Talk on Yesin 14. studioalbumi.
Rock-bändeissä on erilaisia tapoja jakaa valtaa ja vastuuta. Yhdessä mallissa bändiä vetää yksi vahva persoona jolla on visio yhtyeen tyylistä ja suunnasta. Progressiivisen rockin puolelta esimerkkejä tälläisistä yhtyeistä ovat vaikkapa Robert Frippin luotsaama King Crimson, rumpali Christian Vanderin käskyttämä Magma tai Jethro Tull jonka musiikista aivan ylivoimainen valtaosa oli Ian Andersonin säveltämää ja sanoittamaa. Näitä yhtyeitä voisi sanoa diktatuureiksi tai positiivisemmissa tapauksissa ainakin valistuneeksi yksinvaltiudeksi. Yksi tapa johtaa bändejä on tietysti demokraattinen päätöksenteko. Esimerkiksi Genesis pyrki tekemään päätöksiä toimien enemmistön tahdon mukaisesti. Myös Rush vaikuttaa toimineen suurin piirtein tällä periaatteella. Henry Cow puolestaan vei tämänkin äärimmäisyyksiin sillä he altistivat hyvinkin pienet päätökset äänestyksille joissa myös esimerkiksi roudarit olivat yhdenveroisia muusikoiden kanssa. Kaiken lisäksi päätösten oli oltava yksimielisiä! Yksinkertainen enemmistö ei riittänyt. Yllättävää, että he saivat mitään aikaiseksi.
Yesin tapauksessa asia on monimutkaisempi. Yhtyeen suunta ja ratkaisut eivät ole koskaan olleet yhden henkilön oikkujen varassa, mutta toisaalta todellisesta demokratiastakaan ei oikein voi puhua sillä tietyillä jäsenillä on ollut aina enemmän sananvaltaa kuin muilla. Vuosikymmenien mittaan jäsenten väliset voimatasapainot ovat myös vaihdelleet runsaasti. Osittain tietysti jo henkilövaihdosten myötä, mutta myös muista syistä. Aivan yhtyeen ensimmäisinä vuosina Yes oli vahvasti nimenomaan basisti Chris Squiren ja vokalisti Jon Andersonin yhtye. Viimeistään Close To The Edgestä (1972) alkaen yhtyeen suuntaa määritti kuitenkin entistä enemmän Anderson ja äskettäin yhtyeeseen liittynyt uusi kitaristi Steve Howe. Andersonin lähdettyä Tormaton (1979) jälkeen laivaa ohjasi hetken aikaa Squire ja Howe kunnes Draman (1980) jälkeen yhtye lopetti kokonaan toimintansa. Hetkeksi.
Yes palasi vuonna 1983 radikaalisti uudistuneena. Uutta entistä popimpaa Yesiä veti vahvasti Squire ja toisaalta uusi jäsen kitaristi/laulaja Trevor Rabin jolla oli merkittävä rooli uuden musiikin kirjoittamisessa. Anderson hyppäsi mukaan kelkkaan 90125 -levyn viimeistelyvaiheessa ja aiempi voimahahmo sai huomata olevansa ”pelkkä vokalisti” uudessa uljaassa Yes-maailmassa. Tämä korostui etenkin seuraavalla levyllä Big Generator (1987) sillä Rabin luonnollisesti voimaantui entisestään kun 90125:sta oli muodostunut valtava globaali hitti.
Tämä uusi voimatasapaino ei miellyttänyt vahvatahtoista Andersonia (Anderson kertoi Rabinille ylpeillen, että häntä kutsuttiin 70-luvulla pikku-Napoleoniksi) mikä puolestaan sysäsi liikkeelle ketjureaktion joka aiheutti seuraavina vuosina varsin hämmentäviä käänteitä Yes-maailmassa.
Vuonna 1988 Big Generator -kiertueen jälkeen Anderson hyppäsi jälleen Yesin kelkasta kyllästyttyään tanssimaan Rabinin ja Squiren pillin tahdissa. Muutamien käänteiden jälkeen Anderson pisti kasaan oman Yesinsä yhdessä Steve Howen, Bill Brufordin ja Rick Wakemanin kanssa. Nelikko ei kuitenkaan voinut käyttää Yes-nimeä vaan heidän yhtyeensä kulki lakitoimistomaisella nimellä Anderson Bruford Wakeman Howe. ABWH teki vuonna 1989 mainion nimettömän debyytin ja kiersi menestyksekkäästi sen tiimoilta. Tällä välin ns. Kaliforniassa majaileva länsirannikon-Yes pyöritteli lähinnä peukaloita, juhli ja pohti mitä tehdä seuraavaksi. Rabin sentään sai aikaiseksi soololevyn Can’t Look Away kesällä 1989.
ABWH-leirissä lähdettiin innolla toisen albumin tekoon, mutta sessiot kävivät pian takkuisiksi. Pian kävi myös ilmeiseksi, että tällä kertaa levy-yhtiö halusi hittejä. Niitä lähdettiin anelemaan, mistäpäs muualtakaan kuin, Trevor Rabinilta. Pian levy-yhtiöiden rattaat lähtivät pyörimään ja simsalabim ABWH yhdistettiin länsi-rannikon Yesiin ja lopputuloksena oli kahdeksan henkinen mega-Yes. Tämä oktetti julkaisi hieman epämääräisen studioalbumin harhaanjohtavalla nimellä Union (kaksi eri yhtyettä kun ei todellisuudessa muodostanut mitään jouhevaa liittoa) vuonna 1991. Levyyn ei oikein kukaan ollut tyytyväinen eikä se ollut levy-yhtiön toivoma hitti, mutta sitä seurannut kiertue oli jälleen suuri menestys.
Union-kiertueen jälkeen vallitsi hämmennys. Kasassa oli periaatteessa kahdeksanhenkinen Yes, mutta olivatko kaikki jäsenet vielä sitoutuneet yhtyeeseen ja halusivatko yhtyeen voimahahmot edes pyörittää näin suurta ja potentiaalisesti kankeaa kokoonpanoa?
Ketkä ylipäätänsä olivat Yesin voimahahmoja tässä vaiheessa? Vaikuttaa siltä, että Rabin ja Squire olivat etääntyneet jossain määrin toisistaan Big Generatorin jälkeen. Ehkä johtuen Squiren päihdeongelmista, mutta niin tai näin hän selvästi tuntui jääneen taka-alalle ja show’ta veti nyt nimenomaan Rabin. Ja enenevässä määrin jälleen myös Anderson joka oli omien ABWH- ja Union -siirtojensa jälkeen onnistunut noussut takaisin päätöksenteon keskiöön.
Rabin ja Anderson eivät kuitenkaan käyttäneet asemaansa kovin päättäväisesti hyväkseen vaan jättäytyivät kokoonpanokysymyksessä pitkälti levy-yhtiön johdateltavaksi. Tähän toki vaikuttaa myös se, että Yesin asema ei musiikkiteollisuudessa ollut enää sitä mitä joskus muinoin.
Yes oli levyttänyt alusta alkaen Atlanticille (tai myöhemmin Atcolle Atlanticin alamerkille) joka oli yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä. Unionin jälkeen Yes vaikuttaa jääneen tyhjän päälle eikä soveliasta sopimusta enää syntynyt Atlanticin kanssa. Apuun riensi Yesin kanssa Atlanticilla aiemmin tehnyt mahtimies Phil Carson joka johti nyt elektroniikkayhtiö JVC:n vuonna 1989 perustamaa Victory Music -levymerkkiä. Carson oli aiemmin ollut keskeissä roolissa houkutellessaan Keith Emersonin, Greg Laken ja Carl Palmerin takaisin yhteen ja Emerson Lake & Palmer olikin levyttänyt paluualbuminsa Black Moonin nimenomaan Victorylle. Nyt Carson halusi hyödyntää itselleen aiemmin niin tuottoisaa Yesiä uuden yhtiön kasvattamisessa.
Carsonilla oli kuitenkin ehtoja. Hän tahtoi nimenomaan 90125 -levyn tehneen kokoonpanon Victoryn leipiin. Howe ja Bruford saivat siis pakata instrumenttinsa ja etsiä hankkia leivän pöytään muilla keinoin. Bruford lähti nurisematta, Howe sen sijaan oli hyvin pettynyt ratkaisuun. Rabin ja Rick Wakeman olivat tulleet hyvin toimeen Union -kiertueella ja hetken aikaa näytti siltä, että 90125:sen kvartettia täydentäisi tämä pellavapäinen koskettimien viittaritari. Kyseinen suunnitelma kaatui kuitenkin lopulta manageri-sotkuihin. Seuraavaa Yes-levyä lähtisi siis tekemään Rabin, Squire, Anderson, kosketinsoittaja Tony Kaye ja rumpali Alan White. Eli tavallaan Big Generatorin jälkeiset sekoilut pyyhittiin pois ja homma resetoitiin takaisin vuoteen 1988.
Rabin ja Anderson eivät olleet historiallisesti tulleet kovin hyvin toimeen eivätkä he oikeastaan olleet koskaan kirjoittaneet musiikkia yhdessä. Anderson oli lähinnä kirjoittanut uusiksi sanoituksia ja lisännyt joitakin yksityiskohtia biiseihin jotka olivat pääosin Rabinin käsialaa. Nyt Rabin oli kuitenkin valmis ojentamaan oliivipuun oksan Andersonin suuntaan. Rabin järjesti pari viikkoa kestäneet kirjoitussessiot joissa parivaljakko sävelsi yhdessä materiaalia tulevalle levylle. Todellisuudessa Rabin kuitenkin selvästi veti hommaa ja suuri osa musiikista perustui jälleen vahvasti nimenomaan hänen biisiaihioihinsa. Anderson oli kuitenkin tyytyväinen yhteistyöhön ja vaikuttaa siltä, että tässä kohtaa nämä kaksi varsin mittavalla egolla varustettua herraa jopa ystävystyivät jossain määrin.
Talk äänitettiin poikkeuksellisella tavalla. Siinä missä edelliset Yes-levyt oli tehty ympäri maailmaa eri studioissa isolla rahalla äänitettiin levy tällä kertaa kokonaisuudessaan Rabinin kotistudiossa. Ja mikä poikkeuksellisinta albumi äänitettiin täysin digitaalisesti. Ei kuulosta ehkä tänä päivänä kovin erikoiselta, mutta Talk oli tällä saralla ehdotonta pioneerityötä ja aivan ensimmäisiä laatuaan. Ainakin jos puhutaan ison profiilin rockbändeistä. Prosessi mahdollisti epälineaarisen työskentelyn kappaleiden rakenteiden muokkaamisessa ja varioinnissa, mutta koska kyseessä oli aivan uutta ja pitkälti kokeilematonta tekniikkaa vastassa oli paljon ongelmia ja vastoinkäymisiä. Äänittämiseen vaadittiin neljä Mac-tietokonetta jotka oli linkitetty yhteen PC-koneeseen. Levyn tekemiseen meni lopulta 15 kuukautta ja kun kuuntelee täysin digitaalista ja varsin steriilin kuuloista lopputulosta panee se miettimään, että oliko homma vaivan väärti. No jonkunhan se pioneerityö on tehtävä.
Levyarvio: Yes: Fly From Here – Return Trip (2011/2018)
Albumi käynnistyy kappaleella joka oli myös sen ensimmäinen sinkkujulkaisu. Lyhennetty versio ”The Callingista” oli pienimuotoinen radiohitti.Kirkkaasti soiva, hieman kantrihenkinen, akustinen kitara saattelee biisin käyntiin, Anderson laulaa muutaman rivin minkä jälkeen rumpujen väkevä takapotku polkaisee sen kunnolla käyntiin. Massiivista ja suorastaan maailmoja syleilevä kertosäettä ei tarvitse odottaa kauaa. Anderson, Rabin ja ilmeisesti myös Squire laulavat sen yhtä kurkkua huutaen ja kieltämättä tehokas kertosäe on kuin luotu stadionyleisön yhteislaulettavaksi. Ei niin, että Yesillä tässä vaiheessa enää olisi ollut asiaa stadioneille. Mutta toivo elää ikuisesti!
En ole suuri stadionrockin ystävä, mutta pakko myöntää, että ”The Calling” tempaa kyllä varsin tehokkaasti mukaansa. Keskivaiheilla kuullaan hieman monimutkaisempi osio ja Kayen Hammond-urut pääsevät sooloilemaan hetkeksi kilpaa Rabinin vikkelästi soivan sähkökitaran rinnalle. Kaye soittta levyllä vain Hammondia, Rabin hoitaa kaikki muut koskettimet.
Biisin yleissoundi on aika raskas, pitkälti Whiten päällekäyvien rumpujen jotka on vieläpä miksattu hyvin pintaan. ”The Callingia” voisikin kuvata lähinnä progella maustetuksi AOR:n ja hardrockin sekoitukseksi. Lähes seitsemän minuuttia kestävä ”The Calling” tuntuu hieman pitkitelyltä etenkin kun se tarjoilee kliimaksinsa eli galaksit räjäyttävän kertosäkeensä jo hyvin varhaisessa vaiheessa eikä onnistu oikein viemään hommaa siitä seuraavalle tasolle. Suhteellisen vahva aloitus silti levylle.
”The Calling” tekee selväksi kaksi asiaa jotka vahingoittavat levyä kokonaisvaltaisesti. Talk soi tavallaan komean massiivisesti, erottelevasti ja jopa dynaamisesti, mutta yleisvaikutelma on kuitenkin hieman kolkko. Etenkin rummut soivat usein liian kovaa ja niiden soundi on suht kuollut.
Toinen ikävä asia on, että Chris Squire on kateissa niin ”The Callingilla” kuin kautta levyn. Bassokuviot, silloin kun ne edes erottuvat kunnolla, ovat personaattomia ja usein sellaisia, että kuka tahansa peruspätevä basisti olisi ne voinut soittaa. Välillä onkin huhuttu, että Squire ei olisi edes ollut paikalla suurimmassa osassa sessioita ja, että bassot soittaisi Billy Sherwood. Sherwood on tiukasti kieltänyt tämän enkä itsekään usko asiaan sillä Sherwood olisi täydellisen kykenevä soittamaan kiinnostavampia bassolinjoja kuin mitä levyllä kuullaan. Myös Rabinin mukaan Squire on soitti valtaosan bassoraidoista. Ja ne mitä ei soittanut oli Rabinin itse soittamia. Jää siis hieman mysteeriksi, miksi Squiren rooli on levyllä niin pieni. Liikeellä on ollut huhuja siitä, että Squiren päihdeongelmat olisivat riistäytyneet käsistä näihin aikoihin. Vaan kuka tietää ja lopulta mitä väliä, mutta harmillista silti; Squiren bassokitara on ollut aina merkittävä osa Yes-musiikkia.
Toinen biisi ”I Am Waiting” alkaa lempeästi soivalla kitaralla, mutta tunnelma muuttuu nopeasti kireämmäksi kun Whiten hakkaavat rummut (taas) iskevät peliin ja Rabinin sähkökitarointi muuttuu jännitteisemmäksi. Pian palataan kuitenkin alun keveämpiin tunnelmiin ja Anderson päästetään ääneen. Andersonin laulumelodia on todella miellyttävä ja sitä tukee myös näppärästi Rabin syvemmälle miksaukseen haudatut vokaalit. Whiten pökkelöt rummut häiritsevät kuitenkin eikä Squirekaan kummoista draivia bassokuvioihinsa saa.
Biisin ilmavat osiot kuitenkin toimivat ja Rabinin heavy rock -soolo keskivaiheilla (”It happened in the water…”) on viihdyttävä. Lopussa kuultavat intensiiviset ”huutokertsit” toimivat myös vaikka ovatkin tavallaan paluuta ”The Callingin” stadion-meininkiin. ”I Am Waiting” vaikuttaa tyylillisesti vahvasti Andersonin biisiltä, mutta ilmeisesti sekin on kuitenkin alunperin enimmäkseen Rabinin käsialaa. Selvästi Anderson pääsi silti vaikuttamaan lopputulokseen positiivisella tavalla. Kiinnostavaa on myös, että ”I Am Waiting” on yksi harvoista Yes-biiseistä joissa tuntuu olevan hieman soul-vaikutteita.
”I Am Waiting” on hieno biisi joka olisi kaivannut tuekseen hienovaraisempaa rumpalointia. En tosin vierittäisi syytä pelkästään Whitelle vaan ongelmana lienee myös Rabinin levyllä vääntämä kylmän digitaalinen tuotanto.
”Real Love” on merkitty Rabinin, Squiren ja Andersonin nimiin. Se onkin levyn biiseistä se jossa Squiren vaikutus tuntuu suht selvältä. Mitään erityisen kiinnostavaa bassokitaran suunnalta ei silti kuulla, mutta muhkean muriseva ja hieman uhkaava tunnelma on silti jotenkin erityisen squiremainen. Sovitus on jälleen aika raskas ja tuo mieleen Dramalla kuullun ”Machine Messiahin” proto-progemetallin. Toisaalta puolivälissä kuultava tuhdisti runnova heviriffi tuo mieleen jopa Black Sabbathin. Andersonin kirkkaasti, mutta intensiivisesti messuavat vokaalit palauttavat kuitenkin nopeasti mieleen, että Yeshän tässä musisoi eikälepakonpurijan porukat.
Pidän ”Real Loven” raskaasta, tummasävyisestä ja jopa hieman mystisestä maanalaisesta tunnelmasta (Stephen Hawkingiin viittavat sanoitukset ovat myös sopivan kryptiset ja mielikuvitusta kiihottavat), mutta aivan kunnaria Yes ei lyö tälläkään biisillä. Jälleen lopputulos tuntuu hieman venytetyltä ja liikaa itseään toistavalta. Lähes yhdeksän minuuttinen biisi olisi kaivannut jonkin yllättävän ylimääräisen käänteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun asti.
Far away in the depths of Hawking’s mind
To the animal, primalistic grind
You bring me reason, a simple fact of life (Bring me reason)You don’t say you’re sorry
Call this real love
Activates this mission to be
On the same time line
Call this free love
Get a ticket on the master plan
On the freedom climbGet the fire as the flame it burns
Get the wind as it slowly turns
Get the earth
Get the sky
”State Of Playlla” noustaan tehokkaasti maan alta korkeuksiin. Kirkkaasti soiva energinen ”State Of Play” yhdistelee tehokkaasti hip hop-rytmejä rabinilaiseen raskailla ja ultra-prosessoiduilla sähkökitaroilla kyllästettyyn Yes-AOR:ään. ”State Of Play” lienee ensimmäinen kerta kun hip hop yhdistyy jollain tavalla progressiiviseen rockiin. Jonkun senkin oli tehtävä joten miksei Yesin! Kiinnostavasti tällä kertaa ”Yes-kuoro” laulaa yhdessä säkeistöt ja Anderson yksinään kertosäkeet. Eli juuri päin vastoin kuin yleensä. Ratkaisu on onnistunut sillä Andersonin stratosfäärin nousevat vakaalit ovat hienoa kuultavaa. Ei ”State Of Playta” voi kovin merkittävänä biisinä voi pitää (hip hop -edelläkävijyydestä huolimatta), mutta hauska moderni esimerkki siitä mihin kaikkeen Yes-musiikki voi venyä.
Levyn viides biisi ”Walls” on jonkinmoinen kuriositeetti. Andersonin karattua omille teilleen Big Generatorin jälkeen ja Yesin ollessa tuuliajolla ilman päävokalistiaRabin yritti houkutella Supertrampin entistä laulajaa Roger Hodgsonia ottamaan vastuulleen tuon vaativan tontin. Hodgson ei lopulta asiasta innostanut, mutta ilmeisesti hän ei välittömästi sitä myöskään suoralta kädeltä tyrmännyt sillä hän ja Rabin päätyivät kirjoittamaan yhdessä useita biisejä vuonna 1990. En tiedä mitä muille kappaleille kävi, mutta noissa sessioissa syntynyt ”Walls” kaivettiin lopulta uusiokäyttöön kun Talk tuntui kaipaavan vielä yhtä hittibiisiä. Jota siitä ei toki tullut vaikka biisi sinkkuna julkaistiinkin.
”The Callingin” akustisisssa kitaroissa oli aavistus kantria ja nuo vaikutteet palaavat pintaan ”Wallsilla” entistä vahvemmin. Ei ”Walls” toki mitään oikeaa kantria ole vaan enemmänkin sellaista Tom Petty -henkistä maantierokkia. Tämä biisi toimii luultavasti parhaiten avoautossa avaran taivaan alla luukutettuna. Eli hyvin suoraviivaisesta valtavirran kevytrokista on kyse. Rabin hoitaa pääosin vokaalit, mutta kertosäkeissä jo muista levyn kappaleista tuttu ”Yes-kuoro” palaa väkevästi. Ei ”Walls” varsinaisesti huono biisi ole, mutta Yesiltä se ei kuulosta lainkaan ja mielestäni sen olisi voinut hyvin jättää syrjään tältä levyltä.
”Wallsin” jälkeen tunnelmat muuttuvat jälleen radikaalisti. Kuusiminuuttinen ”Where Will You Be” on leijaileva, hieman new age -henkinen, biisi jossa on kevyitä etnisiä sävyjä jostain Intian suunnalta. Tämäkin biisi alkoi Rabinin sävellyksenä, mutta on helppo kuvitella, että Andersonin vaikutus lienee ollut suuri. Erityisen miellyttävää ”Where Will You Be:ssa” on, että korvat saavat hieman lepoa Whiten hakkaavista rummuista sillä tällä kertaa rumpuraita on hieman hienovaraisempi. Se koostuu kevyemmästä nakutuksesta joka lienee soitettu pääosin jollain käsirummuilla, mutta saattaa osittain olla myös sekvenssoitu. Loppupuolella kuultavassa osiossa biisi muuttuu suorastaan hypnoottiseksi ja Rabin pääsee sooloilemaan akustisella kitaralla vikkeläsormisesti John McLaughlinin mieleen tuoden. ”Where Will You Be” on kiinnostava kokeilu, mutta yllättyisitkö jos sanon, että myös se tuntuu hieman ylipitkältä?
Levyn päättää kolmiosainen ja tasan 15 minuuttia kestävä ”Endless Dream” joka on Yesin ensimmäinen eeppisen mittakaavan biisi sitten ”Machine Messiahin”. Ja ensimmäinen pitkä kappale jonka Rabin ja Anderson ovat tehneet yhdessä.
”Endless Dream” alkaa Rabinin kaksiminuuttisella instrumentaalilla ”Silent Spring”. Chris Squire on kutsunut ”Endless Dreamia” Rabinin ”Close To The Edgeksi”. Minusta se on enemmänkin Rabinin ”Awaken”, mutta vauhdikas ja monimutkainen ”Silent Spring” kieltämättä tuo jossain määrin ”Close To The Edgen” villin ja kaoottisen intron mieleen. Tosin Rabin ei harrasta kaaosta joten kaikki kuulostaa monimutkaisuudestaan huolimatta hyvin hallitulta. ”Silent Spring” käynnistyy kimurantilla toistuvalla pianokuviolla joka lienee sekvenssoitu. Livenä Rabin kuitenkin taisteli urheasti ja soitti sen läpi livenä (Rabin aloitti pianonsoiton jo kuusivuotiaana). Piano-ostinaton rinnalle iskee dynaamisesti Whiten rummut ja Squiren basso-iskut minkä jälkeen homma räjähtää komeaan yhteissoittoon monimutkaisessa tahtilajissa (Squiren mukaan 15/8).
Väkevän intron jälkeen siirrytään teokseen keskimmäiseen osaan ”Talk” joka 12 minuuttisena kattaakin suurimman osan eepoksen kestosta. ”Talk” polveilee moneen suuntaan. Sen alkupuoli on melko rauhallinen nostaen pääosaan pianon ja Rabinin elektronisesti käsitellyt vokaalit.
Kahden minuutin kohdilla alkaa Andersonin laulama todella kaunis ja herkkä osio (”It’s the last time…”.) Sitten siirrytään outoon sekvensseistä, elektronisista häiriöistä ja katkonaisesta rumpaloinnista koostuvaan osioon jossa Rabin julistaa rytmikkäästi artikuloiden ”how intense I pray depends on how much you pay”. Tähän kyyniseen julistukseen Anderson vastaa palaamalla toiveikkaaseen ”It’s the last time” -teemaan entistä intensiivisemällä otteella. Hetki on upea, mutta katkaistaan liian nopeasti eteerisellä instrumentaaliosiolla joka ei johda oikein mihinkään. Sekvenssoidun kehää pyörivän pianokuvion ja murisevan sähkökitaran kautta biisi nousee taas upeaan nostatukseen (”Talk talk…”) jossa on Andersonin ja Rabinin vokaalit vuorottelevat. Tämä osio on todella sykähdyttävä ja suorastaan majesteettinen. Andersonin ääni on niin täynnä tunnetta (”bring me back again”), että loppuvaikutelma on suorastaan pakahduttava. Kyseessä on yksi Yesin historian hienoimmista hetkistä.
”Endless Dream” päättyy hämäävästi nimettyyn kolmanteen osaan ”Endless Dream” joka on vähäeleinen kooda kaikelle edeltävälle paatokselle. Ratkaisuna se tuo mieleen ”Awakeninin” joka myös päättyy hiljaisesti, mutta siinä missä tuon eepoksen lopetus oli todella vaikuttava tuntuu ”Endless Dream” hieman antiklimaattiselta.
Kokonaisuutena ”Endless Dream” ei täysin vakuuta, mutta sisältää joitakin niin upeita hetkiä, että Rabinin ensimmäiselle ja ainoalle Yes eepokselle on helppo antaa anteeksi pienet kauneusvirheet.
Lue myös: Yes Featuring Jon Anderson, Trevor Rabin, Rick Wakeman – Live At The Apollo (2018)
Kuuluisan pop-taitelija Peter Maxin minimalistiseen kansitaiteeseen (jota suuri osa Yes-faneista tuntuu vihaavan, mutta minusta se on varsin raikas) pakatun Talkin myyntiluvut olivat pettymys niin levy-yhtiölle kuin bändille. Phil Carson oli ennalta uhonnut levyn myyvän viisi miljoonaa kappaletta, mutta lopulta sitä saatiin kaupaksi vain vaivaiset 300 000 kappaletta. Eli suurin piirtein puolet vähemmän kuin Unionia joka sekin oli ollut pettymys pari miljoonaa levyä myyneen Big Generatorin jälkeen.
Yesin myyntikäyrät olivat siis jyrkässä syöksykierteessä. Miksi ihmeessä? Luultavasti kyse oli pitkälti merkittävässä musiikkimaailman ilmastonmuutoksesta jonka keskeisenä ajurina toimi Seattlen grunge-bändit. Siloiteltu areenarokki ja ylipäätänsä kaikki eilispäivän suuret bändit olivat yhtäkkiä auttamattoman epämuodikkaita. Yes oli selvinnyt aikoinaan punkista muotoaan muuttamalla, mutta nyt yhtyeen muutosvauhti ei enää riittänyt. Talkin steriili tuotantotyyyli ei auttanut asiaa ja luultavasti paras siirto mitä Yes olisi näihin aikoihin tehdä olisi ollut tehdä kunnon rouhea rokkilevy vintage-instrumenteilla. The Yes Album 2? Luultavasti sekään ei tosin olisi riittänyt sillä albumin menestystä vaikeutti laajempien mullistusten lisäksi myös levy-yhtiö Victory Musicin konkurssi. Talkin promootio jäi hyvin vähäiseksi ainakin jos bändin jäseniltä kysytään.
Yesin jäsenet itse ovat olleet Talkiin suht tyytyväisiä. Anderson ja White ovat suorastaan ylistäneet sitä. Albumin pääarkkitehti Rabin itse on ollut hieman varovaisempi ja osoittanut katumusta sen soundipoliitikan suhteen. Myös Squire on ilmaissut olleensa pettynyt albumin tuotantotapaan.
Kuten kaikesta ylläolevasta on toivottavasti käynyt selväksi niin Rabin oli noussut viimeistään Talkilla dominoivaan rooliin Yesissä. Vaikka Anderson tällä kertaa armollisesti kutsuttiinkin ajoissa mukaan bileisiin. Valitettavasti muut jäsenet jäävät statistien rooleihin. Squire tuntuu enimmäkseen poissaolevalta, Kaye pääsee lurittamaan vain pari Hammond-sooloa ja myös White tuntuu lähinnä studiomuusikolta jonka suoritusta Rabin käsittelee tahtonsa mukaan.Johtoasemastaan huolimattaTalkin alisuoriuduttua Rabin vaikuttaa saaneen tarpeeksi Yesistä ja rock-bisneksestä. Ja pian Talk-kiertueen, joka sekään ei ollut suuri menestys, jälkeen hän jättikin yhtyeen. Yes oli taas tyhjän päällä.
Rabinia oli kiinnostanut jo jonkin aikaa tehdä elokuvamusiikkia ja nyt siihen tarjoutui tilaisuus hieman yllättävän reitin kautta. Rabinin kohtasi sattumalta b-luokan toimintaelokuvien poninhäntäisen tähden Steven Seagalin. Näyttelijätaidoiltaan rajoittunut aikido-mestari tahtoi oppia soittamaan kitaralla Jimi Hendrixin “Red Housen”. Rabin oli valmis opettajaksi takaraivossaan ymmärrys, että tämähän voisi olla hänen porttinsa elokuvabisnekseen. Ja niin olikin; kitaransa kanssa voimaantunut Seagal tarjosi Rabinille säveltäjän pestiä juuri tekeillä olleeseen Glimmer Man -leffassa. Rabin suoriutui kunnialla tehtävästä ja seuraavaksi yhteyttä otti mega-tuottaja Jerry Bruckheimer. Tästä varsinaisesti urkeni Rabinin ura elokuvasäveltäjä.
Tähän päivään mennessä Rabin on säveltänyt kymmeniä scoreja ja hänen tunnetuimpia töitään ovat Bruckheimerin tuotannot Con Air, Armageddon, Remember the Titans ja National Treasure. Rabin ei ole varsinaisesti noussut ikinä todella arvostettujen A-luokan elokuvasäveltäjien joukkoon, mutta vaikka hänestä ei tullutkaan uutta johnwilliamsia tai hanszimmeriä on leipä Hollywoodin palveluksessa ollut varmasti leveämpi ja varmempi kuin mitä se olisi ollut Yesissä Talkin jälkeen.
Talk pyrki tuomaan Rabinin aikakaudella suoraviivaistettuun Yes-musiikkiin lisää progressiivisia elementtejä. Kokeilu oli mielestäni varsin onnistunut vaikka albumia vahingoittaakin sen turhan steriili digitaalinen soundimaailma. Levy sisältää myös muutaman turhaan venytetyn biisin eikä se esitä yhtyeen, yleensä niin notkeaa, rytmiryhmää parhaassa mahdollisessa valossa. Vioistaan huolimatta Talk sisältää kuitenkin mielestäni varsin onnistuneen sekoituksen tuttuja Yes-elementtejä ja riittävästi uusia avauksia mikä pistää ajattelemaan, että se olisi luonut hyvän pohjan Rabinin ja Andersonin entistä syvemmälle yhteistyölle jos ensin mainittu ei olisi jättänyt irtisanomisilmoitustaan. Talk on ehdottomasti yksi niistä myöhempien aikojen Yes-levyistä jotka ovat ohitettu mielestäni epäreilusti ja ansaitsisi enemmän huomiota osakseen.
Parhaat biisit: ”I Am Waiting”, ”Real Love”, ”State Of Play”, ”Endless Dream”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”The Calling” Trevor Rabin, Jon Anderson, Chris Squire 6:52
- ”I Am Waiting” Rabin, Anderson 7:22
- ”Real Love” Rabin, Squire, Anderson 8:42
- ”State of Play” Rabin, Anderson 4:58
- ”Walls” Rabin, Roger Hodgson, Anderson 4:52
- ”Where Will You Be” Rabin, Anderson 6:03
- ”Endless Dream: Silent Spring (Instrumental)” Rabin 1:56
- ”Endless Dream: Talk” Rabin, Anderson 11:56
- ”Endless Dream: Endless Dream” Rabin, Anderson 1:50
Yes
Jon Anderson: laulu Trevor Rabin: kitarat, koskettimet, laulu, ohjelmointi Chris Squire: bassokitara, laulu Tony Kaye: Hammond-urut Alan White: rummut:
Tuottaja: Trevor Rabin
Levy-yhtiö: Victory Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti