Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1994 parhaiksi levyiksi.
- Mike Oldfield: The Songs Of Distant Earth (UK) ****½
- Jon Anderson: Change We Must (UK) ****½
- John Greaves: Songs (UK) ****½
- David Sylvian & Robert Fripp: Damage (UK) ****½
- King Crimson: VROOOM (UK) ****½
- Toni Childs: The Woman’s Boat (UK) ****
- Loreena McKennitt: The Mask And Mirror (UK) ****
- Portishead: Dummy (UK) ****
- 5uu’s: Hunger’s Teeth (US) ****
- Änglagård: Epilog (SE) ****
Katso vuoden 2023 parhaat levyt täältä
1. Mike Oldfield: The Songs Of Distant Earth
The Songs Of Distant Earth on Mike Oldfieldin 16. studioalbumi.
Oldfield jätti pitkäaikaisen levy-yhtiösä Virginin vuonna 1991 ilmestyneen Heaven’s Open -levyn jälkeen. Oldfield oli ollut pitkään turhautunut Virginiin. Viimeisenä keskisormen heilautuksena yhtiölle, joka oli julkaissut hänen kaikki levynsä tähän asti, Oldfield antoi Virginin pitkään himoaman Tubular Bellsin jatko-osan uudelle levy-yhtiölleen.
Oldfield teki Warnerin Musicin kanssa sopimuksen kolmesta albumista ja diilin ensimmäisenä levynä ilmestynyt Tubular Bells II (1992) oli iso hitti. Ei toki lähellekään samassa mittakaavassa kuin käsittämättömän suosion saavuttanut originaali, mutta miljoonia myynyt levy kuitenkin nosti Oldfieldin osakkeita usean kehnosti menestyneen julkaisun jälkeen.
Oldfield on kautta uransa kokeillut rohkeasti lukuisia eri tyylilajeja ja tapoja tehdä musiikkia. Taaksepäin, sinänsä erittäin onnistuneesti, katsoneen Tubular Bells II:sen jälkeen oli jälleen aika kokeilla jotain aivan uutta…
2. Jon Anderson : Change We Must
Change We Must on Jon Andersonin seitsemäs sooloalbumi.
Progressiiviseen rockiin kallellaan olevat yhtyeet alkoivat kokeilemaan rock-bändin ja sinfoniaorkesterin yhdistelemistä ja 1960-luvun lopulla. Lopputulokset olivat vaihtelevia. Esimerkiksi Deep Purplen Concerto For Group And Orchestra oli kunnianhimoinen yritys, mutta lopputulos oli vaivaannuttava sekasotku. Toisaalta vaikkapa Camelin (The Snow Goose) ja Renaissancen (Turn Of The Cards) hienovaraisemmat bändin ja orkesterin yhdistelmät toimivat kohtuullisen hyvin. Pink Floydin avantgardistisempi tulkinta aiheesta eli Atom Heart Motherin (1970) pitkä nimisävellys toimi myös hyvin. Välillä sinfoniaorkesteri yritettiin rohkeasti ottaa mukaan myös pitkille kiertueille mutta esimerkiksi Emerson Lake & Palmerin ja Mike Oldfieldin yritykset tällä saralla johtivat isoihin kaupallisiin tappioihin. 70-luvun lopulla into sinfonisiin kokeiluihin hiipui kun musiikillisen ilmapiirin muuttuessa progressiivisten yhtyeiden levytysbudjetit alkoivat pienenemään. Toisaalta, ehkä ilmassa oli itse muusikoidenkin taholta väsymystä kyseistä konseptia kohtaan. Oli aika kokeilla jotain uutta. Tai edes selviytyä uudessa uljaassa maailmassa..
3. John Greaves: Songs
John Greaves on parhaiten tunnettu Henry Cow’n ja National Healthin virtuoosimaisena basistina, mutta hän on tehnyt myös useita loistavia soololevyjä joista mestarillisin on Peter Blegvadin kanssa vuonna 1977 tehty Kew. Rhone.
90-luvun alussa MTV Unplugged sarja oli äärettömän suosittu. Siinä rokkarit esittivät akustisia versioita hiteistään studioyleisön edessä. Monista sarjan kautta syntyneistä levyistä tuli valtavia hittejä. Kaikista suurin oli Eric Claptonin Unplugged (1992) joka myi käsittämättömät 26 miljoonaa kappaletta.
En tiedä oliko MTV Unplugged -sarja minkäänlainen inspiraation lähde Greavesin akustiselle Songs -levylle, mutta tuskin se ainakaan on hidaste ollut. Greaves tosin on ollut aina artisti joka on ollut aina kiinnostunut tulkitsemaan vanhoja biisejään uudella tavalla. Lähes jokaisella hänen soololevyllään on yksi tai useampi uusi sovitus jostain hänen aiemmin äänittämästä biisistä. Songs on kuitenkin ensimmäinen levy jolla hän keskittyy nimenomaan akustisiin sovituksiin. Songs on sekoitus vanhaa ja uutta. Suunnilleen puolet ovat uusi kappaleita ja puolet enemmän tai vähemmän dramaattisesti uudistettuja versioita aiemmin julkaistuista biiseistä.
Sähköjen lisäksi Greaves on jättänyt Songsilla syrjään myös rummut. Rytmisinä elementteinä toimii yleensä Paul Rogersin kontrabasso ja François Oviden akustinen kitara. Songs ei ota kuitenkaan akustisuuden osalta täysin ehdotonta linjaa sillä David Cunninghamin sähkökitara tekee levyllä pienen cameon, sähköpianoa kuullaan siellä täällä ja kappaleessa ”Liaise Aux Ex-sans-trique” vaikuttaisi sykkivän hillitysti jopa rumpukone. Sovitukset ovat hillityn tyylikkäitä, mutta vaikka nimenomaan vokaalit nostetaan keskeiseen rooliin, ei säestys jää tylsäksi leirinuotio-renkutteluksi vaan mukaan mahtuu myös maukkaita pieniä virtuoosimaisia hetkiä. Erityisesti Ovide loistaa siellä täällä akustisella kitarallaan ja hänen soolonsa kappaleessa ”Kew Rhône” on upea. Mirelle Bauerin (ex-Gong) vibrafoni ja Sophia Domancichin piano näyttelevät myös keskeisiä rooleja usean biisin sovituksissa.
Tyylillisesti sovitukset ajelehtivat jossain kamarimusiikin ja kansanmusiikin välimaastossa, mutta Greavesin omaperäinen ote pitää huolta, ettei musiikki lukitu missään vaiheessa selvästi kumpaankaan ääripäähän ja sopivin määritelmä Songsille lieneekin progressiivinen singer-songwriter -musiikki.
Songs on kuitenkin nimenomaan laulajien levy. Koko levyn konseptin lähtökohtana oli Greavesia askartanut kysymys siitä, että miltä hänen musiikkinsa kuulostaisi klassisesti koulutetun sopraano S’angen laulamana. S’ange lauloi kolme kappaletta (”Swelling Valley”, ”The Price We Pay”, ”Back Where We Began”) minkä jälkeen Greaves vakuuttui projektin potentiaalista. Ensimmäinen vokalisti jonka hän kutsui S’ange vastapainoksi oli Canterbury-legenda Robert Wyatt joka tunnetusti on paitsi suuri Henry Cow -fani, mutta rakastaa myös Greavesin ensimmäistä soololevyä Kew. Rhone.:a. Wyattin laulettavaksi päätyikin tuon levyn huikea nimibiisi ja samalta levyltä peräisin oleva ”Gegenstand” sekä aivan uusi kappale ”The Song”. Vokalistiryhmän täydentää Kristoffer Blegvad joka laulaa kolme kappaletta (”Swelling Valley”, ”For Bearings/Silence”, The Price We Pay”), kaksi kappaletta tulkitseva Caroline Loeb (”Eccentic Waters”, ”Liaise Aux Ex-sans-trique”) ja Greaves itse joka laulaa uuden Dylan Thomasin tekstin ympärille rakennetun biisin ”The Green Fuse”. Kaikki vokalistit tekevät levyllä hienoa työtä, mutta erityisen vaikutuksen tekee S’angen koulutettu ääni ja toisaalta Wyattin omaperäisellä tavalla hauras ja inhimillisyyttä huokuva ääni joka tuo Kew. Rhone.:n biiseihin aivan uuden kulman etenkin kun muistetaan, että ne lauloi alunperin naisvokalisti.
Laadukkaasti äänitetty Songs tarjoilee levyllisen mainiota musiikkia voisi ehkä kutsua singer-songwriter progeksi. Vanhojen biisien uudet sovitukset ovat erinomaisia ja myös uusi materiaali on erittäin laadukasta. Erityisesti ”The Green Fuse” on upea kappale. Yksi parhaista joita Greaves on ikinä kirjoittanut. Jos Songsia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi tyylikäs. Songs on yksi Greavesin hieman epätasaisen soolokatalogin kirkkaimmista valopilkuista.
Parhaat biisit: ”The Song”, ”The Green Fuse”, ”Kew. Rhone.”, ”The Price We Pay”
4. David Sylvian & Robert Fripp: Damage
Entisen Japan -laulaja David Sylvianin ja King Crimson -kitaristi Robert Frippin yhteistyö sai alkunsa vuonna 1985 ”Steel Cathedrals” nimisen ambient-teoksen myötä. Vuotta myöhemmin Fripp soitti suuren osan kitararaidoista Sylvianin kolmannella soololevyllä Gone To Earth. Gone To Earthin jälkeen herrat jatkoivat omille teilleen kunnes Fripp alkoi 90-luvun alussa kaavailemaan King Crimsonin paluuta. Fripp tarjosi Sylvianille vokalistin paikkaa uudessa Crimsonissa. Yllättynyt Sylvian oli imarreltu, mutta kieltäytyi kunniasta. Crimsonin sijasta Sylvian ja Fripp lähtivät yhdessä Stick-soittaja Trey Gunnin kanssa lyhyelle Japanin kiertueelle. Kiertueen repertuaari koostui lähinnä improvisioidusta musiikista ja tavoitteena oli synnyttää biisiaihioita yhteistä studiolevyä varten.
Materiaalia saatiin aikaisiksi ja lopputuloksena syntyi David Bottrillin tuottama The First Day joka ilmestyi elokuussa 1993. The First Day tarjoili funkahtavaa ja yllättävän raskaasti rokkaavaa musiikkia joka sisälsi jopa hieman King Crimsoniin viittavia tunnelmia…
5. King Crimson: VROOOM
Vuonna 1968 perustettu King Crimson palasi 80-luvun alussa täysin uudistuneella kokoonpanolla. 80-luvun Crimson toimi lopulta vain kolme vuotta tehden tuossa ajassa kolme uraauurtavaa levyä joista etenkin ensimmäinen, Discipline (1981), on ehdoton progeklassikko. Jännitteet yhtyeessä kasvoivat kuitenkin kasvamistaan ja Three Of A Perfect Pair -levyä (1984) seuranneen kiertueen jälkeen kitaristi Robert Fripp veti jälleen pistokkeen seinästä. King Crimsonia ei enää ollut ja Fripp, Adrian Belew (kitara), Tony Levin (bassokitara) ja Bill Bruford (rummut) hajaantuivat omille teilleen.
Fripp keskittyi King Crimsonin jälkeen pienimuotoisempiin projekteihin. Hän teki duo-albumin Bewitched The Police -kitaristi Andy Summersin kanssa, perusti omalaatuisen kitarakoulunsa The Guitar Craftin ja siihen liittyvän esiintyvän ja levyttävän kitarayhtyeen The League Of Crafty Guitarists…
6. Toni Childs: The Woman’s Boat
The Woman’s Boat on Toni Childsin kolmas studioalbumi.
Amerikkalaissyntyinen, mutta Australiassa pääosin vaikuttaneen laulaja/lauluntekijä Toni Childsin (s. 1957) aiemmat kaksi levyä olivat valtavirran soul-poppia. Ja varsin menestyksekästä sellaista; vuonna 1988 ilmestynyt debyytti Union myi pelkästään USA:ssa puolimiljoonaa kappaletta.
The Woman’s Boatilla Childs valitsee kuitenkin pienemmät purot. Kokeellisella The Woman’s Boatilla hän asemoituu lähinnä jonnekin Peter Gabriel – ja Kate Bush -tyylisen taidepopin suuntaan. Ehkä Childsin suuntaaminen kokeellisemmille vesille oli lopulta vain ajankysymys sillä hän on kertonut saaneensa kipinän laulujen kirjoittamiseen nähtyään Pink Floydin livenä vuonna 1972.
The Woman’s Boat on feministinen konseptialbumi joka pyrkii kuvaamaan kunnianhimoisesti kokonaista elämän kaarta. Tarinan nainen kulkee levyllä kirjaimellisesti kohdusta hautaan. Levyn aloittaa biisi ”Womb” jossa protagonisti syntyy ja päättyy dramaattisen finaalin ”Death”. Näiden välissä koetaan mm. rakkautta, seksuaalista ahdistelua, uhrauksia ja oman lapsen syntymä. Itseasiassa jos tulkitsen albumin loppua oikein niin siinä limittyy syntymä ja kuolema sillä kertoja vaikuttaa kuolevan äitiysvuoteella synnyttäessään uutta elämää. Levyllä uidaan siis varsin syvissä vesissä.
Levyn on tuottanut King Crimsonin ja Peter Gabrielin kanssa työskennellyt David Bottrill ja sitä kautta The Woman’s Boatille on päätynyt monia progressiivisia muusikoita. Trey Gunn soittaa levyllä stickiä ja kitaraosuuksista vastaa David Rhodes ja Robert Fripp. Jopa Peter Gabriel vierailee levyllä vokalistina. Sovitukset ovat tiiviitä ja niissä on paljon tavaraa. Mukana on myös etnisiä vaikutteita mikä korostaa entisestään vaikutelmaa ”naispuolisesta peter gabrielista”. Oikeiden rumpujen rinnalla käytetään runsaasti rumpuluuppeja. Ja vaikka tuhdisti soiva levy kuulostaa pääosin oikein hyvältä niin täytyy kyllä sanoa, että Bottrillin konerytmit ja luupit soivat välillä turhankin tuhdisti ja ne samalla myös ankkuroivat levyä hieman liikaa nimenomaan 90-luvun alun soundiin.
Bottrillin hieman liian väkevästä tuotannosta huolimatta pääosaan nousee silti nimenomaan Childsin todella vaikuttavat vokaalit. Hänellä on aivan upea todella ilmaisuvoimainen lauluääni. Se on välillä kauniin sensuelli, herkkä, voimakas ja hetkittäin suorastaan pelottava. Teatraalisimmillaan ja väkivaltaisimmillaan ääni tuo mieleen jopa Peter Hammillin mikä voi kuulostaa oudolta kun kyse on naisoletetusta. Yksinkertaisesti: Childs on yksi vaikuttavimpia vokalisteja joita olen ikinä kuullut ja nimenomaan tällä levyllä hänen monipuolinen äänenkäyttönsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Valitettavasti huolella tehty ja isolla budjetilla tehty intensiivinen, ja suurelle yleisölle liian taiteellinen, The Woman’s Boat ei saavuttanut aiempien levyjen kaltaista menestystä. Tämä taisi katkaista Childsin uralta siivet sillä hänen seuraava albuminsa Keep The Faith ilmestyi vasta vuonna 2008. Tämä levy kuten myös sitä seuranneet pari albumia palasivat tavanomaisemman popin suuntaan, mutta ne eivät ole saaneet osakseen suurta huomiota Childsin kotimaan Australian ulkopuolella.
The Woman’s Boat on yksi taiteellisen popin kirkkaimmista helmistä 90-luvulla ja sen voi huoletta nostaa Gabrielin Bushin tai Tori Amoksen parhaiden levyjen rinnalle.
Parhaat biisit: ”I Just Want Affection”, ”Predator”, ”Sacrifice” ja ”Lay Down Your Fear”
7. Loreena McKennitt: The Mask And Mirror
The Mask And The Mirror on Loreena McKennittin viides studioalbumi.
DIY-tekeminen liitetään usein punkkareihin, mutta itseasiassa koko do-it-yourself -skenen yksi menestyneimmistä artisteista taitaa olla tämä sivistynyt Yeatsia ja Shakespearea lainaileva rouva Kanadasta joka tekee sofistikoitunutta progressiivista kansanmusiikkia. Vuonna 1985 ensimmäisen levynsä tehnyt Loreena McKennitt (s. 1957) on julkaissut alusta alkaen jokaisen levynsä oman Quinlan Road levy-yhtiönsä kautta ja yltänyt miljoonaluokan myyntilukuihin musiikilla joka on kaukana valtavirrasta.
McKennitt on erikoistunut etniseen crossover-musiikkiin jossa on erityisen paljon vaikutteita kelttiläisestä musiikista, mutta usein myös Lähi-idästä ja monista muista kulttuureista. McKennitt liikkuu siis suurinpiirtein samalla sektorilla kuin Enya, mutta hänen musiikkinsa on huomattavasti tuhdimmin soivaa ja monimutkaisemmin sovitettua.
Siinä missä Enyan musiikki on pääosin syntetisaattoripohjaista rakentuu McKennittin sävellykset pääosin akustisen instrumentaation varaan. McKennit itse soittaa pianoa, harppua ja harmonikkaa, mutta hänen suuren yhtyeen instrumenttipaletista löytyy mm. länsimaisia soittimia kuten sello, viulu ja säkkipillit. Eksoottisempaa sektoria edustaa esimerkiksi. tabla ja oud. Sähkökitara ja syntetisaattorit tuovat modernimpaa otetta siellä täällä maukkaasti säännösteltynä. Rytmiikkaa rakennetaan usein bodhránilla ja muilla käsirummuilla, mutta välillä käytetään myös kokonaista rumpusettiä tuhdimpaa sointia tarjoamaan.
Keskeisessä roolissa on tietysti McKennittin oma voimakas sopraanoääni jota hän käyttää vaikuttavasti ja intohimoisesti. McKennittillä on myös instrumentaalisia biisejä, mutta niissäkin hän yleensä vokalisoi väkevällä tavalla sanattomasti. The Mask And Mirrorilla tällainen kappale on vahvasti rytminen ja virtuoosimaisen viulusoolon sisältävä ”Santiago”.
McKennitin sävellykset ovat pitkiä ja polveilevia ja niistä löytyy aina vahvoja melodioita, mutta itsestään selvimpiin kertosäehokemiin ei sorruta.
Jo edelliset McKennittin albumit olivat hienoja, mutta The Mask And Mirror, joka tutkii kelttiläisen ja arabialaisen musiikin risteyskohtia, vie kaiken hieman pidemmälle ja lienee kokonaisuutena hänen vahvin albuminsa. Kuten kaikki McKennittin levyt on myös The Mask And Mirror tuotannoltaan todella laadukasta työtä ja sen rikkaat sovitukset soivat erottelevasti ja tasapainoisesti.
Uskon että McKennittin musiikki voisi maistua monille Mike Oldfieldin ystäville tai niille jotka ovat aina kaivanneet elämäänsä hieman progressiivisempaa Enyaa.
Parhaat biisit: ”The Mystic’s Dream”, ”The Bonny Swans”, ”Santiago”
8. Portishead: Dummy
Dummy on Portisheadin ensimmäinen studioalbumi.
Vuonna 1991 perustettu Portishead ponnistaa samasta Bristolin trip hop -skenestä kuin Massive Attack. Portisheadin muodostaa vokalisti Beth Gibbons, kosketinsoittaja Geoff Barrow ja kitaristi/basisti Adrian Utley. Apuna debyytillä kolmikolla on rumpali Clive Deamer sekä pari kosketinsoittajaa. Yhdessä biisissä kuullaan myös vierailevaa trumpetistia ja toista koristaa jousisektio.
Dummy ilmestyi elokuussa 1994 eli se edelsi Massive Attackin toista levyä Protectionia kuukaudella. Toisin kuin Massive Attackin levyillä räppiä ei Dummylla kuulla lainkaan vaan sointia dominoi Gibbonsin kylmän kuulas ja väkevä vokalisointi. Instrumentaatio on hallitun pelkistetty. Levysoittimen skrätsäys sekoittuu luontevasti Thereminin ujellukseen tai 60-lukulaisesti soiviin urkuihin ja 90-luvun tanakoihin trip hop -rytmeihin.
Portishead käyttää sampleja hienovaraisemmin kuin Massive Attack eikä niiden alkuperä ei paista yhtä selkeästi kuin virkaveljillään. Osassa biisejä samplet näyttelevät kuitenkin tärkeää roolia. Etenkin Lalo Schifrinin ”The Danube Incidentista” napatut jousien näppäilyt ja mandoliinin helinä toimivat suorastaan maagisesti ”Sour Timesissa”. Muita sampleja on mukaan poimittu mm. Weather Reportilta, Johnnie Raylta ja Isaac Hayesilta.
Levyä luonnehtii utuinen ja mystinen tunnelma. Soundi on elokuvamainen, paksu ja tumma. Usein hypnoottisesti suriseva Dummy vie ajatukset yölliseen suurkaupunkiin jonka räpsähtelevät neonvalot heijastuvat sateen kastelemista likaisista kaduista. Tunnelmat viittaavat selvästi myös jonnekin 60-luvun agentti-filmeihin, mutta samaan aikaan musiikki on viiltävän modernia. Tai ainakin oli vuonna 1994. Yllättävän hyvin soundi on kestänyt aikaa.
Gibbons laulaa upeasti kautta levyn, mutta ”Roadissa” hän ylittää itsensä. ”Roadin” upea sielukas laulusuoritus ja suorastaan sydäntäsärkevän kaihoisa ja surumielinen tunnelma jota tukee Strings Unlimitedin tyylikkäästi soivat jouset nouseekin itselleni levyn kohokohdaksi tunnetumpien ”Mysteronsin” ja ”Sour Timesin ohi, jotka toki nekin ovat hienoja biisejä. Yleisesti ottaen Gibbonsin vokaaleissa on hieman etäännytetyn viileä vaikutelma, joka sinänsä on kiehtovaa kuultavaa, mutta ”Roadissa” hän tavoittaa jotain todella sydäntäsärkevää.
Siinä missä Massive Attackin debyytti kuulosti eri vokalistien ja tyylien ansiosta melkein kuin kokoelmalevyltä muodostuu Dummylle huomattavasti selväpiirteisempi identiteetti Beth Gibbonsin kuulaan eteeristen mutta samaan aikaan voimakkaiden vokaalien ansiosta. Toisaalta Dummyn pieneksi heikkoukseksi muodostuu biisien ehkä hieman liiallinen homogeenisyys. Biisit ja niiden tunnelmat muistuttavat varsin paljon toisiaan ja etenkin levyn jälkeen sitä miettiessä ne sulautuvat yhtenäiseksi massaksi muutamia huippubiisejä lukuunottamatta.
Dummy sai ilmestyessään ylistävän vastaanoton ja monet nimittivät sitä 90-luvun parhaaksi debyyttialbumiksi. Myös kaupallisesti Dummy oli valtava menestys ja sitä myytiin lähes neljä miljoonaa kappaletta. Yhdessä Massive Attackin Protectionin kanssa Dummy varmisti, vuodesta 1994 voidaan yhä puhua nimenomaan trip hopin vuotena.
Parhaat biisit: ”Mysterons”, ”Sour Times”, ”Roads”, ”Wandering Star”
9. 5uu’s: Hunger’s Teeth
Hunger’s Teeth on 5uu’sin kolmas studioalbumi.
Rumpali/multi-instrumentalisti Dave Kerman perusti 5uu’sin Kaliforniassa vuonna 1984. Yhtye julkaisi debyyttinsä vuonna 1986 ja liittoutui vuonna 1988 James Grigsbyn johtaman Motor Totemist Guildin kanssa julkaisten levyn Elements. Tämän jälkeen 5uu’s ja Motor Totemist Guild fuusioutuivat uudeksi yhtyeeksi joka sai nimen U Totem. U Totem julkaisi nimettömän debyyttinsä vuonna 1990. Kyseinen levy on yksi 90-luvun hienoimmista avantproge-bändeistä.
U Totem tuli kuitenkin tiensä päähän jo vuonna 1994 jolloin bändi julkaisi toisen ja viimeisen levynsä Strange Attractors. Tuossa vaiheessa Kerman oli jo päättänyt elvyttää 5uu’sin ja vaikka hän vielä kyseisellä Strange Attractorsilla rumpaloi siirtyi sävellysvastuu täysin Grigsbylle.
Hunger’s Teeth esittelee uuden kokoonpanon. Kermanin ohella mukana on vielä bändin vanha jäsen kosketinsoittaja Sanjay Kumar (joka soitti myös U Totemissa), mutta merkittävä uusi hahmo on Thinking Plaguesta tuttu multi-instrumentalisti Bob Drake (vokaalit, bassokitara, kitara, viulu). Trioa täydennetään siellä täällä muutaman vierailijan voimin. Keskeisin heistä on myös Thinking Plaguessa laulanut Suzanne Lewis.
Hunger’s Teeth tarjoilee kulmikasta ja varsin äkkiväärää avantprogea. Musiikki poukkoilee kiinnostavasti ja monimutkaisesti suuntaan jos toiseenkin. Ei välttämättä aina niin koherentisti, mutta useimmiten kiinnostavasti! Tietynlainen enemmän tai vähemmän hallittu kaaos on keskeinen osa levyn sointia. Välillä tyypillisemmästä avantproge-kolistelusta livahdetaan nykivän electronican puolelle kuten kappaleessa ”Roan”. Mystisen uhkaava puolestaan tuo mieleen Art Zoydin elektronisen myöhäistuotannon.
Hupaisa yksityiskohta levyssä on se että Draken ääni kuulostaa hetkittäin yllättävän paljon Jon Andersonilta. Kaiken kaikkiaan levyä on hieman vaikea kuvailla, mutta tämä Rate Your Musicissa vastaan tullut kommentti ei välttämättä ole täysin hakoteillä: ”If this album was an animal it would be the ugliest damn thing you’ve ever seen.” Kunhan vain tulkitsee tuota lausuntoa positiivisimmasta mahdollisesta kulmasta!
Parhaat biisit: ”Well… Not Chickenshit”, ”Equus”, ”Traveler Waits for No One”, ”Geronimo”, ”Traveler Waits for No One”
10. Änglagård: Epilog
Epilog on Änglagårdin toinen studioalbumi.
Viiden nuoren ruotsalaisen muusikon muodostama Änglagård herätti valtavasti huomiota progepiireissä vuonna 1992 ilmestyneellä esikoisellaan Hybris. Hybris oli väkevä kumarrus 70-luvun progressiiviselle rockille. Änglagård kierrätti taitavasti Genesiksen, King Crimsonin ja monien muiden tuon aika kauden yhtyeiden tyyliä niin musiikillisen kieliopin kuin ajanmukaisen instrumentaation osalta. Hybrista voi kutsua hyvällä omalla tunnolla retroprogeksi, mutta Änglagård tekih hommansa kaikilla osa-alueilla niin vakuuttavasti, että ei jälkimauksi jäänyt hapan kierrätys. Päin vastoin se ikään antoi oikeutuksen tehdä jälleen nöyristelemättä progea sen alkuperäisellä reseptillä. Moni seurasikin Änglagårdia. Vaihtelevalla menestyksellä.
Epilog jatkaa pitkälti pari vuotta aiemmin ilmestyneen esikoisen linjalla. Yleinen tyyli on ennallaan ja sitä vain hieman hienosäädetään. Vintage-kalusto on kunniassa; Mellotron pauhaa majesteettisesti, poikkihuilu huhuilee arvoituksellisesti ja Rickenbacker -bassokitara pärisee kuin Chris Squiren käsissä konsanaan. Tunnelmat ovat myös yhä melankolisen tummasävyisiä ja musiikki monimutkaista epäsäännöllisine tahtilajeineen ja pitkinen polveilevine melodiakulkuineen.
Erojakin kuitenkin löytyy. Hybriksellä musiikki oli melkoista vuoristorataa ja sen kantava teema oli usein dynamiikka joka rakentui rauhallisten hiljasten jaksojen törmäyttämisestä intensiivisten nostatusten kanssa. Tästä kikasta, joka sentään on yksi progressiivisen rockin peruselementeistä, ei ole luovuttu toki tälläkään kertaa, mutta musiikki on nyt keskimäärin pohdiskelevampaa ja teemojen kehittely pitkäjänteisempää. Tunnelmat ovat yleisesti pastoraalisempia. Epilogin sävellykset eivät tunnu yhtä tempoilevilta kuin Hybriksellä ja ne lienevätkin muodollisesti sofistikoituneempia. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään hyvä asia sillä Epilogin musiikki ei pääosin yksinkertaisesti tunnu aivan yhtä jännittävältä ja kiinnostavalta kuin ärhäkämmän Hybriksen vyörytykset.
Toinen merkittävä, ja ensikuunteluilla ehkä se huomattavin, muutos on, että tällä kertaa musiikki on täysin instumentaalista. Laulusuoritukset eivät todellakaan olleet Hybriksen vahvin lenkki, mutta ne toivat mukanaan kuitenkin sopivalla tavalla vaihtelua yhtyeen yleissointiin.
Epilog on täynnä hienosti sävellettyä ja taitavasti soitettua musiikkia, mutta emotionaalisesti se ei ainakaan itseäni kouraise kovin syvältä. Hyvä levy, mutta jotain jää uupumaan.
Epilog, kuten nimestäkin voi päätellä, oli tarkoitettu Änglagårdin viimeiseksi studiolevyksi. Yhtye hajosikin pian Epilogin jälkeen ja pitkään näytti siltä, että vuonna 1996 ilmestynyt livelevy Buried Alive jäisi Änglagårdin viimeiseksi julkaisuksi. Toisin kävi: Änglagård palasi vuonna 2012 jatkaen uudella levyllä Viljans Öga suunnilleen siitä mihin jäätiin melkein 20 vuotta aiemmin. Viljans Öganin jälkeen uusia levyjä ei ole toistaiseksi kuulunut, mutta tätä kirjoittaessani Änglagård keikkailee yhä silloin tällöin.
Parhaat biisit ”Höstsejd”, ”Sista somrar”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti