Levyarvio: Rick Wright – Broken China (1996)

 Broken China on Rick Wrightin toinen sooloalbumi.

Pink Floydin perustajajäseniin kuuluvaa kosketinsoittaja Richard William Wrightia (1943–2008) ei voi kehua tuotteliaaksi muusikoksi. Wrightilla oli merkittävä rooli Pink Floydin säveltäjänä 60-luvun lopulta suurin piirtein 70-luvun puoliväliin asti, mutta sitten tahti hiipui. Wrigtilla oli tärkeä rooli mm. näiden kappaleiden sävellyksissä: ”Summer Of 68’”, ”Atom Heart Mother”, ”Echoes”, ”Us And Them” ja ”Shine On You Crazy Diamond”.

Uransa viimeisenä 30 vuotena Wrightilla oli merkittävä rooli yhden käden sormilla laskettavalla määrällä levyjä. Itseasiassa lähtöpassit Pink Floydistakin tuli koska Wright asetti vapaa-ajan musiikin edelle. Toki asiaan vaikutti myös heikentyneet välit Floydissa diktaattorin roolin napanneen Roger Watersin kanssa, mutta viimeinen pisara oli kun yhtye teki The Wall -levyä valtavien taloudellisten paineiden alla ja Wright päätti asettaa loman aikatauluiltaan muuttuneiden studiosessioiden edelle. Wright on selittänyt asiaa, että hän joutui laittamaan perheensä etusijalle pelastaakseen avioliittonsa, mutta hän on itsekin myöntänyt ettei hänellä ollut paljoakaan annettavaa yhtyeelle musiikillisesti Wish You Were Heren jälkeen. Tämä turhautti suuresti bändille 100% omistautunutta Watersia. Loma-episodin jälkeen Waters esittikin uhkavaatimuksen; joko Wright lähtisi bändistä tai hän veisi The Wallin mukanaan. Wright taipui, mutta hän sai sentään sentään osallistua vielä sessiomuusikkona The Wall -kiertueelle. Sen jälkeen Wright oli vailla vakituista musiikiliista kotia ja 80-luku kului pitkälti Kreikan saaristossa purjehtien.

Wright oli kuitenkin aloittanut soolouransa vuonna 1978 ilmestyneellä levyllä Wet Dream. Wright on itse määritellyt lattean Wet Dreamin ”amatöörimäiseksi”. Itse luokittelisi levyä niin, mutta eipä Wet Dreamin täysin hampaattomassa kevyt-Floyd-soundissa, joka eksyy hetkittäin jopa jahtirockin puolelle, juuri kehuttavaa ole. Laiska esitys mieheltä joka vielä kymmenisen vuotta aiemmin haaveili sinfonian säveltämisestä. Wet Dream oli pitkään vaikeasti kuultavissa. Fyysisten levyjen pienet painokset olivat aikaa sitten myyty eikä albumia ollut tarjolla stream-palveluissakaan. Vuonna 2023 tilanne muuttui kuin Steven Wilsonremiksasi albumin. Wet Dream sai tästä hieman nostetta, mutta tse en vieläkään oikein keksi syytä sen kuuntelemiselle.

Pink Floyd -potkujen jälkeen Wright katosi musiikkimaailmasta vuosiksi eikä musiikki, tai ainakaan soittaminen, kai kuulunut hänen elämäänsä tuohon aikaan muutenkaan. Lopulta 80-luvun puolivälin lähestyessä Wright yritti paluuta new romantic -yhtye Fashionissa laulaneen Dave Harrisin kanssa. Wright ja Harris julkaivat Zee -nimen alla levyn Identity huhtikuussa 1984. Wright on luonnehtinut pitkälti Fairlight CMI -syntetisaatorilla luotua Identityä ”kokeelliseksi virheeksi” ja tällä kertaa voin allekirjoittaa herran määritelmän täysin. Identity on täysin epäonnistunut ja muovinen tekele.

Wet Dreamia ja Identitya yhdisti kaksi asiaa; kumpikaan levyistä ei saanut kehuja kriitikoilta ja molemmat olivat myös kaupallisia floppeja. Ei siis ihme, että Wright palasi jahtinsa ruoriin.

Pian kuitenkin alkoi kuulumaan huhuja, että kitaristi David Gilmour oli vastoin Watersin tahtoa elvyttämässä Pink Floyd -brändin. Gilmour ja Mason olivat jo työstämässä levyä kun Wright alkoi vaimonsa kannustamaan (painostamana…?) lobbaamaan myös itselleen roolia projektissa. Lopulta Gilmour ja Mason heltyivät. Pitkälti lähinnä siksi, että kolme Pink Floyd -taustan omaavaa muusikkoa takaisivat vahvemman aseman oikeusjutussa jolla Waters yritti estää koko hankkeen. Soittokunnoltaan kankean Wrightin rooli vuonna 1987 ilmestyneellä A Momentary Lapse Of Reasonilla jäi kuitenkin marginaaliseksi. Hän lauloi muutamassa biisissä lauluharmonioita ja soitti parilla raidalla taustalla hieman Hammondia. Huikean suosion saavuttaneen A Momentary Lapse Of Reasonin pitkä kiertue oli Wrightille elvyttävä kokemus niin musiikillisesti kuin henkisesti.

Seuraavan  Pink Floyd -levyn The Division Bellin (1994) tekotapa oli huomattavasti edeltäjäänsä demokraattisempi. Wrightin koskettimet ja musiikki saivat tällä kertaa enemmän tilaa ja hänen sävellyksensä ”Wearing The Inside Out”, jonka hän myös itse lauloi, oli yksi albumin kohokohdista. The Division Bell oli silti Wrightille myös turhauttava kokemus. Ohjakset olivat edelleen vahvasti nimenomaan Gilmourilla ja Wrightia harmitti erityisesti se ettei levyllä ollut mitään Pink Floydille tyypillistä eri kappaleet yhteen sitovaa teemaa (näiden ideoiminen ja kehittely oli ollut aina nimenomaan Watersin tonttia). Pitkän The Division Bell -kiertueen jälkeen Wright koki olevansa valmis säveltämään omaa musiikkia ja koska uutta Floyd-levyä ei siintänyt horisontissa oli aika kypsä uudelle sooloalbumille. Siitä hän vois tehdä juuri niin konseptuaalisen kuin tahtoisi.

Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – The Dark Side Of The Moon (1973)

Konseptiksi valikoitui niinkin pirteä aihe kuin masennus. Levy kuvaa yksilön masennusta sitä vierestä enemmän tai vähemmän voimattomana vierestä seuraavan läheisen. Levyn ilmestyttyä Wright kertoi, että aiheen inspiroi hänen ystävänsä sairastuminen masennukseen, mutta hän on myöhemmin myöntänyt, että kyse oli todellisuudessa hänen tuolloisesta tyttöystävästä josta tuli sittemmin hänen kolmas vaimonsa. Omakohtaisuutta teemaan lisäsi se, että Wright on kertonut itsekin kärsineensä masennuksesta aika ajoin ja, että itseasiassa laiskuuden ohella se on ollut toinen merkittävä syy siihen miksi hänen on ollut niin vaikea tuottaa uutta musiikkia.

Vaikka aihe liippasi läheltä Wrightin omaa elämää hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa sanoituksia yksin. Avuksi pestattiin Anthony Moore (Slapp Happy, Henry Cow) jolla oli Pink Floyd -taustaa jo ennestään. Moore oli kirjoittanut sanoitukset kolmeen A Momentary Lapse Of Reasonin raitaan ja The Division Bellille hän oli kirjoittanut ”Wearing The Inside Outin” lyriikat Wrightin ohjastamana. Yhteistyö oli toiminut hyvin ja Moore oli täydellinen valinta projektiin myös koska hänestä oli Wrightin ja tämän vaimon ystävä ja pystyi täten samaistumaan tilanteeseen ventovierasta paremmin. Moore on myös säveltänyt kaksi levyn kappaleista. Broken Chinan sanoituksiin liittyy yksi hyvin kummallinen piirre. Kahden kappaleen sanoitukset on kirjoittanut musiikkipiireissä tuntematon Gerry Gordon. Myöhemmin kävi ilmi, että Gordon oli ollut Wrightin vaimon terapeutti! Suhteellisen hämmentävää.

Muusikoiksi Broken Chinalle Wright sai haalittua varsinaisen dreamteamin. Rumpaliksi valikoitui Manu Katché johon Wright oli iskenyt silmänsä nähtyään tämän tositoiminnassa Peter Gabrielin kiertueella. Katché aisapariksi bassokitaraan saatiiin studiokettu Pino Palladino. Kitarointivastuuta jaettiin Dominic Millerin ja Tim Renwickin kesken. Steven Bolton soittaa rytmikitaraa yhdellä raidalla. Jazz-kitaristi Miller tunnetaan erityisesti yhteistyöstään Stingin kanssa ja hän soittaakin levyn jazz-henkisimmät hetket. Usein akustisella kitaralla. Renwick puolestaan oli toiminut Pink Floydin kiertueilla kakkoskitaristina 1987-89 ja 1994-kiertueilla ja hänen harteilleen jääkin David Gilmourilta kuulostavien kitaraosuusien soittaminen. Itseasiassa myös Gilmourin piti alunperin esiintyä levyllä, mutta lopulta hänen soittamaansa osuutta kappaleessa ”Breakthrough” ei käytetty. Wrightin kosto siitä, että hänen soolonsa biisissä ”On The Turning Away” hylättiin vuonna 1987? No tuskinpa sentään!

Instrumentaatiota täydennetään siellä täällä myös Sian Bellin sellolla sekä Kate St. Johnin oboella ja englannintorvella. Lisäksi äänimaailmassa tärkeässä roolissa ovat erilaiset, pääosin hyvällä maulla, ohjelmoidut rytmit vaikka osa niistä selvästi aikansa lapsilta kuulostaakin. Wright itse soittaa koskettimia suht vähäeleisesti osana yhtyettä ja usein vain teksturaalisesti tunnelmoiden. Hetkittäin Wright intoutuu myös kevyeen sooloiluun. Ja kappaleessa ”Breakthrough” kuullaan komea ja hyvin Wrightille tavaramerkkimäinen Minimoog-soolo.

Wright kähisee suurimman on levyn vokaaleista itse karhealla ja suht hauraalla äänellä kuulostaen hetkittäin huomattavasti 53 vuoden ikäänsä vanhemmalta. Wrightin vokaalisuoritukset tuovat kuitenkin levyyn sopivan annoksen tietynlaista aitoutta ja sielukkuutta vaikkei hän suoraan omasta elämästä laulaisikaan. Olisi ollut kammottava virhe tuoda laulajaksi joku voimakas ja kirkasääninen Paul Carrack -tyyppinen vokalisti. Wrightin ääni on kuitenkin sen verran monotoninen, että oli erinomainen siirto tuoda muutamaan kappaleeseen avuksi Sinead O’Connor.

On hieman yllättävää ja hassua, että nuori ja suuren suosion saavuttanut Sinead O’Connor päätyi työskentelemään 90-luvulla kolmen eri epämuodikkaan progesedän kanssa. Etenkään kun en ainakaan itse O’Connorin omasta musiikista progevaikutteita onnistu löytämään. Vuonna 1990 O’Connorilla oli rooli Roger Watersin Berliinissä järjestämässä massiivisessa The Wall -konsertissa ja paria vuotta myöhemmin hän duetoi Peter Gabrielin kanssa tämän levyllä Us. Jälkimmäistä yhteistyötä selittänee kyllä O’Connorin ja Gabrielin lyhyt romanssi. 

Vaan mikä ikinä lieneekään syy näihin vierailuihin niin O’Connor on nainen paikallaan Broken China -levyllä. Erityisen hyvin toimii Wrightin ja O’Connor duetto ”Reaching For The Rail” (mukana erittäin gilmourmainen kitarasoolo), mutta myös ”Breakthrough” jossa hän laulaa yksinään on sielukasta työtä. O’Connorin vierailu on tavallaan myös ongelmallinen koska hänen suorituksensa rinnalla Wrightin ”vanhan miehen” ääni kuulostaa entistä vaisummalta.

Levyn teeman huomioiden ei liene yllätys että Broken Chinan musiikki ei ole kovinkaan iloisen kuuloista vaan velloo usein tummien syntsamattojen kuljettamana heräten silloin tällöin hienosti eloon rajumpien ja rytmikkäämpien osuuksien myötä. Musiikkia luonnehtii syvä surumielisyys jonka alla poreilee hetkittäin pidätelty raivo. Tyylilisesti Broken Chinan kohdalla voidaan puhua artrock-levystä jota katkoo muutamat ambient-henkiset instrumentaalit. Musiikissa kuuluu luonnollsesti kaikuja Pink Floydin musiikista etenkin kitaroinnissa ja tietysti Wrightin omissa kosketinsoitinosuuksissa. Yhteyttä emobändiin alleviivaa myös Storm Thorgersonin hyvin Floyd-henkinen surrealistinen kansitaide jossa nainen sukeltaa veden muodostamaan ympyrään hajoten posliinisirpaleiksi.

Floydin ohella Wright vaikuttaa ammentaneen inspiraatiota myös Peter Gabrielin ja David Bowien musiikista. Koen etenkin, että Broken Chinalla on jotain tyylillisiä yhteneväisyyksiä Bowien 1. Outside -levyyn (1995) vaikkei Wrightin musiikki yhtä kokeellisiin sfääreihin kurkottelekaan. Jotain samaa Broken Chinan ja 1. Outsiden tavassa yhdistellä taiderokkiin 90-luvun kokeellisen tanssimusiikin vaikutteita. Etenkin tämä korostuu mainiossa instrumentaalissa ”Satellite” jota voisi kuvailla progen ja triphopin sekoitukseksi. Rytmiryhmästä puheenollen; se on myös yksi asia joka selkeästi erottaa Broken Chinaa Floydista. Pink Floydin levyillä ei ole ikinä kuultu yhtä tiukkasti groovaavaa rytmiryhmää kuin Katché/Palladino. Etenkin Palladinon bassokitarointi on useassa kohtaa todella upeaa kuultavaa. Tsekatkaapa esimeriksi jo edellä mainittu ”Satellite”!

Ranskassa Wrightin omassa studiossa äänitetyn levyn tuotanto on Floyd-perinteitä kunnioittaen laadukasta jälkeä. Osa rytmisistä ratkaisusta tosin verottaa levyn ajattomuutta ja sitoo sitä selvästi 90-luvun puoliväliin. Äänittäjänä toimi Pink Floydin luottomies James Guthrie.

Broken Chinan ongelmaksi muodostuu, että vaikka se on suht tasaisen laadukasta työtä ei joukosta oikein nouse yhtäkään todellista timanttia yli muiden. O’Connor/Wright -duetto ”Reaching For The Rail” ja väkevästi päällekäyvä ”Breakthrough” tosin ovat lähes täysosumia. En ole myöskään ikinä saanut oikein kiinni albumin tarinan narratiivista. Yksittäiset sanoitukset kyllä maalailevat onnistuneesti kuvia naisesta syöksykierteessä, mutta niistä ei tunnu muodostuvan erityisen kiinnostavaa tarinan kaarta.

Lue myös:

Broken China sai ilmestyessään kriitikoilta varovaisen myönteiset arvostelut, mutta suurelta yleisöltä levy meni täysin ohi. Eli kohtalo oli sama kuin suurimmalla osalla muistakin Pink Floydin jäsenten soololevyistä. Ehkä osittain tästä syystä Broken China jäi Wrightin viimeiseksi sooloalbumiksi. Laimea vastaanotto teki luultavasti taustalle vetäytymisen houkuttelevan helpoksi. Tämä on harmi, sillä vaikka Broken China ei ole loistava albumi kurkottaa se kuitenkin selvästi kohti suuruutta ja uskon, että Wrightilla olisi ollut mahdollisuudet myös tavoittaa se jos hän olisi jaksanut yrittää vielä kerran tai peri. Joka tapauksessa Broken China yltää Pink Floyd -soolojen aivan kärkipäähän parin-kolmen Watersin soololevyn ja Nick Masonin mainion Fictitious Sportsin kanssa. Itseasiassa nautin siitä enemmän kuin A Momentary Lapse Of Reasonista tai The Division Bellistä

Broken Chinan jälkeen Wrightin soittoa kuultiin enää Gilmourin soololevyillä On An Island (2006) ja hänestä tuli myös vakiojäsen kitaristin kiertuebändiin. Wright on myös keskeisessä roolissa jälkijättöisesti The Division Bell -sessioiden jämistä koostetulla Pink Floyd -levyllä Endless River. Muuten Wright keskittyi perhe-elämään Ranskassa, purjehtimiseen ja persialaisten mattojen keräilemiseen.

Vuonna 2008 keuhkosyöpään 65-vuotiaana kuollut lempeä ja syrjäänvetäytyvä Rick Wright ei ehkä ollut kovin tuottelias ja ahkera muusikko, mutta on kiistämätöntä, että hänellä oli merkittävä rooli 60- ja 70-luvuilla klassisen Pink Floyd -soundin syntyyn. Broken China osoittaa, että hänellä oli riittävästi potentiaalia menestyä omillaan.

Parhaat biisit: ”Night Of Thousand Furry Toys”, ”Satellite”, ”Reaching For The Rail”, ”Far From the Harbour Wall”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Roger Waters – Amused To Death (1992)

Kappaleet

  1. ”Breaking Water” 2:27
  2. ”Night of a Thousand Furry Toys” 4:23
  3. ”Hidden Fear” 3:28
  4. ”Runaway” 4:00
  5. ”Unfair Ground” 2:22
  6. ”Satellite” 4:05
  7. ”Woman of Custom” 3:44
  8. ”Interlude” 1:15
  9. ”Black Cloud” 3:20
  10. ”Far from the Harbour Wall” 6:08
  11. ”Drowning” 1:38
  12. ”Reaching for the Rail” 6:30
  13. ”Blue Room in Venice” 2:47
  14. ”Sweet July” 4:14
  15. ”Along the Shoreline” 4:36
  16. ”Breakthrough” 4:19


Richard Wright: koskettimet, laulu, ohjelmointi Anthony Moore: tietokoneohjelmointi ja sovitukset, ”puhelinlaulu” (2) Sinéad O’Connor: laulu (12, 16) Tim Renwick: kitarat Dominic Miller: kitarat Steven Bolton: kitarat Pino Palladino: bassokitara Manu Katché: rummut, lyömäsoittimet Sian Bell: sello Kate St. John: oboe, englannintorvi Maz Palladino: taustalaulu

Tuottaja: Richard Wright, Anthony Moore, Laurie Latham
Levy-yhtiö: EMI

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑