Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1990 parhaiksi levyiksi.
- Mike Oldfield: Amarok (UK) *****
- John Zorn : Naked City (US) ****½
- U Totem: s/t (US) ****½
- John McLaughlin Trio: Live at The Royal Festival Hall (UK) ****½
- Dead Can Dance: Aion (AU) ****
- PFS : 279 (US) ****
- Fred Frith : Step Across The Border (UK) ****
- Edward Vesala : Ode To The Death Of Jazz (FI) ****
- Cassiber : A Face We All Know (DE/UK) ****
- After Crying: Overground Music (HU) ****
Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä
1. Mike Oldfield: Amarok
Amarok on Mike Oldfieldin 13. studioalbumi.
90-luvun sarastaessa Mike Oldfieldin (s.1953) ura oli saavuttanut pohjakosketuksensa. Kaupallisesti Oldfieldin edellinen uran suvantovaihe oli ollut 80-luvun alussa, mutta hänen onnensa oli kääntynyt vuonna 1983 massiivisen ”Moonlight Shadow” -hitin myötä joka nosti Crises -levyn menestykseksi.
Alunperin pitkillä ja monimutkaisilla instrumentaalisävellyksillä maineeseen nousseesta multi-instrumentalistista muovautui pop-biisejä enemmän tai vähemmän innokkaasti tehtaileva muusikko. Pikku hiljaa näistä poppi-ralleista hiotui pois kaikki personaallisuus ja vuoden 1989 Earth Movingiin mennessä ne olisivat voineet olla kenen tahansa kulissien takana hittejä tehtailevan poppiniilon käsialaa…
2. John Zorn : Naked City
John Zorn syntyi 2. syyskuuta 1953 New Yorkissa. Zorn kiinnostui musiikista jo nuorena ja valitsi teini-iässä instrumentikseen saksofonin. Hän opiskeli musiikkia Webster Collegessa Missourissa ja myöhemmin vielä säveltämistä Columbian yliopistossa New Yorkissa.
Zorn on äärimmäisen tuottelias säveltäjä, ja hänet tunnetaan erityisesti kyvystään sekoittaa eri musiikkityylejä ja -lajeja. Zornin repertuaariin kuuluu niin kamarimusiikkia, orkesteriteoksia, sooloteoksia kuin elokuvamusiikkia. Hän on myös johtanut monia yhtyeitä, joista tunnetuimmat ovat Naked City ja Masada. Tyypillistä Zornin yhtyeille on, että jokainen niistä ottaa omanlaisensa suunnan, vaikka avantgarde-jazz onkin yleensä hänelle tietynlainen kiintopiste…
3. U Totem: s/t
U Totem oli lyhytikäinen avantprogen ”supergroup” joka syntyi kahden amerikkalaisen genren yhtyeen 5uu’s:in ja Motor Totemist Guildin pohjalta.
U Totemin ydinhahmot ja pääsäveltäjät ovat rumpali Dave Kerman ja basisti/kitaristi/vibrafonisti James Grigsby. Lisäksi yhtyeeseen kuului tässä vaiheessa myös huilisti/vokalisti Emily Hay, puhallisoittaja Eric Johnson (fagotit, sopraanosaksofoni) ja kosketinsoittaja Sanjay Kumar. Lisäksi kvartetin jo valmiiksi rikasta sointia laajennetaan osassa biisejä useilla vierailevilla kitaristeilla, viulistilla ja sellistillä. Yhtyeen soundi on puoliakustinen. Sitä määrittelee usein Kermanin dynaaminen rumpalointi, Kumarin taidemusiikista ammentava pianon soitto ja Johnsonin pärisevä fagotti.
Tyylillisesti U Totem jatkaa emoyhtyidensä linjalla eli avantprogesta on kyse. Musiikki on monimutkaista, mutta ei niin tiivistä kuin joidenkin genren yhtyeiden. U Totemin soinnissa on miellyttävää ilmavuutta jota tukee myös levyn onnistunut dynaaminen äänitys. U Totemin musiikki on pääosin hyvin tarkkaan sävelletyn kuuloista. Osa on jopa läpisävellettyä. Tämä yleensä taidemusiikkiin liitettävä termi tarkoittaa sitä että sävellys ei sisällä lainkaan tai ainakin hyvin vähän kertautuvia osioita tai toistoa.
Hyvä esimerkki (lähes) täysin läpisävelletystä U Totem -biisistä ja ylipäätänsä yhtyeen tyylistä on sen Grigsbyn käsialaa oleva 15 minuuttinen eeppinen avausraita ”One Nail Draws Another”. Jatkuvasti muotoaan muuttava kappale kuulostaa yhdistellessään keskiaikaista musiikkia ja avantgardea melkeinpä Dead Can Dancen ja Henry Cow’n hybridiltä. Toisaalta juuri kun saa tuosta ajatuksesta kiinni vie sitar hetkeksi ajatukset Intiaan minkä jälkeen atonaaliset vyöryvät piano-osiot jälleen taas jonnekin aivan toisaalle. Henry Cow -vaikutelmia lisää toisaalta Hayn pikkumyymäiset Dagmar Krausen vokaalit jotka tuovat mieleen vokaalit (Hay tosin laulaa tyttömäisemmin ja ”nätimmin”), Johnsonin fagotti puolestaan tuo muistuttaa Lindsay Cooperin uraauurtavasta työskentelystä kyseisen puupuhaltimen parissa ja Kermanin vauhdikas rumpalointi on yhtä arvaamatonta kuin Chris Cutlerin. Toisaalta impressionistiset huiluosiot vievät tunnelmia jälleen uuteen suuntaan kuten myös pseudo-oopperamaiset miesvokaalit.
Levyn sävellyskrediitit jakautuvat aika pitkälti puoliksi Kermanin ja Grigsbyn välillä, mutta albumi tuntuu silti varsin yhtenäiseltä kokonaisuudelta. 62 minuuttia näin monimutkaista musiikkia on kova pala, mutta yllättävän hyvin levy kantaa kestonsa mikä kertoo paljon sävellysten ja sovitusten laadusta. Pieni tiivistäminen ei silti olisi pahitteeksi. Siitä huolimatta U Totemin debyyttilevy on ehdottomasti yksi 90-luvun parhaista avantprogelevyistä.
U Totem julkaisi vuonna 1994 vielä toisen studioalbumin Strange Attractors joka oli lähes samaa kaliiberia hienon debyytin kanssa. Strange Attractorsin jälkeen U Totem laittoi pillit pussiin, mutta sekä 5uu’s ja Motor Totemist Guild ovat julkaisseet sittemmin useita mainioita levyjä. Kermanista on sittemmin tullut yksi avantproge-skenen ahkerimmista muusikoista; hänen rummutustaan voi kuulla mm. Thinking Plaguen, Presentin, Ahvakin ja Araniksen levyillä.
Parhaat biisit: ”One Nail Draws Another”, ”Two Looks At One End”, ”The Judas Goat”
4. John McLaughlin Trio: Live at The Royal Festival Hall
Yllättävää kyllä Live At The Royal Festival Hall on vasta ensimmäinen kitaristi John McLauglinin nimen alla julkaistu livealbumi vaikka hän aloitti uransa jo 60-luvulla.
Miles Davisin levyillä ja oman yhtyeensä Mahavisnu Orchestran myötä maailman maineeseen noussut kitaravirtuoosi McLaughlin kokosi tälle livelevylle rinnalleen taitavan rytmiryhmän. Rummuissa kolistelee omalaatuiseen tyyliinsä intialaisyntyinen Trilok Gurtu. Yhdessä biisissä Gurtu innostuu värittämään musiikkia myös rytmikkäällä intialaisella konnakol -vokaalityylillä joka muuntautuu hetkeksi vitsikkäästi Beatboxaukseksi. Nauhatonta bassokitaraa soittaa notkean pyöreällä soundilla saksalainen Berklee College of Musicissa opiskellut Kai Eckhardt.
McLaughlin itse soittaa akustisella kitaralla joka on kytketty Photon-kitarasyntetisaattoriin. Tuon vimpaimen ansiosta hän pystyy vaihtamaan hetkessä puhtaasta akustisesta soundista monipuolisempaan synteettiseen ääneen. Kitarasyntetisaattoria ei kuitenkaan onneksi ylikäytetä vaan se lähinnä laajentaa sopivasti trion soundia.
Koossa on siis virtuoosi-trio joka vetää vertoja mille tahansa muulle kolmikolle soittotaidoissa. Pelkkään mielettömään tilutteluun ei kuitenkaan sorruta liikaa vaan kolmikon yhteissoitto on notkean telepaattista ja toisiaan tukevaa.
Levyllä kuullaan kuusi pitkähköä (5-19 min.) biisiä. Mukana on yksi Miles Davis -cover (”Blue In Green” levyltä Kind Of Blue) ja McLauglinin aiemmilla levyillä soittaneen kosketinsoittaja Mitchel Formanin sävellys. Muu materiaali on McLaughlinin omaa käsialaa. Vain kaksi originaaleista sävellyksistä on kuultu aiemmin.
”Just Ideas/”Jozy” ja ”Florianopolis” kuultiin alunperin McLaughlinin melko kököllä levyllä Adventures In Radioland (1987). Molemmat biisit toimivat paremmin verevimpinä livensovituksina. Etenin ”Florianopolis” joka venyy trion käsittelyssä kolme kertaa alkuperäistä versiota pidemmäksi eli peräti 15 minuuttiseksi.
Live At The Royal Festival Hallin musiikki on yleisesti ottaen varsin vauhdikasta fuusiojazzia. Soitto on notkeaa ja mukana on jonkin verran etnisiä elementtejä joka muistuttaa hieman McLaughlinin aiemmasta maailmanmusiikkiyhtyeestä Shaktista. Toisaalta musiikin vauhti ja intensiteetti viittailee hetkittäin myös Mahavishnu Orchestran suuntaan. Gurtun ja Eckhardtin personaalliset soittotyylit kuitenkin vievät musiikkia sopivasti aivan omaan suuntansa.
En ole suuri John McLaughlinin soololevyjen ystävä, mutta tällä livelevyllä sävellykset ja ennen kaikkea niiden tulkinnat ovat niin hienoja että kokonaisuus on todella nautittavaa kuultavaa. Etenkin kun levy on äänitetty todella hyvin. Erityisesti Gurtun dynaaminen ja räiskyvä rumpalointi hyötyy napakasta ja erottelevasta soundimaailmasta. Välillä on itseasiassa vaikea edes uskoa tätä livelevyksi. Niin hyvältä se kuulostaa.
Live At The Royal Festival Hallin trio julkaisi, basisti Dominique Di Piazzalla vahvistettuna, vuonna 1992 studioalbumin nimeltä Qué Alegria, mutta tämän livelevyn energistä intensiteettiä tuo sinänsä ihan miellyttävä levy ei tavoita.
Live At The Royal Festival Hall on yksi parhaista levyistä jonka olen John McLaughlinilta kuullut mukaan lukien kaikki hänen eri projektinsa.
Paras biisi: ”Blue In Green”, ”Pasha’s Love”, ”Florianopolis”, ”Mother Tongues”
5. Dead Can Dance: Aion
Aion on Dead Can Dancen viides studioalbumi.
Monet internet-lähteet liittävät Dead Can Danceen melko koomisen genre-määritelmän neoclassical dark wave. Alunperin Australiassa vuonna 1981 Brendan Perryn (s. 1959) ja Lisa Gerrardin (s. 1961) perustama Dead Can Dance yhdistettiin goottirock-skeneen. Myös goottirock on itselleni hieman hähmäinen käsite. En ole ikinä oikein saanut selvyyttä onko siinä enemmän kyse musiikki- vai meikkityylistä. Gootti-juuriltaan Dead Can Dance ponnisti pian esoteerisemmille vesille.
Duon musiikin keskeisiksi rakennuspalasiksi nousi toisaalta vaikutteet eri kulttuurien maailmanmusiikista ja toisaalta Perry ja Gerrard kurkottivat myös kauas menneisyyteen hakien inspiraatiota keskiajan ja renesanssin musiikista. Lopputuloksena syntyi jännä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Etnistä ja länsimaista. Dead Can Dancen musiikki on usein hengellisen ja eteerisen kuuloista, mutta toisaalta välillä siihen liittyy vahva rytminen puoli ja suureellisimmillaan tunnelmat paisuvat varsin elokuvamaisiksi. Ei olekaan yllättävää että Gerrard löysi myöhemmin vaihtoehtoisen uran elokuvamusiikin parista…
6. PFS : 279
279 on PFS:n toinen studioalbumi.
Kolmikko Scott Brazieal (koskettimet, nauhat), Herbert Diamant (saksofonit, fagotti) ja Gary Parra (rummut, perkussiot) perustivat PFS:n vuonna 1984 San Franciscossa soitettuaan sitä ennen yhdessä yhtyeessä Cartoon. En ole kuullut avantprogea soittaneen Cartoonin musiikkia, mutta ilmeisesti trio halusi suunnata uudelle yhtyeellään PFS (nimi on käsittääkseni lyhenne sanoista Pure Fucking Space) improvisatorisempaan suuntaan.
Vuosien 1985-89 välisenä aikana työstetty täysin instrumentaalinen 279 onkin hyvin spontaanin kuuloista musiikkia ilman että se hajoaisi missään vaiheessa aivan abstraktiksi haahuiluksi. Musiikki on pääosin improvisoitua pohjautuen kuitenkin yleensä ennalta sovittuihin rakenteisiin. Livenä soitettujen instrumenttien tukena käytetään myös nauhoja jotka koostuvat pätkistä klassista musiikkia. Lopputulosta voisi kuvailla avantgarde-jazzin ja avantprogen sekoitukseksi.
Trioa täydentää 279:lla siellä täällä myös Graig Fryn viulu ja Bill Johnstonin sello. Nämä elementit tuovat mukanaan kamarimusiikkitunnelmia joista kuitenkin yleensä loikataan vauhdilla jazzahtavampaan ilmaisuun.
Aivan selviä verrokkeja PFS:n tyylille on vaikea löytää, mutta Univers Zeron ohella musiikin anarkistinen ja räyhäkäs ote tuo hetkittäin mieleeni Cassiberin. Etenkin Herbert Diamantin rujosti soivien saksofonien osalta. Ehkä myös nauhaefektien käyttö yhdistää PFS:ää ja Cassiberia.
Lisäpisteitä PFS:lle on pakko antaa biisin nimestä ”Live Faust Die Jung”!
279 jäi PFS:n viimeiseksi albumiksi. Bändin jäsenten myöhemmät vaiheet ovat itselleni toistaiseksi arvoitus. Tiedän vain että Brazieal käväisi pikaisesti yhtyeessä 5uu’s.
Parhaat biisit: ”Road To Rome”, ”Raising The Dead”, ”Pasquinade II”
7. Fred Frith : Step Across The Border
Step Across The Border on Fred Frithin soundtrack-levy hänestä itsestään kertovaan dokumenttielokuvaan.
Step Across The Border on Nicolas Humbertin ja Werner Penzelin ohjaama dokumenttielokuva avantgarde-kitaristi Fred Frithistä. Melko kokeellinen dokumentti seuraa Frithiä ympäri maailmaa seuraten tämän kohtaamisia muiden muusikoiden kanssa. Dokumentti on saanut ylistävän vastaanoton ja se onkin kaikessa haahuilevaisuudessaan ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Dokumenttielokuvassa pääosassa on Frithin sijasta oikeastaan hänen musiikkinsa joten on luonnollista että myös soundtrack koostuu siitä ihtestään. 73 minuuttinen Step Across The Border -levy rakentuu kahdestakymmenstäkuudesta 1-6 minuuttisesta sirpaleesta ja se on lähes tauotonta vaihtuvien musiikillisten ideoiden ilotulitusta.
Frithille tyypillisesti musiikki on haastavaa, välillä monimutkaisuutensa, välillä abstraktin tai kirskuvan avangardistisuutensa johdosta. Joukossa on dokumentissa nähtyjä ja kuultuja esityksiä, aivan uusia äänityksiä ja suoraan Frithin vanhoilta levyiltä poimittuja kappaleita.
Biisit käyvät läpi merkittävän osan Frithin soolouran historiaa huomioiden myös joitakijn hänen 80-luvun yhtyeistään kuten Massacren ja Skeleton Crew’n. Jopa Henry Cow’hun löytyy yksi viittaus lyhyen ”Nirvana Again” biisin muodossa joka on tietysti viittaus yhtyeen debyytillä kuultuun ”Nirvana For Miceen”. Tavallaan kyse on siis Fred Frith Best of -kokoelmasta twistillä. Frith soittaa suuren osan instrumenteista itse, mutta mukana kuullaan myös lähes 20 muuta muusikkoa. Mukana menossa on mm. Tom Cora, Zeena Parkins, Fred Maher, John Zorn, Lars Hollmer ja Tim Hodgkinson. Useat levyn kappaleista ovat duettoja eli Frithin satunnaisia kohtaamisia jonkun toisen muusikon kanssa hänen matkoillaan.
Poukkoilustaan huolimatta, tai osittain juuri siksi, Step Across The Border on kiehtovaa kuultavaa ja hyvä osoitus Frithin rajattomasta musiikillisesta mielikuvituksesta.
Parhaat biisit: ”Voice of America (part 3)”, ”Legs”, ”Candy Machine”, ”The Border”, ”Nirvana Again”, ”Norrgården Nyvla”, ”Same Old Me” / ”Williamsburg Bridge (reprise)”
8. Edward Vesala : Ode To The Death Of Jazz
Ode To The Death Of Jazz on Edward Vesalan kuudes sooloalbumi.
Ode To The Death Of Jazz on luontevaa jatkoa free jazz -rumpali Vesalan edelliselle levylle Lumelle. Myös Ode To The Death Of Jazz tarjoilee impressionistisen sekoituksen avantgarde-jazzia ja rikkaasti orkestroitua modernia kamarimusiikkia. Ode To The Death Of Jazz on edeltäjäänsä hieman tummasävyisempi ja dramaattisempi levy.
Vesalan rummut nousevat tällä kertaa voimakkaammin esiin. Instrumentaatiossa on kiinnostava se että vaikka musiikki silloin tällöin on vahvasti kamarimusiikkihenkistä soitetaan sitä jazzille tyypillisillä vaskipuhaltimilla eikä puupuhaltimilla kuten klassisen musiikin puolella yleensä on tapana. En halua silti korostaa kamarimusiikki-aspektia liikaa sillä jazzista on kuitenkin lopulta kyse ja toisaalta välillä käydään myös varsin shamanistisissa tunnelmissa jotka viittaavat maailmanmusiikin suuntaan.
Vaikka puhaltimet ovat pääosassa Vesalan rumpujen ohella kuullaan levyllä myös mm. marimbaa, harppua ja kitaraa ja Iro Haarlan piano pääsee jopa yksinään valokeilaan keskellä ”Time To Thinkiä”. Myös Taito Vainion harmonikka pääsee loistamaan tummassa tangossa ”A Glimmer Of Sepal” .
Lumi on saanut enemmän huomiota, mutta omaan makuuni Ode To The Death Of Jazz on väkevämpi taltiointi Vesalan omaperäisestä näkemyksestä jazzista.
Parhaat biisit: ”Sylvan Swizzle”, ”Infinite Express”, ”Mop Mop”
9. Cassiber : A Face We All Know
A Face We All Know on Cassiberin neljäs studioalbumi.
80-luvun alussa perustettu saksalais-englantilainen Cassiber keskittyi ensimmäisillä levyillä improvisaatioihin jotka pyrittiin samaan kuulostamaan mahdollisimman sävelletyn oloisiksi. A Face We All Know’lla jo edellisellä levyllä trioksi kutistunut kokoonpano eli Christophe Anders, Chris Cutler ja Alfred Harth jatkavat etääntymistään alkuperäisestä konseptista.
A Face We All Know’n musiikki vaikuttaa lähes täysin ennalta suunnitellulta ja sävelletyltä. Se on aiempaa elektronisempaa ja sämplejä käytetään runsaasti. Se rakentuu myös aiempaa selvemmin tekstien ympärille. Cutler kirjoitti levylle omalaatuisen libreton joka puhutaan, huudetaan ja lauletaan samplejen ja kolisevien rumpujen muodostaman 42 minuuttisen äänikollaasin päälle. Cutlerin omien tekstien lisäksi levyllä käytetään myös katkelmia Thomas Pynchonin legendaarisen haastavasta kirjasta Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari).
Aiempien Cassiber -levyjen maanisen maagista tunnelman tavoittaa parhaiten kolme minuuttia kestävä railakas ”Gut” joka nousee yhtyeen kirkkaimpien helmien joukkoon. Muuten A Face We All Know’ta kannattaa lähestyä enemmänkin abstraktisena ja avangdardistisena sekoituksena ambient-musiikkia ja kuunnelmaa. Cutlerin villi rumpalointi pitää vähäisimmätkin hetket mukavasti pinnalla.
A Face We All Know on ollut minulle aina pieni pettymys aiempien Cassiber -levyjen jälkeen, mutta jos unohtaa turhat vertailut on kyseessä varsin kiehtova ja omalaatuinen avantgarde-helmi.
A Face We All Know jäi Cassiberin viimeiseksi studioalbumiksi ja yhtye lopetti toimintansa paria vuotta myöhemmin.
Parhaat biisit: ”Gut”, ”Star The Show”, ”They Go Under Archways”, ”The Way It Was”
10. After Crying: Overground Music
After Crying on Unkarissa 1986 perustettu sinfonista progea soittava yhtye. Overground Musicia käsittääkseni pidetään bändin ensimmäisenä oikeana levynä vaikka pari kasettijulkaisua ilmestyi jo edellisenä vuonna.
Overground Musicin sävellykset ovat pianisti Csaba Vedresin ja sellisti Péter Pejtsikin käsialaa. Instrumentaatio on pääosin akustista eikä mukana ole mitään perinteisiä rock-instrumentteja. Syntetisaattoria kuullaan tosin hieman, mutta yleensä musiikkia kuljettaa piano, sello, viulu tai huilu. Näiden pääsolististen instrumenttien rinnalla kuullaan myös pasuunaa, oboeta, fagottia ja trumpettia. Myös vokaaleilla on keskeinen rooli monessa biisissä. Ja toisin kuin seuraavilla After Cryingin levyillä tällä kertaa englanniksi. Vokaalit eivät ole levyn vahvinta antia vaan sekä Vedresin ja Pejtsikin suoritukset jäävät aika latteiksi. Viimeisen biisin laulaa Judit Andrejszki viehkeästi sopraano-äänellä joka lienee klassisesti koulutettu ja tämä pistääkin toivomaan että hän olisi hoitanut kaikki levyn vokaalit.
Instrumentaationsa ansiosta Overground Musicin musiikki ei kuulosta juuri lainkaan rockilta vaan enemmän jonkinlaiselta kamarimusiikilta jossa on vaikutteita jazzista ja populaarimusiikista. Muista yhtyeistä suoria vertailukohtia on aika hankala keksiä. Kamarimusiikki-vivahteeet tavallaan tuovat mieleen Univers Zeron ja Art Zoydin kaltaiset avantproge-yhtyeet, mutta After Cryingin musiikki harmonisesti tonaalisempaa ja yleinen sointi on muutenkin ”kiltimpi” eikä kovinkaan avantgardistinen.
Overground Musicin paras biisi on sen aloittava kahdeksan minuuttinen “European Things (Hommage a Frank Zappa)” joka nimestään huolimatta ei kuulosta ainakaan liikaa Frank Zappalta. Itseasiassa ilman nimeä en luultavasti olisi tullut ajatelleeksi Zappaa. Biisiä luonnehtii erittäin ketterä klassishenkinen pianon soitto joka tuo hetkittäin mieleen Keith Emersonin. Tumman korskeasti soiva sello tuo mukavan vastakohdan usein korkealta pimputtelevalle pienolle ja samoin korkealta lurittelevalle huilulle. Vedresin jazzahtavat vokaalit eivät ole biisin parasta antia.
Overground Music on omaperäinen yhdistelmä 70-luvun progen, jazzin ja etenkin klassisen musiikin vaikutteita. Overground Music on hieman raakilemainen kokonaisuus, mutta pääosin kuitenkin oikein hienoa kuunneltavaa. Sävellykset jäävät hieman tasapaksuiksi siinä mielessä että todelliset huippukohdat jäävät uupumaan. Levyn soundit ovat myös aika ohkaiset ja lopputulos on hieman demomainen. Yhtyeen seuraava levy olikin sitten jo mestarillista kuultavaa.
Parhaat biisit: “European Things (Hommage a Frank Zappa)”, ”Confess Your Beauty”, Shining (…to the Powers of Fairyland)
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää vuoden 1990 levyjä:
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti