. Olos vie bändiä jälleen uuteen suuntaan. Siinä missä Suljettu oli soundeiltaan tummasävyinen ja tyyliltään sisäänpäinkääntynyt ja ”vaikea” on Olos askel huomattavasti virtaviivaisempaan suuntaan.
Olos käynnistyy kohtalokkaan jylhästi pauhaavalla Pink Floydin mieleen tuovalla instrumentaalilla ”Valajas Helkures”. Ensivaikutelma on kuitenkin harhaanjohtava sillä ensimmäisen raidan progeilun jälkeen toinen kappale ”Kalkin sammutus” osoittaa, että nyt tunnelmat on lähempänä Eppu Normaalia kuin 70-luvun Wigmamia. Kolmas raita, pirteästi sykkivä ja kevyesti funkahtava, ”Kotiinpaluu, jotenkin” polkee maahan viimeisimmätkin toiveet progeprogesta. Virtaviivaistettu Olos onkin popmaisinta musiikkia mitä Absoluuttinen Nollapiste oli tähän mennessä tehnyt.
Olos on ensimmäinen Absoluuttisen Nollapisteen levy jota bändi ei tuottanut itse. Kun kyseessä Absojen kaltainen visionäärinen yhtye ei tuottaja vaikutukselle kannata antaa liikaa painoarvoa, mutta on varmasti ainakin osittain nimenomaan Otto Hallamaan ansiota, että Olos soi niin kirkkaasti ja valoisasti. Taustalla vaikuttaa kuitenkin tietysti myös yhtyeen oma tahto avata musiikkiaan laajemmalle yleisölle. Ehkä radikaalein ”vaatimus” jota Hallamaa bändille asetti oli nokkahuilukielto. Tätä myös kunnioitettiin. Eipä siinä mitään, mutta se on harmi, että nokkahuilu jäi pois yhtyeen levyltä pysyvästi.
Kovastq yrityksestä huolimattta Absoluuttisen Nollapisteen läpimurto valtavirtaan ei silti onnistunut sillä Olos ei myynyt juuri paremmin kuin edeltäjänsä. Tämä on sääli sillä monessa levyn kappaleessa on todellista hittipotentiaalia. Ja samaan aikaan kyse ei ole kuitenkaan mistään nolosta oman tyylin vesittämisestä kaupallisten paineiden ristitulessa. Tommi Liimatan sanoitukset ovat yhä kummallisia ja moniselitteisiä (vaikkakin hieman suoraviivaisempia ja vähemmän absurdeja kuin aiemmin), yhtyeen soitto taitavaa ja sovitukset yksityiskohtaisen tarkkoja vaikka samaan aikaan kertosäkeet nostetaan aiempaa keskeisempään rooliin ja kappaleiden pituudet kurinalaisen lyhyinä. Vain marssimaisen rummutuksen kannattelema ”Käsitys mummoloista” venyy nipin napin yli viiden minuutin rajatolpan.
Joskus on hyvä vain ihmetellä kadunkulmassa
Ja työntää ilmanvaihtokanavaan toisarvoista rojua
Ja saada turpaan tietämättä tarkkaa syytä siihen
Tai syyn tietäen
On myös huomion arvoista, että levyn lähes jokaiselle 12 raidalle on riittänyt tarttuvia koukkuja joista moni poppia leipätyökseen tekevät yhtye olisi ylpeä. Olos onkin laadultaan hyvin tasainen levy. Todellisia riman alituksia mukaan ei ole mahtunut vaikka ”Synkkää lunastusta baby” onkin muuta materiaalia vaatimattomampi tapaus. Enimmäkseen Olos on yksinkertaisesti vain hiton viihdyttävä levy. Jopa siinä määrin, että ”Soita kotiin, Elviksen” kaltaiset hupailut saattavat tökkiä progetosikoille. Minä nautin!
Olos -levystä puhutaan usein hieman vähättelevästi kevyenä välityönä, mutta mielestäni se ei ole oikeutettua. Levyllä oli ”epäonni” ilmestyä kahden bändin parhaan levyn Suljetun ja Nimi muutetun välissä, mutta se ei vähennä herkullisesti popittelevan Oloksen arvoa. Kyseessä on yksi Absoluuttisen Nollapisteen kestävimmistä levytyksistä jonka biiseistä moni soi yhtä yhtyeen setissä yli 25 vuotta myöhemmin.
Parhaat biisit: ”Kalkin sammutus”, ”Kotiinpaluu, jotenkin”, ”Ja jos”, Tie tomun suuntima”, ”Käsitys mummoloista”, ”Soita kotiin, Elvis”, ”Tonttirajat sovitaan humalassa”
13.Gong: Zero To Infinity
Zero To Infinity on Gongin 10. studioalbumi.
Vuonna 1967 perustetun Gongin historia loputtomine henkilöstövaihdoksineen ja spin-off-bändeineen on yksi rockhistorian monimutkaisimmista. Edes kursorinen koko historian läpikäyminen ei ole tämän arvostelun puitteissa mahdollista, mutta alkuaikojen käänteistä saa jonkinlaista kuvaa Camembert Electriquen, Flying Teapotin, Angel’s Eggin ja Youn arvosteluistani. On kuitenkin syytä valottaa tässä kohtaa hieman, mitä tapahtui Youn (1974) jälkeen ja kuinka 26 vuotta myöhemmin lopulta päädyttiin levyyn Zero To Infinity.
Gongin perustajajäsen, johtaja ja mytologian rakentaja Daevid Allen (1938–2015) päätti jättää yhtyeensä Youn jälkeen. Alun perin kevyesti jazzilla kyllästettyä psykedeelistä progea soittanut Gong oli liukunut vähitellen lähemmäs jazz-rockia, ja musiikista oli tullut Allenin mielestä liian teknistä. Hänen anarkistiselle ja hassuttelevalle Gong-mytologialleen päihdekeijuineen (Pot Head Pixies) ja muine kummallisine hahmoineen ei tuntunut olevan enää tilaa alati koukeroisemmaksi muuttuvan musiikin seassa. Allenin päätökseen vaikuttivat myös oman henkisen tien etsintä sekä ristiriidat yhtyeen sisällä…
14. Fred Frith & Ensemble Modern : Traffic Continues
Fred Frith tunnetaan erityisesti roolistaan kitaristi–viulisti–säveltäjänä avantproge-yhtye Henry Cow’n parissa, mutta hän on kuuluisa myös tinkimättömästä työstään vapaan improvisaation saralla. Hieman vähemmän tunnettua on hänen työnsä ”vakavan” taidemusiikin säveltäjänä, vaikka hänellä on siltäkin saralta vyöllään useita hienoja onnistumisia. Yksi hienoimmista ovat sävellykset ”Traffic Continues I” ja ”Traffic Continues II: Gusto (For Tom Cora)”, jotka on koottu Traffic Continues -levylle.
”Traffic Continues I” ja ”Traffic Continues II: Gusto (For Tom Cora)” ovat suuren mittaluokan teoksia. Ensimmäinen kestää 29 minuuttia ja jälkimmäinen peräti 35 minuuttia. Molemmat on jaettu lukuisiin alaosiin.
Teokset tilasi ja kantaesitti 21-henkinen Ensemble Modern, joka on yksi Euroopan arvostetuimmista nykymusiikkiyhtyeistä. Ensemble Modernin akustista, ikään kuin laajennetun kamariorkesterin instrumentaatiota täydentää Frithin sähkökitara sekä Traffic Continues II:ssa Zeena Parkinsin harppu ja Ikue Morin rumpukoneet. Sointi on siis elektroakustinen, mutta akustinen instrumentaatio on selvästi pääosassa, ja esimerkiksi Frithin sähkökitarointi on lähinnä hienovaraista tekstuurien rakentamista osana orkesteria. Eeppisiä kitarasooloja on turha odottaa.
Molempien teosten musiikki vaikuttaa pääosin läpisävelletyltä, mutta ilmeisesti Frithille tyypillisesti sekaan on jätetty myös tilaa improvisaatiolle ja spontaaneille yllätyksille. Tämä pätee etenkin Traffic Continues II:n kohdalla.
Rytmisesti väkevä ”Traffic Continues I” kuulostaa siltä kuin kuulija olisi heitetty yllättäen keskelle valtavan megalopoliksen kiihkeää liikennettä. Kokemus on samaan aikaan meluisassa kaaoksessaan hieman kauhistuttava, mutta myös huumaava kaikessa intensiivisessä energisyydessään.
”Traffic Continues I” tuo mieleeni jopa Igor Stravinskyn klassikon ”Kevätuhrin”, tosin selvästi modernisoituna. Molemmat tarjoavat primitiivistä motorista energiaa, joka syntyy toistuvista mutta alati muuntuvista rytmisoluista, kerroksellisesta orkesteritekstuurista sekä massiivisina blokkeina esiintyvästä harmoniasta, joka ei varsinaisesti ratkea vaan pikemminkin vaihtuu. Frithin teoksessa rytminen metriikka on kuitenkin jopa Stravinskya epävakaampaa, eikä Traffic Continues myöskään tarjoa kansanmusiikkiin pohjaavaa melodista perustaa. ”Traffic Continues I” näyttäytyykin eräänlaisena urbaanina ja modernina vastineena, jossa musiikki on siirtynyt keväisestä luonnosta betonin peittämään kaupunkiympäristöön.
Frithin vanhalle Skeleton Crew -yhtyetoveri Tom Coralle omistettu ”Traffic Continues II: Gusto (For Tom Cora)” on katkonaisuudessaan haastavampaa kuunneltavaa, ja sen musiikki on jopa ensimmäistä osaa abstraktimpaa, osittain mukaan ujutetun improvisoinnin johdosta. Jotkut osiot jäävät hetkittäin hieman turhauttavaksi haahuiluksi, mutta mukana on myös joitakin huimia jaksoja, ja esimerkiksi teoksen 11-minuuttinen finaaliosa on vaikuttava.
Traffic Continues tarjoilee 64 minuuttia haastavaa taidemusiikkia, joka palkitsee kärsivällisen kuuntelijan ja sisältää joitakin Frithin uran uljaimmista hetkistä säveltäjänä.
Parhaat biisit: ”Traffic Continues I”
15. IQ: The Seventh House
The Seventh House on IQ:n seitsemäs studioalbumi.
Vuonna 1981 perustettu neoprogebändi IQ koki 80-luvun puolivälissä kovia aikoja pyrkiessään valtavirtaan. Alkuperäinen vokalisti Peter Nichols palasi vuonna 1990, ja kaksi tasavahvaa levyä Ever (1993) ja Subterranea (1997) palauttivat yhtyeen tyylin häpeilemättömästi neoprogen pariin. Tyylin, joka oli ollut muodikas noin minuutin joskus Marillionin alkuaikoina. Vaan väliäkös sillä. Nyt IQ toimi jälleen mukavuusalueellaan ja teki sitä mitä parhaiten osasi: melodista progressiivista rockia, joka ammensi genren kulta-ajoista, mutta ikään kuin 80-luvun popin ja hevin suodattamana.
Subterranea oli kahden CD:n mittainen kunnianhimoinen mutta hieman hähmäinen konseptialbumi. The Seventh House jatkaa tyylillisesti pitkälti samalla linjalla ja samalla kokoonpanolla, mutta tällä kertaa levylle ei ole rakennettu mitään kaiken kattavaa teemaa. Ja hyvä oikeastaan niin. Nyt levyn kuusi pitkähköä (5–14 min.) biisiä joutuu pärjäämään puhtaasti omilla ansioillaan. Ja pääosin niin käykin, sillä The Seventh House sisältää joitakin IQ:n uran ehdottomasti hienoimmista raidoista.
Heti ensimmäinen raita ”The Wrong Side Of Weird” on vakuuttavaa työtä. Energisellä riffillä käynnistyvä kappale käy yli 12-minuuttisen kestonsa aikana läpi lukuisia eri tunnelmia ja tekee sen pääosin notkeiden siirtymien kautta, palaten aina välillä keskeisiin teemoihin – kuten laadukkaan sinfonisen progen kuuluukin. Toinen erityisen väkevä kappale on albumin lyhyin raita ”Erosion”. Vain viisiminuuttinen ”Erosion” käynnistyy hiljaisen hartaasti, mutta tunnelma kasvaa pian uhkaavammaksi ja Nicholsin anova ääni muuttuu vihaisemmaksi tulkinnaksi. ”Erosion” on hyvä esimerkki siitä, kuinka useita eri tunnelmia läpikäyvä progeilu on mahdollista tiivistää myös viiteen minuuttiin.
Levyn ehdoton kohokohta, ja mielestäni paras IQ-biisi ikinä, on sen 14-minuuttinen nimiraita. Helisevällä 12-kielisellä kitaralla vanhaan kunnon Genesis-tyyliin käynnistyvä ”The Seventh House” sisältää suorastaan majesteettisia teemoja ja huimaa emotionaalista voimaa, kun Nichols pistää vokaaleissa parastaan peliin. Nichols on tällä levyllä laulajana voimiensa huipulla, ja tämä kantaa hedelmää etenkin nimiraidan dramaattisissa teemoissa. Mukana on myös tyylikkäitä instrumentaaliosuuksia, ja Martin Orfordin koskettimien ja Mike Holmesin sähkökitaran vuoropuhelu on komeaa kuultavaa. ”The Seventh House” on upea kappale ja ehkäpä parasta IQ-musiikkia ikinä.
Ei levy kuitenkaan pelkkää juhlaa ole. The Seventh Housea vaivaa kylmän digitaalinen soundimaailma, ja etenkin päällekäyvästi kolisevat rumpusoundit ovat hetkittäin rasittavaa kuultavaa. Asiaa ei auta se, että Paul Cookia ei voi todellakaan nostaa genrensä hienovaraisempien rumpaleiden joukkoon. Onneksi Cookin kovakätistä rytmiikkaa pehmentää hieman basisti John Jowittin notkeampi työskentely. Eivätkä kaikki ideat muutenkaan osu maaliin. Sinänsä pätevän ”Zero Hourin” juustoinen saksofonisoolo on kornia kuultavaa (Holmesin hieno kitarasoolo tasoittaa onneksi tilannetta), ja ”Shooting Angels”, jossa Cookin tamppaus on pahimmillaan, on puolestaan sävellyksenä suhteellisen vaatimaton, vaikka Nicholsin laulumelodia on jälleen vaikuttava.
2000-luvulla IQ on julkaissut levyjä rauhalliseen mutta tasaiseen tahtiin. Tasoa ei voi moittia, mutta suuria yllätyksiä ei ole enää tullut. Siksi The Seventh House erottuu diskografiassa edukseen. Se ei uudista yhtyeen tyyliä, mutta sen kappalemateriaali on piirun verran vahvempaa kuin useimmilla myöhemmillä levyillä.
Nykyisin vanhoja levyjä remiksataan ahkerasti. Usein täysin turhaan. Silti juuri The Seventh House olisi levy, joka hyötyisi tällaisesta käsittelystä. Jos sen hieman kolkot soundit saisi lämpimämmiksi ja tasapainoisemmiksi, puhe melkein-mestariteoksesta voisi muuttua puheeksi mestariteoksesta. Jo tällaisenaankin se on kuitenkin ennen kaikkea erinomaisten kappaleidensa ansiosta yksi IQ:n pitkän uran huippuhetki.
Parhaat biisit: ”The Wrong Side Of Weird”, ”The Seventh House”, ”Erosion”
16. Godspeed You! Black Emperor : Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas To Heaven
Lift Your Skinny Fists Like Antennas To Heaven on Godspeed You! Black Emperorin toinen studioalbumi.
Post-rock syntyi 1990-luvulla tilanteessa, jossa rockin ilmaisukeinot olivat käyneet pitkälti ennalta-arvattaviksi. Säkeistö–kertosäe-rakenne, riffikeskeisyys, vokalistin korostunut rooli ja yksilöllinen esiintyjyys olivat muodostuneet kliseiksi, joiden ympärille suuri osa rock-musiikista edelleen rakentui. Post-rock ei ensisijaisesti pyrkinyt luomaan uutta genreä, vaan purkamaan näitä konventioita ja kysymään, mitä rockin välineillä voidaan tehdä ilman sen puhki koluttuja rooleja.
Keskeistä oli se, että rockin soittimet säilyivät, mutta niiden käyttötapa muuttui. Kitara ei enää ollut määräävä riffikone tai soolosoitin, rummut eivät välttämättä rakentaneet groovea ja laulu saatettiin jättää kokonaan pois. Samalla post-rock hylkäsi myös rockiin liitetyn yksilökeskeisyyden. Frontman-ajattelu, tähtikultti ja henkilökohtainen tunnustuslyriikka väistyivät kollektiivisuuden, abstraktien teemojen ja usein sanattoman ilmaisun tieltä. Musiikista tuli prosessi ja tila pikemminkin kuin viesti tai kansaa villitsevä performanssi…
Lue myös:
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 11-20
- Review: Univers Zero – Ceux Du Dehors (1981)
- Levyarvio: Steve Walsh – Glossolalia (2000)
- Year by Year : Best Albums of 1976 – 21-29
- Levyarvio: Jimmy Page – Outrider (1988)
- Review: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)
- Levyarvio: Gong – Zero To Infinity (2000)
- Review: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)
- Review: Talk Talk – The Colour Of Spring (1986)
17.The Trey Gunn Band: The Joy Of Molybdenum
Trey Gunn tuli tunnetuksi King Crimsonin warr-kitaristina, mutta hänen oma tuotantonsa käynnistyi jo 90-luvun alussa levyillä One Thousand Years (1993) ja The Third Star (1996). Vuosituhannen vaihteessa Gunn kokosi ympärilleen yhtyeen keikkailua varten. Syntyi lyhytikäinen The Trey Gunn Bandin, jonka debyytti, ja lopulta ainoaksi jäänyt levy, The Joy Of Molybdenum on.
Gunnin rinnalla soittavat kitaristi Tony Geballe ja rumpali Bob Muller, jonka soitossa perinteinen rumpusetti ja erilaiset etniset lyömäsoittimet sulautuvat luontevasti yhteen. Gunn käyttää levyllä 8-, 10- ja 12-kielisiä touch-kitaroita, joiden päällekkäiset bassolinjat, riffit ja melodiat muodostavat musiikin rungon.
Geballella on Gunnin tavoin taustaa Robert Frippin Guitar Craft -koulusta, mikä kuuluu hänen tarkassa pikkaustekniikassaan ja gamelan-henkisissä toistokuvioissaan. Gunnin monikerroksisen soiton rinnalla Geballen kitara toimii tehokkaasti joko melodisena tai rytmisenä vastaparina tai luo ilmavia ambient-tekstuureja.
Musiikin keskeinen vaikutin on 80-luvun King Crimson, mutta riffit ovat raskaampia ja rytmiikassa on selvä etninen sivumaku, erityisesti Intian ja Afrikan suunnalta. Sävellykset ovat täysin instrumentaalisia ja groove on vahva, vaikka rytmit poukkoilevat jatkuvasti poikkeusjaoissa. Hyperaktiivinen Mullerin rumpalointi on paikoin suorastaan hengästyttävää kuultavaa.
Levyn loppupuolella materiaali alkaa kuitenkin hieman toistaa itseään. Muutama laulettu kappale olisi tuonut kokonaisuuteen tervetullutta vaihtelua. Etenkin jos mukaan olisi saatu joku yhtä onnistunut laulajavierailu kuin Toyah Willcoxin ikimuistoinen vokaalisuoritus The Third Starilla.
David Bottrillin miksaama albumi soundaa upealta. Tablat napsuvat kolmiulotteisesti ja Gunnin riffit tärisyttävät seiniä. “Gate Of Dreams” -kappaleessa kuuluva yksittäinen kilahdus on niin realistinen, että kuvittelen joka kerta jonkun soittavan ovikelloa.
Homogeenisuudestaan huolimatta The Joy Of Molybdenum on jälleen vahva osoitus Gunnin virtuoosimaisuudesta ja hänen kyvystään jalostaa King Crimsonin perimää omaan, tunnistettavaan suuntaansa.
Parhaat biisit: ”The Joy of Molybdenum”, ”Hard Wind Redux”, ”Rune Song: The Origin Of Water”, ”Sozzle”
18. Steve Walsh: Glossolalia
Glossolalia on Steve Walshin toinen sooloalbumi.
Vuosi 2000 oli hyvä Kansas-faneille. Sekavia aikoja kokenut yhtye teki vuosikymmenten tauon jälkeen paluun alkuperäisellä kokoonpanolla uuden levyn. Ja kas, Somewhere To Elsewhere oli jopa yllättävän onnistunut paluu yhtyeen alkuperäiseen soundiin. Itse asiassa parasta Kansasia sitten 70-luvun. Eikä tässä vielä kaikki. Myös yhtyeen vokalisti ja kosketinsoittaja julkaisi 25 vuoden tauon jälkeen uuden soololevyn. Ja sekin oli hyvä. Itse asiassa yllättävän hyvä.
Walshin ensimmäinen soololevy Schemer-Dreamer (1980) oli täysin lässyä pehmorokkia, vaikka hän kannessa pyssyt ojossa keekoilikin. Yhtä hampaatonta oli herran 80-luvun bändin Streetsin AOR. Glossolalia onkin jotain aivan muuta. Jotain sellaista, joka voi järkyttää Schemer-Dreamerin ystäviä (kai sellaisiakin on?).
Heti ensimmäinen kappale ”Glossolalia” (“kielilläpuhuminen”) tekee selväksi, että nyt ei olla toistamassa eilispäivän aikuisrock-kliseitä. Rajusti päälle käyvä ”Glossolalia” iskee pöytään raskasta industrial-soundia, pauhaavia metallikitaroita, synteettisiä tekstuureja, orkestraalisia sävyjä ja äärimmäistä dynamiikan vaihtelua…
19. Fates Warning: Disconnected
Disconnected on Fates Warningin yhdeksäs studioalbumi.
1980-luvun alkupuolella uransa aloittanut amerikkalainen Fates Warning on yksi progressiivisen metallin pioneeriyhtyeistä. Valitettavasti yhtyeen kohtalona on ollut jäädä kuuluisamman virkaveljensä Dream Theaterin varjoon. Yhtyeen mestariteoksena pidetään usein vuonna 1997 ilmestynyttä A Pleasant Shade of Grayta. Kyseessä on toki laadukas albumi, mutta minusta tämä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Disconnected petraa siitä reippaasti.
Disconnected ei ole varsinainen konseptialbumi kuten edeltäjänsä, mutta siinä on silti havaittavissa löyhää temaattista liimaa, joka sitoo kokonaisuutta yhteen. Kappaleiden sanoituksissa toistuvat vieraantumisen, erillisyyden, kommunikaation katkeamisen ja sisäisen etäisyyden teemat, mutta ne eivät muodosta suoraa kronologista tai dramaturgista jatkumoa.
Musiikillisesti Disconnected on tyylikästä, tummasävyistä progemetallia. Fates Warning ei sorru levyllä genren tyypillisiin kliseisiin, kuten loputtomaan tilutteluun tai tuplabasarien puuduttavaan jytinään, vaan kokonaisuus perustuu tiukkoihin kappaleisiin, Jim Matheosin raskaisiin ja erittäin tarttuviin riffeihin, Ray Alderin voimakkaaseen lauluun sekä Kevin Mooren (kyllä, Dream Theaterista loikannut Moore oli tässä vaiheessa yhtyeen virallinen jäsen) tunnelmallisiin, kosketinsoittimilla loihdittuihin elektronisiin pörinöihin. Myös rumpali Mark Zonderin taitava mutta ekonominen soitto tukee kappaleita sortumatta turhaan briljeeraukseen. Välillä yhtye kokeilee onnistuneesti myös ohjelmoituja rumpuja Zonderin akustisten rumpujen rinnalla, kuten mainiossa teknometallihölkässä ”Pieces of Me”.
Syntetisaattorit ja taustatekstuurit ovat jatkuvasti läsnä Disconnectedilla. Ne eivät nouse sooloilevaan rooliin, vaan rakentavat tiiviin, metallisen äänimaiseman, jossa padit, kohinat ja matalat dronet sitovat kappaleita yhteen. Elektroniset elementit sulautuvat usein kitaroihin niin, että rajaa orgaanisen ja synteettisen välillä on vaikea vetää – erityisesti Matheosin riffit tuntuvat paikoin enemmän prosessoiduilta rytmimassoilta kuin perinteisiltä metallikitaroilta.
Levyn kruunaa Terry Brownin, Rushin kanssa pitkään työskennelleen tuottajan, juuri sopivalla tavalla tuhti tuotanto. Soundi on kliininen, tiukasti rajattu ja dynamiikaltaan kontrolloitu.
Disconnected on tasavahva kokonaisuus, joka hakee uutta kulmaa progressiivisen metallin ilmaisuun. Yhtyeen fanien keskuudessa levy jakaa mielipiteitä, mutta minusta se on Fates Warningin paitsi edistyksellisin myös ylipäätään kiinnostavin albumi. Jim Matheosin ja Kevin Mooren myöhempi projekti OSI jatkoi onnistuneesti Disconnectedin viitoittamalla tiellä, hetkittäin sen laadullisesti jopa ylittäen.
Parhaat biisit: “So”, “Pieces Of Me”
20. Kansas: Somewhere To Elsewhere
Somewhere To Elsewhere on Kansasin 14. studioalbumi.
Vuonna 1973 perustettu Kansas nousi nopeasti USA:n menestyneimmäksi progeyhtyeeksi. Jo yhtyeen toinen levy ja uran taiteellinen huippuhetki, Song For America (1975), myi suhteellisen hyvin, mutta megaluokkaan yhtyeen räjäytti sitä seurannut Leftoverture (1976), joka myi miljoonia hittibiisi ”Carry On My Wayward Sonin” myötä. Vuosina 1977–78 Kansas soitti USA:n isoimmilla areenoilla ja yhtyeen energinen keikkakunto taltioitiin erinomaiselle livelevylle Two For The Show (1978).
Yhtyeen kuudes albumi Monolith (1979) enteili jo liekin hiipumista. Sisällöltään tasapaksu ja AOR:n suuntaan kallistuva levy ei myynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, ja yhtyeen jäsenet alkoivat ajautua erilleen. Seuraavan levyn Audio-Visionsin aikoihin yhtyeen pääsäveltäjä/kosketinsoittaja Kerry Livgren ”uudestisyntyi” evankeliseksi kristityksi ja basisti Dave Hope seurasi pian perässä. Vokalisti/kosketinsoittaja Steve Walsh sen sijaan viihtyi paremmin kokaiinin kuin Jeesuksen seurassa, eikä sulattanut Livgrenin uusia kristillisiä sanoituksia. Walsh jätti Kansasin vuonna 1981 ja perusti oman rokkibändinsä Streetsin. Walshin tilalle pestattiin seuraavana vuonna vokalisti John Elefante. ura on kulkenut popin, ambientin ja kokeellisen ilmaisun rajapinnoilla…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti